Rosa Liksom: Everstinna
(Like, 2017)
Aika, jollonka mie synnyin, oli vihan aikaa. Aika, jollonka mie kasusin naiseksi, oli vihan ja koston aikaa.
9. Kirjan kansi on yksivärinen
Rosa Liksomin viime vuonna julkaistu Everstinna seuraa nimettömäksi jäävän, vain Everstinnana tunnetun lappilaisen naisen tarinaa sota-ajan molemmin puolin. Everstinna näkee Suomen kehityksen ennen toista maailmansotaa kahden suurvallan etupiirien rajalla; kääntyykö pieni, sisällissodan traumojen kanssa kamppaileva kansakunta natsi-Saksan vai Neuvostoliiton syliin? Vaietut fasismi- ja natsisympatiat tuolta ajalta, jotka olivat varsin muodikkaita varsinkin ylemmissä sosiaaliluokissa, saavat voimakkaan äänen Everstinnan ja lähipiirinsä puheissa: Isä teki minusta valkosen Suomen tyttären, Eversti natsin. En häpeä kumpaakhaan. (s. 74-75)
Ihmiset ovat Everstinnassa eriarvoisia, ja se on luonnon laki. Jotkut vain ovat luotuja hallitsemaan ja toiset olemaan hallittavina. Suomenkin rajat kuuluisi vetää Uralille asti ja veljeskansat alistaa suomalaisen herrarodun palvelijoiksi. Natsismia ihailtiin avoimesti ja apua otettiin vastaan, mutta sotien jälkeen yhteistyö Hitlerin kanssa vaiettiin. Everstinna-romaanissa tätä historiallista näkökulmaa vahvemmaksi nousee kuitenkin Everstinnan henkilökohtainen selviytymistarina oman sortajansa ikeen alta.
Naista puhutellaan ja hän puhuttelee itseäänkin vain Everstinnaksi miehensä, ristiriitaisen upseerin, mukaisesti. Everstin ja naisen ikäero on parikymmentä vuotta, ja Eversti on ollut osa naisen elämää lapsesta saakka. Eversti ja naisen isä ovat olleet vanhoja tuttuja. Naisen lapsuusaikana, jolloin silloinkin sattuu ja tapahtuu kaikenlaista traumaattista, Eversti on vielä naimisissa. Huhuja tuon vaimon kohtalosta kantautuu Lapin perukoillekin nuoren naisen korviin. Huhutaan, että Everstin vaimo on lukittujen ovien takana heidän kaupunkiasunnossaan, yleensä mustelmille hakattuna ja mieleltään järkkyneenä. Kuulemma heidän elonsa oli yhtä auvoa ja onnea siihen asti, kun sormukset vaihdettiin. Sen jälkeen nainen oli antanut annettavansa. Nämä huhut eivät kuitenkaan estä naista rakastumasta Everstiin ja lopulta muuttumasta lainkin silmissä Everstinnaksi. Heidän rakkautensa on syvää, lihallista, alkukantaista, yhtä aikaa pyhää ja rietasta. Eversti ja Everstinna ovat kahdestaan omavarainen maailmankaikkeutensa, eivätkä he muuta tarvitse kuin toisensa. Ainakin näin asiat ovat Everstinnan näkökulmasta. Mutta naimisiinmenon myötä Everstin hulluus paljastuu ja Everstinnan elämä muuttuu väkivallan ja alistamisen painajaiseksi.
Perheväkivallan kuvaukset saavat ison roolin romaanissa, ja niiden järkyttävyteen ei tunnu turtuvan toiston myötä. Everstinnan minuus katoaa voimakastahtoisen Everstin mielivallan alle. Everstinna yrittää aika ajoin luoda itseään uudelleen muun muassa kirjoittamalla erä- ja rakkausromaaneja. Tämän luovan harrastuksen hän pitää salassa mieheltään. Mutta jokin noissa viihteellisissä kirjoitushommissa tuntuu epäaidolta ja pinnalliselta, ikään kuin Everstinnalla ei olisi omaa sisintä alkuunkaan. Tavallaan eversti on varjostanut naisen elämää ja muovannut sitä alusta loppuun, eikä naisen nimettömyys toisaalta tule yllätyksenä. Hän tunnustaa myöhemmin itsekin olevansa kuin lapsi vailla tahtoa ilman Everstiä. Hän ei kyseenalaista valkoisen Suomen natsisympatioita eikä Everstin raakuutta. Naisesta on tullut juuri sellainen kuin Eversti naiselta toivookin, eikä häntä tähän tilaan ole ajanut yksin väkivalta. Matka minuuden katoamiseen alkoi jo lapsuuden traumojen ja viimeistään rakkauden myötä.
