Ilmar Taska: Pobeda 1946

Ilmar Taska: Pobeda 1946

(Pobeda 1946, 2016. Suom. Jouko Vanhanen. WSOY, 2017)

Pobeda-setä!

8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Toinen maailmansota on päättynyt ja varovainen rauha laskeutunut Tallinnaan. Neuvostoliitto on liittänyt Baltian maat uusiksi raja-alueikseen, ja salainen poliisi valvoo tuoreen neuvostokansan uskollisuutta. Isä, äiti ja poika, kaikki nimettömiksi jääviä, yrittävät olla herättämättä liikaa huomiota. Virallisten papereiden mukaan perheen isä on kadonnut. Viron itsenäisyyttä ajavan kansalliskomitean kannattajiin kuulunut isä piileskelee kammarissa, suljettujen verhojen takana. Poika ihmettelee, miksei haamuksi entisestään kuihtunut isä tule koskaan ulos leikkimään, ja miksi äitikin on aina niin kireä, aina pahalla tuulella. Harmaaseen arkeen syttyy valon pilkahdus, kun pihaan kaartaa Neuvostoliiton autoteollisuuden kruununjalokivi, vuosimallin 1946 Pobeda. Hymyilevä ja kiltti kuski alkaa jututtaa pihalla leikkivää poikaa ja saavuttaa tämän luottamuksen. Pian kuitenkin toinen auto kaartaa pihaan ja isä katoaa auton perälle tuntemattomien miesten taluttamana.

Pobeda-mies alkaa käydä tapailemassa pojan äitiä lupaillen uutisia miehestä. Miestään kauan piilotellut ja tunteitaan turruttanut äiti sortuu salaiseen poliisiin kuuluvan hurmaavan miehen lepertelyihin. Poika ihastuu Pobeda-setään ikihyviksi, ja tätä luottamusta mies käyttää hyväksi savustaessaan äidistä tietoja miehensä vallankumouksellisesta toiminnasta. Ilmiantoja vaaditaan. Poika ei ymmärrä, miksi äiti pelkää Pobeda-setää. Pojan herkästi muovautuvassa mielessä lastenlorut sekoittuvat kommunistipropagandaan. Unelmissa siintää uutuuttaankiiltävä Pobeda-auto.

Äidin sisar Johanna on kuuluisa laulaja, joka on nähnyt ja kokenut kaiken - ainakin oopperatalon lavalla, jos ei todellisessa maailmassa. Johannan rakastettu, brittiläinen Alan on jäänyt rautaesiripun toiselle puolelle, ja kontakti tuohon toiseen maailmaan tuntuu kadotetun ainiaaksi. Alan on BBC:n uutistenlukija, eli hyvinkin epäilyttävää ainesta. Johannan ja Alanin oopperamaailman termeihin verhotut rakkauskirjeet tulkitaan salakoodiksi, jonka turvin länsivallat muka suunnittelisivat maihinnousua. Poika päätyy Johannan luokse turvaan. Johannalla ei ole kuitenkaan aavistustakaan siitä, kuinka 6-vuotiasta poikaa käsitellään.

Perheen tarinan anonyymius koskettaa. Nimettömyys korostaa sitä, että kyseessä voisi olla mikä perhe hyvänsä neuvosto-Virossa. Neuvostoliiton salaisen poliisin häikäilemätön toiminta yltää kaikkialle, ja jokaisella perheellä on siitä jokin kokemus. Vainoharhaisuus ja pelko menolipusta Siperiaan saavat ihmiset epäluuloiseksi toisiaan kohtaan. Ihmisiä katoaa jälkiä jättämättä ja jäljelle jää vain katkera hiljaisuus. Mitä merkitystä on yhden ihmisen hengellä kokonaisen kansakunnan turvallisuuden rinnalla? Kireässä ilmapiirissä niin äiti kuin poika kaipaavat hellyyttä, jota ottavat vastaan sieltä, mistä sitä saavat.

Ilmar Taskan esikoisromaani on muisto maailmasta, jonka toivoisi olevan kaukaisempaa todellisuutta kuin se on. Taskaa ei varsinaisesti voi hienovaraisuudesta syyttää, kun hän vetää yhteen salaisen poliisin urkinnan ja sen, kuinka halvalla yksityisyytemme myymme nykyään vapaaehtoisesti:

Hänen mielikuvituksensa lensi tahtomattaan taas tulevaisuuteen. Siellä lasten kasvot heijastuivat pienistä ja suurista kuvaruuduista, joita he kantoivat mukanaan tai jioden edessä he istuivat. He kohottivat ne silmiensä eteen ja painoivat vasten korviaan. He uskoivat noille valaistuille kuvaruuduille pienet ja suuret salaisuutensa. Hän puolestaan istui Keskuksessa puhtaassa ja avarassa ilmastoidussa huoneessaan laajan kuvaruudun takana ja näki ja kuuli kaiken. Seurasi heitä kaikkialle.
(s. 303-304)

Hieman kömpelöstä tulevaisuudenvisiosta huolimatta Taskalla on vahva pointti. Yksityisyys voi olla suurempi valuutta kuin mitä annamme sille arvoa. Taska on kuitenkin ehkä sittenkin lopulta romantikko ennemmin kuin pessimisti. Terrorin ja urkinnan yli kantaa epätoivoisissakin tilanteissa rakkaus, vaikka sitä sävyttää alituinen epävarmuus tulevasta. Vaikka teos ei pääty yksiselitteisen onnellisesti, ei se jätä lukijaa täyteen synkkyyteenkään.

Helmet-lukuhaasteesta sopivia kohtia Pobeda 1946:lle ovat:
8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo

"Niitä tuotiin meille kenttäsairaalaan. Niitä joita kutsuttiin tärähtäneiksi."

