Kari Enqvist: Olemisen porteilla

Kari Enqvist: Olemisen porteilla

(WSOY, 1998)

Maailma nähdä hiekanjyväsessä

45. Palkittu tietokirja

Kari Enqvist on Esko Valtaojan ohella yksi Suomen valtion virallisia tiedemiehiä, joilta aina kysytään mielipidettä asiaan kuin asiaan, liittyipä se heidän erikoisosaamiseensa tai ei. En tarkoita tätä haukkuna, sillä sekä Valtaoja että Enqvist ovat poikkeuksellisen laaja-alaisesti sivistyneitä tieteentekijöitä, jotka ovat kiinnostuneita ihmisestä ja maailmankaikkeudesta myös omien alojensa näkökulmien ulkopuolelta. Valtaojalta olen lukenut lähes kaikki hänen kansantajuiset tiedeteoksensa, mutta Enqvistiin tutustuminen on jäänyt vain kolumnien tasolle. Kirjakaupan alesta nappasin käteeni hänen kirjansa Olemisen porteilla, joka käsittelee maailmankaikkeuden rakenteen ja ihmisen tietoisuuden kysymystä kvanttimekaanisesta näkökulmasta. Miten ne muodostuvat? Ovatko ne jotain enemmän kuin osiensa summa? Kirjallaan Enqvist voitti Tieto-Finlandian vuonna 1998.

Kirja on tosiaan jo kaksikymmentä vuotta vanha, mikä voi tieteessä toisinaan olla melkoinen harppaus. Kirjan iän näkee ehkä tietyissä painotuksissa siinä, kelle ja millaisia argumentteja vastaan se on kirjoitettu. Enqvist käy suorastaan taistoon niitä tutkijoita vastaan, jotka väittävät, ettei kokemaamme maailmaa voida palauttaa sen pienimpiin osasiin, vaan sillä on jokin niistä kumpuava mutta niitä suurempi merkitys.

Kvanttifysiikan visaiset tulkintaongelmat ovat vuosikymmenten kuluessa synnyttäneet oppineiden kommenttien, filosofisten pohdiskelujen ja pidäkkeettömien spekulaatioiden vyöryn. Kuten tulemme näkemään, viimeaikaisen fysiikan tutkimuksen ansiosta eräät keskeiset paradoksit ovat nyt selkiytymässä. Seitsemänkymmentä vuotta filosofointia voidaan sivuuttaa, kun viimein ymmärrämme miksi ihmisen mittakaavassa kvanttimaailman epämääräisyys katoaa ja miten arkipäiväinen, klassista fysiikkaa totteleva maailma kasvaa esiin kvanttimaailmasta. Tutkimuksen valkokeila kohdistuu paljastavana myös tietoisuuden kiisteltyyn rooliin.
(s.21)

Kvanttifysiikka on vaikea käsittää. Sillä ei tunnu olevan mitään tekemistä omien aistiemme kautta havainnoitavan maailman kanssa. Aineen pienimmät hiukkaset, protonit, neutronit ja elektronit, jotka yhdessä muodostavat atomit ja sitä kautta kaiken, mitä voimme koskea, haistaa ja maistaa, eivät olekaan yksiselitteisesti jossain ajassa ja paikassa sijaitsevia asioita. Niillä on sekä hiukkasten että aallon piirteitä, mutta niiden olemus romahtaa jommaksikummaksi riippuen niiden havaitsemisesta. Ja mitä tarkemmin niiden sijainti pystytään mittaamaan, sitä epätarkemmaksi käyvät mittaukset niiden nopeudesta. Ja päinvastoin. Päähän sattuu. Perinteisen, newtonilaisen fysiikan käsitteet eivät päde kvanttitasolla.

Tästä huolimatta Enqvist onnistuu selittämään ainakin suhteellisen ymmärrettävästi myös maallikolle, mitä tämä kaikki tarkoittaa. Enqvistin mukaan perinteisen fysiikan ja kvanttifysiikan yhteensopimattomuus ei johdu siitä, että jompikumpi olisi väärässä. Se johtuu siitä, että ne mittaavat samaa asiaa eri tarkkuudella. Perinteinen fysiikka on ikään kuin pyöristetty likiarvo kvanttifysiikan ilmiöistä, samaan tapaan kuin pitkällä valotusajalla otettu valokuva ruuhkaisesta moottoritiestä antaa vain kuvan pitkistä valojonoista yksittäisten autojen sijaan. Kaiken kokemamme voi palauttaa hiukkasten liikkeistä johtuvaksi. Ne liikkeet ovat vain niin käsittämättömän monimutkaisia ja niiden keskinäiset vaikutussuhteet niin sotkuisia, että niiden täydellinen mittaaminen on fantastisen vaikeaa. Mutta se ei tietenkään ole syy lopettaa niiden tutkimista. Lisääntynyt tieto ei poista elämän mysteeriä tai ihmettä, vaan pikemminkin lisää sitä.

Helmet-haasteesta Olemisen porteilla täyttää seuraavat kohdat:
21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi
23. Kirjassa on mukana meri
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
45. Palkittu tietokirja

"Niitä tuotiin meille kenttäsairaalaan. Niitä joita kutsuttiin tärähtäneiksi."

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet - Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 - 1945 

(WSOY, 2013)

8. Suomen historiasta kertova kirja

Ville Kivimäki väitteli vuonna 2013 Åbo Akademista filosofian tohtoriksi aiheenaan suomalaissotilaiden psyykkiset traumat talvi- ja jatkosodan aikana. WSOY tarttui aiheeseen ja julkaisi väitöskirjan pienin muokkauksin teoksena Murtuneet mielet - Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 - 1945. Päätös oli ilmeisen kannattava, sillä teos voitti vuoden 2013 Tieto-Finlandia -palkinnon. Pakko myös erikseen kehua kirjan kantta, jonka idea on yksinkertaisuudessaan nerokas ja pysäyttävä.

Vannoutuneena pasifistina ja entisenä sivarina olen aina pitänyt sotia kiehtovina. Niiden suuria strategisia manöövereja, nousevia ja sortuvia valtakuntia. Hallitsijoiden ja sotapäälliköiden henkilökohtaisia kaunoja ja velkoja. Kunnian ja häpeän päiviä, jotka kietoutuvat toisiinsa niin ettei erota, missä toinen loppuu ja toinen alkaa. Niiden kärsimystä, hulluutta, sankaruuden pilkahduksia arjessa. Ennen kaikkea sitä, miten me niistä muodostamme kansakunnan tarinaa. Sillä sitä historia on, tarina, jossa jotain aina jää kertomatta. Yksi näistä asioista on Kivimäen tutkima suomalaissotilaiden psyykkinen pahoinvointi, joka halutaan unohtaa, kun puhutaan Suomen historian ratkaisevista hetkistä ja sankaruuden myytistä.

Psyykkisiin häiriöihin liitettiin toisen maailmansodan Suomessa moraalisen paheksunnan ja häpeän stigma - niiden olemassaolo pyrittiin myös kieltämään, marginalisoimaan ja erottamaan itse sotakokemuksesta. Niin sotilaiden kuolema kuin fyysiset haavoittumisetkin voitiin esittää miehisen sankarillisuuden ja uhrivalmiuden ilmentyminä; niille annettuihin kollektiivisiin merkityksiin tiivistyi paljolti koko nationalistinen ideologia, jonka avulla sodan väkivallalle annettiin kansakuntaa uusintava sisältö. Nämä olivat usein samoja rakentavia merkityksiä, joiden avulla sotilaat itsekin saattoivat kokea tehtävänsä ja koettelemuksensa rintamalla mielekkäiksi. Sen sijaan sodasta johtuneet psyykkiset murtumiset uhkasivat jäädä sodan väkivallan tyhjiksi symboleiksi, joilla ei ollut muuta sisältöä kuin itse mielettömyys.
(s. 403)

Olen englantilaisen filologian opinnoissani törmännyt usein käsitteeseen "shell shock", jolla kuvattiin ensimmäisen maailmansodan brittisotilaiden kokemia psyykkisiä traumoja, jotka usein johtuivat armottomassa, loputtomalta tuntuvassa tykkitulessa värjöttelystä. Aihe on tullut esiin muun muassa Wilfred Owenin runoissa, Virginia Woolfin Mrs Dallowayssa ja Pat Barkerin Regeneration-trilogiassa. Suomessa näitä tykistön rumputulen henkisesti murtamia miehiä kutsuttiin "tärähtäneiksi", vaikka nykyään ko. termillä on jo humoristinenkin sävy arkikielessä. Aihe kiehtoi ja ahdisti minua. Olinkin jo jonkin aikaa halunnut lukea aiheesta enemmänkin.

Kivimäki käsittelee aihettaan akateemisella pieteetillä, minkä huomaa valtavasta lähdeluettelosta. WSOY:n julkaisemaa laitosta on jonkin verran virtaviivaistettu asiaan vihkiytymättömällekin lukijalle, mutta ei missään nimessä niin paljon, että teos aliarvioisi lukijaa. Kivimäen argumentointi on erittäin perusteellista ja periksiantamatonta, joten lukijankaan ei ole hyvä tarttua väsyneenä tai stressaantuneena tähän kirjaan, jottei keskittyminen antaisi periksi.

Teoksessa käsitellään, millaisia sotilaiden kärsimät psyykkiset traumat olivat luonteeltaan, mitkä tekijät mahdollisesti edistivät tai estivät niitä ja kuinka niitä hoidettiin. Psykiatrian historia on ylipänsä karua luettavaa shokkihoitoineen, mutta nyt erityisesti, kun hoitoja käytettiin osittain myös rankaisumielessä ja pelotteena. Mielen sairaudet nähtiin helposti teeskentelynä ja helppona keinona päästä pois rintamalta.

Kiintoisinta teoksessa taisi lopulta olla ne keinot, joilla suomalaissotilaat pyrkivät henkisesti suojaamaan itseään. Kuinka kaiken sen kauheuden keskeltä sotilaat saattoivat löytää merkityksen, syyn yrittää pysyä elossa ja järjissään. Kolmikosta koti, uskonto ja isänmaa korostuivat kaksi ensimmäistä, joiden lisäksi sotilasporukoiden oma yhteisöllisyys tuntui luovan merkittävimpiä selviytymiskeinoja. Oli mielenkiintoista huomata, kuinka rakkaus isänmaahan vaikutti antaneen tilaa pienemmän yhteisön merkitykselle. Varsinkin vanhempia jermuja ei tainnut oi-suomi-synnyinmaa paljon lämmittää, kun mieltä painoi huoli kotona odottavasta perheestä ja juoksuhaudassa ryömivästä pojasta.

Tärkeä kirja ja aihe, joka jää vaivaamaan mieltä.