"Olen vihannut sanoja ja rakastanut sanoja ja toivon, että olen käyttänyt niitä oikein"

Markus Zusak: Kirjavaras 

(The Book Thief, 2005. Suom. Pirkko Biström, Otava, 2008)

46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Ainoa merkki sodasta oli tomupilvi, joka vaelsi idästä länteen. Se katsoi ikkunoista sisään koettaen löytää tien sinne, ja kun se samalla sakeni ja levisi, se muutti ihmisvirran haamuiksi. Kadulla ei ollut enää ihmisiä. He olivat laukkua kantavia huhuja.
(s. 391)

Markus Zusakin Kirjavaras on kahminut palkintoja ulkomailla ja päätynyt elokuvaksikin, joten ainesta olisi useampaankin Helmet-lukuhaasteen kohtaan. Päätin valita sen kuitenkin edustamaan oseanialaisia kirjailijoita. Australialaisen Zusakin sukutausta on Saksassa ja Itävallassa, ja näistä ensinmainittuun Kirjavaraskin sijoittuu. Tarkalleen ottaen toisen maailmansodan aikaiseen Saksaan, eli sota-aihe jatkuu edellisestä haasteeseen lukemastani kirjasta.

Kirjan päähenkilö, Liesel, on tarinan alussa 9-vuotias tyttö, jonka äiti joutuu jättämään kasvattiperheen huostaan. Matkalla kasvattiperheen luokse tytön sairas veli kuolee. Veljen hautajaisissa Liesel nappaa maasta nuoren haudankaivajapojan pudottaman kirjan, ensimmäisenä monista kirjavarkauksistaan. Uudessa kodissa kasvattiäiti Rosa huutaa ja haukkuu ja kaikki näyttää muutenkin kamalalta. Yöllä Liesel herää toistuvasti painajaisiin kuolleesta veljestään. Kasvatti-isä Hans yrittää lohduttaa tyttöä, ja löydettyään Lieselin nappaaman kirjan hän opettaa tytön lukemaan. Tämä pieni teko kääntää Lieselin suhtautumisen uuteen elämäänsä. Rosan haukutkin osoittautuvat väärinymmärretyiksi hellyydenosoituksiksi. Kirjavarkaus ei jää viimeiseksi. Tyttö varttuu, historia kulkee kulkuaan läpi toisen maailmansodan ja kaiken siihen liittyvien kauheuksien. Kasvatti-isä Hans joutuu lunastamaan vuosia sitten tekemänsä lupauksen ja ottamaan perheen kellariin asumaan natseja pakoilevan juutalaisnuorukaisen. Hänen kanssaan Liesel solmii erikoislaatuisen ystävyyden kirjojen ja sanojen yhteensitovalla voimalla. Suuremman yhteenkuuluvuuden Liesel saavuttaa kyläyhteisönsä kanssa, kun pommitukset alkavat ja Liesel rauhoittaa pommisuojassa kyyhöttäviä ihmisiä lukemalla ääneen.

Ainakin kaksikymmentä minuuttia hän tarjoili kirjan tarinaa. Hänen äänensä rauhoitti nuorimmat lapset, ja kaikki muut näkivät mielessään viheltäjän juoksemassa rikospaikalta. Liesel ei. Kirjavaras näki vain sanojen mekaniikan - niiden paperiin juuttuneet ruumiit alas lyötyinä, jotta hän voisi kulkea niitä pitkin.
(s. 390)

Kirjat toimivat Lieselille paitsi keinoina lähestyä muita ihmisiä (Hansin öiset oppitunnit, koulukaveri Rudyn ystävyys ja rikoskumppanuus omena- ja myöhemmin kirjavarkaissa), myös oman persoonansa rakennuspalikoina. Hänen itseymmärryksensä karttuu uusia kirjoja varastaessa ja lukiessa. Kielestä tulee hänen työkalunsa maailman hahmottamiseen.

Sama viehätys kieleen kuuluu Zusakin kerronnassa. Zusakin kieli on kaunista ja aistikuvailut vahvoja. Sanojen voima, joka on tarinan tärkeä teema, tuntuu tekstissäkin. Saksankielisillä lauseenparsilla herkutellaan jopa uuvuttavuuteen asti, ja perustuupa yksi merkittävä juonikuvio pelkästään saksankieliselle onnentoivotukselle: Hals- und Beinbruch! Tuntuu, että tuon kohdan ainoa funktio on se, että niska- ja jalkamurtumaa toivottava kummallinen sanonta toteutuisi tarinassa.

Sota-aika, hylätty pieni tyttö päähenkilönä ja kellarissa piilotteleva juutalainen ovat melkoinen resepti melodraamalle, mutta onneksi sen kärkeä tulee alusta asti hieman tasoittamaan kertojahahmona toimiva Kuolema. Idea on herkullinen, ja Terry Pratchettia lukeneena melkein odotin Kuoleman puhuvan isoilla kirjaimilla. Ei sentään. Zusakin kertoja-Kuolema puhuttelee lukijaa tuttavallisesti, tuntee myötätuntoa noutamiaan sieluja kohtaan ja heittelee narratiivin väleihin kaikkitietäviä, selittäviä kommentteja. En ole oikein varma, mitä mieltä niistä olisin. Ne ovat kuin ne hetket Woody Allenin elokuvissa, kun päähenkilö kääntyy puhumaan kameralle selittääkseen asioita, jotka eivät muuten elokuvasta valkene. Samanlaista postmodernia kerrontatapaa on kertojan tapa paljastaa tulevat tapahtumat etukäteen. En ole niidenkään toimivuudesta varma. Maybe it's just me.

Kirjan aihe tuo varmasti tarkoituksella mieleen Anne Frankin ja Nuoren tytön päiväkirjan. Zusakilla nuori, kirjallisesti lahjakas tyttö tosin onkin kätkijä, ei kätketty. Kirjat, vaikka toinen niistä onkin faktaa ja toinen fiktiota, kuitenkin varmasti sopivat hyvin yhteen lähekkäin luettaviksi ja vertailtaviksi.