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet - Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 - 1945 

(WSOY, 2013)

8. Suomen historiasta kertova kirja

Ville Kivimäki väitteli vuonna 2013 Åbo Akademista filosofian tohtoriksi aiheenaan suomalaissotilaiden psyykkiset traumat talvi- ja jatkosodan aikana. WSOY tarttui aiheeseen ja julkaisi väitöskirjan pienin muokkauksin teoksena Murtuneet mielet - Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 - 1945. Päätös oli ilmeisen kannattava, sillä teos voitti vuoden 2013 Tieto-Finlandia -palkinnon. Pakko myös erikseen kehua kirjan kantta, jonka idea on yksinkertaisuudessaan nerokas ja pysäyttävä.

Vannoutuneena pasifistina ja entisenä sivarina olen aina pitänyt sotia kiehtovina. Niiden suuria strategisia manöövereja, nousevia ja sortuvia valtakuntia. Hallitsijoiden ja sotapäälliköiden henkilökohtaisia kaunoja ja velkoja. Kunnian ja häpeän päiviä, jotka kietoutuvat toisiinsa niin ettei erota, missä toinen loppuu ja toinen alkaa. Niiden kärsimystä, hulluutta, sankaruuden pilkahduksia arjessa. Ennen kaikkea sitä, miten me niistä muodostamme kansakunnan tarinaa. Sillä sitä historia on, tarina, jossa jotain aina jää kertomatta. Yksi näistä asioista on Kivimäen tutkima suomalaissotilaiden psyykkinen pahoinvointi, joka halutaan unohtaa, kun puhutaan Suomen historian ratkaisevista hetkistä ja sankaruuden myytistä.

Psyykkisiin häiriöihin liitettiin toisen maailmansodan Suomessa moraalisen paheksunnan ja häpeän stigma - niiden olemassaolo pyrittiin myös kieltämään, marginalisoimaan ja erottamaan itse sotakokemuksesta. Niin sotilaiden kuolema kuin fyysiset haavoittumisetkin voitiin esittää miehisen sankarillisuuden ja uhrivalmiuden ilmentyminä; niille annettuihin kollektiivisiin merkityksiin tiivistyi paljolti koko nationalistinen ideologia, jonka avulla sodan väkivallalle annettiin kansakuntaa uusintava sisältö. Nämä olivat usein samoja rakentavia merkityksiä, joiden avulla sotilaat itsekin saattoivat kokea tehtävänsä ja koettelemuksensa rintamalla mielekkäiksi. Sen sijaan sodasta johtuneet psyykkiset murtumiset uhkasivat jäädä sodan väkivallan tyhjiksi symboleiksi, joilla ei ollut muuta sisältöä kuin itse mielettömyys.
(s. 403)

Olen englantilaisen filologian opinnoissani törmännyt usein käsitteeseen "shell shock", jolla kuvattiin ensimmäisen maailmansodan brittisotilaiden kokemia psyykkisiä traumoja, jotka usein johtuivat armottomassa, loputtomalta tuntuvassa tykkitulessa värjöttelystä. Aihe on tullut esiin muun muassa Wilfred Owenin runoissa, Virginia Woolfin Mrs Dallowayssa ja Pat Barkerin Regeneration-trilogiassa. Suomessa näitä tykistön rumputulen henkisesti murtamia miehiä kutsuttiin "tärähtäneiksi", vaikka nykyään ko. termillä on jo humoristinenkin sävy arkikielessä. Aihe kiehtoi ja ahdisti minua. Olinkin jo jonkin aikaa halunnut lukea aiheesta enemmänkin.

Kivimäki käsittelee aihettaan akateemisella pieteetillä, minkä huomaa valtavasta lähdeluettelosta. WSOY:n julkaisemaa laitosta on jonkin verran virtaviivaistettu asiaan vihkiytymättömällekin lukijalle, mutta ei missään nimessä niin paljon, että teos aliarvioisi lukijaa. Kivimäen argumentointi on erittäin perusteellista ja periksiantamatonta, joten lukijankaan ei ole hyvä tarttua väsyneenä tai stressaantuneena tähän kirjaan, jottei keskittyminen antaisi periksi.

Teoksessa käsitellään, millaisia sotilaiden kärsimät psyykkiset traumat olivat luonteeltaan, mitkä tekijät mahdollisesti edistivät tai estivät niitä ja kuinka niitä hoidettiin. Psykiatrian historia on ylipänsä karua luettavaa shokkihoitoineen, mutta nyt erityisesti, kun hoitoja käytettiin osittain myös rankaisumielessä ja pelotteena. Mielen sairaudet nähtiin helposti teeskentelynä ja helppona keinona päästä pois rintamalta.

Kiintoisinta teoksessa taisi lopulta olla ne keinot, joilla suomalaissotilaat pyrkivät henkisesti suojaamaan itseään. Kuinka kaiken sen kauheuden keskeltä sotilaat saattoivat löytää merkityksen, syyn yrittää pysyä elossa ja järjissään. Kolmikosta koti, uskonto ja isänmaa korostuivat kaksi ensimmäistä, joiden lisäksi sotilasporukoiden oma yhteisöllisyys tuntui luovan merkittävimpiä selviytymiskeinoja. Oli mielenkiintoista huomata, kuinka rakkaus isänmaahan vaikutti antaneen tilaa pienemmän yhteisön merkitykselle. Varsinkin vanhempia jermuja ei tainnut oi-suomi-synnyinmaa paljon lämmittää, kun mieltä painoi huoli kotona odottavasta perheestä ja juoksuhaudassa ryömivästä pojasta.

Tärkeä kirja ja aihe, joka jää vaivaamaan mieltä.