Liksom kirjoittaa vahvalla äänellä. Peräpohjalainen murre kuulostaa luontevalta Everstinnan suussa ja on iso osa tämän hahmoa. Everstinna ei omien sanojensa mukaan välttämättä aina ole luotettava kertoja: Tämä on minun menheisyys. Tämmösenä mie sen muistan. (s. 42) Jotenkin tuo kertojanääni saa lukijan kuitenkin nyökyttelemään kauhistuneena päätään epäuskottavienkin tapahtumien kohdalla. Everstinna valittiin kirjabloggareiden keskuudessa vuoden 2017 parhaaksi kirjaksi, eikä syyttä. Se on hieno, voimakas ja lyhyttä mittaansa laajempi romaani, joka on vielä kaiken lisäksi kielellisesti raikas murteineen. Pidin siitä huomattavasti enemmän kuin aiemmin lukemastani Hytti nro 6:sta. Valitsin Everstinnan haasten kohtaan 9, "kirjan kansi on yksivärinen", mutta se sopii myös seuraaviin kohtiin:
16. Kirjassa luetaan kirjaa
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
24. Surullinen kirja
33. Selviytymistarina
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana
Rosa Liksomin viime vuonna julkaistu Everstinna seuraa nimettömäksi jäävän, vain Everstinnana tunnetun lappilaisen naisen tarinaa sota-ajan molemmin puolin. Everstinna näkee Suomen kehityksen ennen toista maailmansotaa kahden suurvallan etupiirien rajalla; kääntyykö pieni, sisällissodan traumojen kanssa kamppaileva kansakunta natsi-Saksan vai Neuvostoliiton syliin? Vaietut fasismi- ja natsisympatiat tuolta ajalta, jotka olivat varsin muodikkaita varsinkin ylemmissä sosiaaliluokissa, saavat voimakkaan äänen Everstinnan ja lähipiirinsä puheissa: Isä teki minusta valkosen Suomen tyttären, Eversti natsin. En häpeä kumpaakhaan. (s. 74-75)
Ihmiset ovat Everstinnassa eriarvoisia, ja se on luonnon laki. Jotkut vain ovat luotuja hallitsemaan ja toiset olemaan hallittavina. Suomenkin rajat kuuluisi vetää Uralille asti ja veljeskansat alistaa suomalaisen herrarodun palvelijoiksi. Natsismia ihailtiin avoimesti ja apua otettiin vastaan, mutta sotien jälkeen yhteistyö Hitlerin kanssa vaiettiin. Everstinna-romaanissa tätä historiallista näkökulmaa vahvemmaksi nousee kuitenkin Everstinnan henkilökohtainen selviytymistarina oman sortajansa ikeen alta.
Naista puhutellaan ja hän puhuttelee itseäänkin vain Everstinnaksi miehensä, ristiriitaisen upseerin, mukaisesti. Everstin ja naisen ikäero on parikymmentä vuotta, ja Eversti on ollut osa naisen elämää lapsesta saakka. Eversti ja naisen isä ovat olleet vanhoja tuttuja. Naisen lapsuusaikana, jolloin silloinkin sattuu ja tapahtuu kaikenlaista traumaattista, Eversti on vielä naimisissa. Huhuja tuon vaimon kohtalosta kantautuu Lapin perukoillekin nuoren naisen korviin. Huhutaan, että Everstin vaimo on lukittujen ovien takana heidän kaupunkiasunnossaan, yleensä mustelmille hakattuna ja mieleltään järkkyneenä. Kuulemma heidän elonsa oli yhtä auvoa ja onnea siihen asti, kun sormukset vaihdettiin. Sen jälkeen nainen oli antanut annettavansa. Nämä huhut eivät kuitenkaan estä naista rakastumasta Everstiin ja lopulta muuttumasta lainkin silmissä Everstinnaksi. Heidän rakkautensa on syvää, lihallista, alkukantaista, yhtä aikaa pyhää ja rietasta. Eversti ja Everstinna ovat kahdestaan omavarainen maailmankaikkeutensa, eivätkä he muuta tarvitse kuin toisensa. Ainakin näin asiat ovat Everstinnan näkökulmasta. Mutta naimisiinmenon myötä Everstin hulluus paljastuu ja Everstinnan elämä muuttuu väkivallan ja alistamisen painajaiseksi.
Perheväkivallan kuvaukset saavat ison roolin romaanissa, ja niiden järkyttävyteen ei tunnu turtuvan toiston myötä. Everstinnan minuus katoaa voimakastahtoisen Everstin mielivallan alle. Everstinna yrittää aika ajoin luoda itseään uudelleen muun muassa kirjoittamalla erä- ja rakkausromaaneja. Tämän luovan harrastuksen hän pitää salassa mieheltään. Mutta jokin noissa viihteellisissä kirjoitushommissa tuntuu epäaidolta ja pinnalliselta, ikään kuin Everstinnalla ei olisi omaa sisintä alkuunkaan. Tavallaan eversti on varjostanut naisen elämää ja muovannut sitä alusta loppuun, eikä naisen nimettömyys toisaalta tule yllätyksenä. Hän tunnustaa myöhemmin itsekin olevansa kuin lapsi vailla tahtoa ilman Everstiä. Hän ei kyseenalaista valkoisen Suomen natsisympatioita eikä Everstin raakuutta. Naisesta on tullut juuri sellainen kuin Eversti naiselta toivookin, eikä häntä tähän tilaan ole ajanut yksin väkivalta. Matka minuuden katoamiseen alkoi jo lapsuuden traumojen ja viimeistään rakkauden myötä.
Liksom kirjoittaa vahvalla äänellä. Peräpohjalainen murre kuulostaa luontevalta Everstinnan suussa ja on iso osa tämän hahmoa. Everstinna ei omien sanojensa mukaan välttämättä aina ole luotettava kertoja: Tämä on minun menheisyys. Tämmösenä mie sen muistan. (s. 42) Jotenkin tuo kertojanääni saa lukijan kuitenkin nyökyttelemään kauhistuneena päätään epäuskottavienkin tapahtumien kohdalla. Everstinna valittiin kirjabloggareiden keskuudessa vuoden 2017 parhaaksi kirjaksi, eikä syyttä. Se on hieno, voimakas ja lyhyttä mittaansa laajempi romaani, joka on vielä kaiken lisäksi kielellisesti raikas murteineen. Pidin siitä huomattavasti enemmän kuin aiemmin lukemastani Hytti nro 6:sta. Valitsin Everstinnan haasten kohtaan 9, "kirjan kansi on yksivärinen", mutta se sopii myös seuraaviin kohtiin:
16. Kirjassa luetaan kirjaa
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
24. Surullinen kirja
33. Selviytymistarina
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti