"Niitä tuotiin meille kenttäsairaalaan. Niitä joita kutsuttiin tärähtäneiksi."

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet - Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 - 1945 

(WSOY, 2013)

8. Suomen historiasta kertova kirja

Ville Kivimäki väitteli vuonna 2013 Åbo Akademista filosofian tohtoriksi aiheenaan suomalaissotilaiden psyykkiset traumat talvi- ja jatkosodan aikana. WSOY tarttui aiheeseen ja julkaisi väitöskirjan pienin muokkauksin teoksena Murtuneet mielet - Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 - 1945. Päätös oli ilmeisen kannattava, sillä teos voitti vuoden 2013 Tieto-Finlandia -palkinnon. Pakko myös erikseen kehua kirjan kantta, jonka idea on yksinkertaisuudessaan nerokas ja pysäyttävä.

Vannoutuneena pasifistina ja entisenä sivarina olen aina pitänyt sotia kiehtovina. Niiden suuria strategisia manöövereja, nousevia ja sortuvia valtakuntia. Hallitsijoiden ja sotapäälliköiden henkilökohtaisia kaunoja ja velkoja. Kunnian ja häpeän päiviä, jotka kietoutuvat toisiinsa niin ettei erota, missä toinen loppuu ja toinen alkaa. Niiden kärsimystä, hulluutta, sankaruuden pilkahduksia arjessa. Ennen kaikkea sitä, miten me niistä muodostamme kansakunnan tarinaa. Sillä sitä historia on, tarina, jossa jotain aina jää kertomatta. Yksi näistä asioista on Kivimäen tutkima suomalaissotilaiden psyykkinen pahoinvointi, joka halutaan unohtaa, kun puhutaan Suomen historian ratkaisevista hetkistä ja sankaruuden myytistä.

Psyykkisiin häiriöihin liitettiin toisen maailmansodan Suomessa moraalisen paheksunnan ja häpeän stigma - niiden olemassaolo pyrittiin myös kieltämään, marginalisoimaan ja erottamaan itse sotakokemuksesta. Niin sotilaiden kuolema kuin fyysiset haavoittumisetkin voitiin esittää miehisen sankarillisuuden ja uhrivalmiuden ilmentyminä; niille annettuihin kollektiivisiin merkityksiin tiivistyi paljolti koko nationalistinen ideologia, jonka avulla sodan väkivallalle annettiin kansakuntaa uusintava sisältö. Nämä olivat usein samoja rakentavia merkityksiä, joiden avulla sotilaat itsekin saattoivat kokea tehtävänsä ja koettelemuksensa rintamalla mielekkäiksi. Sen sijaan sodasta johtuneet psyykkiset murtumiset uhkasivat jäädä sodan väkivallan tyhjiksi symboleiksi, joilla ei ollut muuta sisältöä kuin itse mielettömyys.
(s. 403)

Olen englantilaisen filologian opinnoissani törmännyt usein käsitteeseen "shell shock", jolla kuvattiin ensimmäisen maailmansodan brittisotilaiden kokemia psyykkisiä traumoja, jotka usein johtuivat armottomassa, loputtomalta tuntuvassa tykkitulessa värjöttelystä. Aihe on tullut esiin muun muassa Wilfred Owenin runoissa, Virginia Woolfin Mrs Dallowayssa ja Pat Barkerin Regeneration-trilogiassa. Suomessa näitä tykistön rumputulen henkisesti murtamia miehiä kutsuttiin "tärähtäneiksi", vaikka nykyään ko. termillä on jo humoristinenkin sävy arkikielessä. Aihe kiehtoi ja ahdisti minua. Olinkin jo jonkin aikaa halunnut lukea aiheesta enemmänkin.

Kivimäki käsittelee aihettaan akateemisella pieteetillä, minkä huomaa valtavasta lähdeluettelosta. WSOY:n julkaisemaa laitosta on jonkin verran virtaviivaistettu asiaan vihkiytymättömällekin lukijalle, mutta ei missään nimessä niin paljon, että teos aliarvioisi lukijaa. Kivimäen argumentointi on erittäin perusteellista ja periksiantamatonta, joten lukijankaan ei ole hyvä tarttua väsyneenä tai stressaantuneena tähän kirjaan, jottei keskittyminen antaisi periksi.

Teoksessa käsitellään, millaisia sotilaiden kärsimät psyykkiset traumat olivat luonteeltaan, mitkä tekijät mahdollisesti edistivät tai estivät niitä ja kuinka niitä hoidettiin. Psykiatrian historia on ylipänsä karua luettavaa shokkihoitoineen, mutta nyt erityisesti, kun hoitoja käytettiin osittain myös rankaisumielessä ja pelotteena. Mielen sairaudet nähtiin helposti teeskentelynä ja helppona keinona päästä pois rintamalta.

Kiintoisinta teoksessa taisi lopulta olla ne keinot, joilla suomalaissotilaat pyrkivät henkisesti suojaamaan itseään. Kuinka kaiken sen kauheuden keskeltä sotilaat saattoivat löytää merkityksen, syyn yrittää pysyä elossa ja järjissään. Kolmikosta koti, uskonto ja isänmaa korostuivat kaksi ensimmäistä, joiden lisäksi sotilasporukoiden oma yhteisöllisyys tuntui luovan merkittävimpiä selviytymiskeinoja. Oli mielenkiintoista huomata, kuinka rakkaus isänmaahan vaikutti antaneen tilaa pienemmän yhteisön merkitykselle. Varsinkin vanhempia jermuja ei tainnut oi-suomi-synnyinmaa paljon lämmittää, kun mieltä painoi huoli kotona odottavasta perheestä ja juoksuhaudassa ryömivästä pojasta.

Tärkeä kirja ja aihe, joka jää vaivaamaan mieltä.