Lauri Eirola: Harmegiddo

Lauri Eirola: Harmegiddo 

(Like, 2017)

Sodassa mies voi löytää tarkoituksensa

41. Valitse kirja sattumanvaraisesti

Vuosi 2018 alkoi jo edellisvuoden puolella kirjaston uutuushyllystä melko summamutikassa poimitulla Lauri Eirolan Harmegiddo-romaanilla. Kannen kuvasta tulivat mieleen British Museumissa nähdyt muinaisen Kaksoisvirranmaan valtakuntien savitaulut ja patsaat. Tartuin minulle ennen tuntemattoman kirjailijan teokseen, ja takakannen maininnat Babylonian ja Assyrian valtakunnista kutkuttivat mielikuvitusta. Sen verran tosin selvisi jälkikäteen, että Harmegiddo on ainakin löyhästi jatkoa Eirolan debyyttiromaanille Assurin kehä. En kuitenkaan lukiessa tuntenut kaipaavani lisäkontekstia tai etten olisi pysynyt kärryillä, eli Harmegiddo toimii myös itsenäisenä romaanina.

Assyrian pronssikautinen valtava imperiumi on hävitetty, ja assyrialaiset elävät hajallaan mennyttä kunniaansa etsien. Tilaisuus maineen palautukseen nousee esiin, kun Egyptin armeijat lähtevät valloitusretkelle kohti Megiddoa ja Jerusalemia. Assyrialaiset liittyvät mukaan sotaretkelle Egyptin liittolaisina. Samaan aikaan toisaalla Babylonin nouseva kuningaskunta pullistelee lihaksiaan ja pyrkii laajentamaan alueitaan, sekä vastaamaan Egyptin ja assyrialaisten asettamaan haasteeseen. Väliin jäävä Juudean kuningaskunta, aina ajankohtainen ja kiistanalainen alue, joutuu luovimaan kahden huomattavasti suuremman sotilasmahdin ristiaallokossa. Jonkinlainen liittolainen on löydettävä. Liittolaisuudessa on vain se huono puoli, että se on voimassa vai niin kauan kuin kaikki osapuolet siitä hyötyvät. Sodan merkittävin taistelu käydään Megiddon vuorella, Harmegiddolla, johon Raamatunkin kaikki sodat lopettava Harmageddon-sota viittaa. Kahden armeijan kohtaaminen henkilöityy yksilötasolla kahteen mieheen, Babylonin hallitsijan valitsemaan soturi Amel-Mardukiin, sekä Assyrian kuninkaan kilvenkantaja Naram-Adariin.

Molemmilla miehistä on traumaattinen menneisyys ja vaikea suhde valitsemaansa elämänuraan. Väkivalta on leimannut heidät lapsuudesta saakka, eikä sodankäynti tunne armoa tai inhimillisyyttä. Sodan synnit jäävät painamaan niin Naram-Adarin kuin Amel-Mardukin sydäntä, mutta velvollisuus on silti täytettävä ja taisteluun syöksyttävä, kun hetki koittaa. Ympärillä maailma pyrkii kuitenkin jatkamaan kulkuaan sodasta piittaamatta. Olipa alueen hallitsija kuka hyvänsä, tavallisen kansan tahto ja toiveet pysyvät aikakaudesta toiseen samanlaisina:

Oli rauhoittavaa nähdä, kuinka viljelijät leikkasivat vehnää samalla tavalla kuin olivat tehneet ennen farao Nekon sotaretkeä, ennen Assyrian kukistumista ja jo ennen assyrialaisherruutta. Heille ei ollut merkitystä sillä, kuka maata hallitsi, kunhan vilja sai kypsyä rauhassa ja kunhan miehet olivat vapaita korjaamaan sadon ja naiset erottelemaan vehnänjyvät akanoista.
(s. 84)

Eirola kuvaa keihäin, nuolin ja miekoin käytävää sotaa väkevästi, verisesti ja armotta. Panttivankeja kidutetaan vatsaa vääntävällä voimalla ja kilpiin kumahtelevat keihäiden iskut tärisyttävät olkapäitä. Sotakuvaukset ja päähenkilöiden kamppailut oman menneisyytensä kanssa ovat romaanin vahvinta antia. Juonenkehittelyssä Eirolalla on vielä parantamisen varaa, sillä paljon asioita tuntuu tapahtuvan vain kuin sattuman oikusta, ja toisia taas pohjustetaan sivu- ja kappaletolkulla niille kuitenkaan mitään tekemättä, jolloin jännite katoaa. Kahden päähenkilön kohtaaminen vesitetään täysin. Jostain syystä pidin kuitenkin Eirolan kertomusta assyrialaisista ja babylonialaisista enemmän kuin viime vuonna lukemastani Asko Sahlbergin Pilatuksesta, vaikka monet ovatkin pitäneet jälkimmäisestä kovasti.

Harmegiddo oli lupaava lukuhaasteen aloitus tälle vuodelle, vaikka sen toteutus olikin osittain hieman puolivillainen. Jään odottamaan Eirolan seuraavia romaaneja kuitenkin mielenkiinnolla. Harmegiddo sopii kohdan 41 lisäksi myös haasteen seuraaviin kohtiin:

4. Kirjan nimessä on jokin paikka
9. Kirjan kansi on yksivärinen
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

"Ihminen on kaikkialla sama"

Asko Sahlberg: Pilatus

(Like, 2016)

44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta

Hetkinen, suomenkielinen historiallinen romaani, joka sijoittuu antiikin Roomaan? Kyseessä ei kuitenkaan ole Mika Waltarin kadonnut teos, vaan viime vuonna julkaistu Asko Sahlbergin Pilatus. Vertailulta Waltariin ei voi välttyä, sillä romaanin päähenkilöksi valitusta Pontius Pilatuksesta on Waltarikin kirjoittanut Valtakunnan salaisuudessa. Myös tyylillisesti synkkään itsetutkiskeluun taipuvainen Pilatus kuulostaa tutulta hahmolta. Riittävätkö Sahlbergin rahkeet nousta omilleen omalla äänellään?

Sahlbergin romaanin Pilatuksen tarina alkaa Juudean käskynhaltijan elämän loppupuolelta, erään kriisin jälkipuinneista. Innokkaat legioonalaiset ovat tukahduttaneet juutalaisten mielenosoituksen turhankin verisesti, ja Pilatus joutuu palaamaan Roomaan tekemään tiliä päätöksistään. Matkalla Pilatus muistelee nuoruuttaan, sotaretkiään, poliittisen uransa alkua Roomassa, sekä tietenkin kohtaamistaan puusepästä profeetaksi ryhtyneen nuoren Jeshuan kanssa.

Paljon huomiota saa Rooman valtakunta, ja kuinka valta saavutetaan niin henkilökohtaisella kuin valtakunnan tasolla. Päästäkseen vallan kahvaan juonittelulla ei ole minkäänlaisia rajoja. Mustamaalaus, korruptio ja salamurhat ovat täysin arkipäiväisiä. Pilatus kokee Rooman moraalittomana ja pyrkii itse säilyttämään edes jonkinlaisen käsityksen oikeasta ja väärästä. Mikäli vaihtoehtona on olla tekemättä mitään, Pilatus valitsee mieluiten sen tien. Valitettavasti valinnan tekemättömyys ja vastuun pakoilu johtavat tilanteiden eskaloitumiseen, jolloin Pilatus joutuu tekemään hätiköityjä päätöksiä hetken mielijohteesta.

Valta huumannuttaa ja vie arvostelukyvyn, ja vehkeilyyn kyllästynyt Pilatus haluaa mahdollisimman kauas Roomasta. Sotatila on valtakunnassa lähes jatkuva, kun Rooman sivistystä levitetään alemmille kansoille:

"Tarkoitat kai, että valtakunnista vahvimmalla ei ole pelkästään oikeutta vaan myös velvollisuus alistaa toiset kansat valtaansa."
"Juuri sitä. Onhan meidän sivistyksemme ylivertainen ja sitä levittämällä teemme suuren palveluksen ihmiskunnalle. Se vaatii uhrinsa, mutta sille ei mahda mitään. Myös muut kansat sotivat ja pyrkivät anastamaan alueita ja rikkauksia toisiltaan. Se kuuluu niin sanoakseni valtakuntien luonteeseen. Rooman tarkoitus on ennen pitkää varmistaa koko maailman rauha."
(s. 152)

Vaikka roomalaiset itse kokevatkin oman valtakuntansa, kulttuurinsa ja uskontonsa ylivertaisena, valloitetut kansat eivät sitä välttämättä sellaisena näe. Toisaalta roomalaiset sallivat kyllä muidenkin kuin omien jumaliensa palvonnan - ovathan roomalaisten jumalat vain lähinnä toisiin vaatteisiin puettuja kreikkalaisia jumalia - mutta eivät osaa ottaa huomioon sitä, että esimerkiksi Juudeassa roomalaiset jumalat nähdään loukkaavina epäjumalina. Kaikki jumalat ovat Roomassa saman arvoisia, ja tilanteen mukaan voi uhrata milloin millekin jumalalle. Mutta Juudeassa on vain yksi jumala, tosin sitäkin tulkitaan eri tavoin riippuen siitä, kysyykö farisealaisilta vai saddukealaisilta.

Pilatuksen tarinaa ei voisi kertoa ilman Jeesusta. Jeshuan hahmosta Sahlberg ei ota kantaa, onko tämä jumalainen vai ei. Sahlberg kuvaa Jeshuan profeettana, joka on varma taidoistaan, mutta joka ei kerskaile. Pilatuksen vaimoon profeetan sanat tekevät lähtemättömän vaikutuksen, mutta Pilatus pysyy skeptisenä. Pilatus ei kuitenkaan ole Uuden Testamentin välinpitämätön hallitsija, vaan tuntee suurta myötätuntoa Jeshuaa kohtaan ja arvostaa tätä, eikä haluaisi tuomita häntä vain yhtenä uhrina pitkässä poliittisten vehkeilyjen sarjassa. Pilatus pyrkii hyvään, mutta halussaan paeta vehkeilyjä ja vastuuta onnistuu aiheuttamaan ihan yhtä paljon ongelmia.

Sahlbergin päätös lähteä kulkemaan samoja polkuja Mika Waltarin kanssa on hieman ongelmallinen. Pilatus on synkistelevä, paikoin pateettinen ja kohtaloaan valitteleva kuin Waltarin vastahakoiset sankarit konsanaan. Miltei odotin repliikkejä, joissa kerrottaisiin ihmisten puheiden olevan kuin kärpäsen surinaa tai kunnian muuttuvan tuhkaksi suussa. Hyvin samanlaista runollista kielenkäyttöä Sahlberg harrastaa. En tiedä, onko tätä romaania edeltänyt Herodes samankaltainen, mutta ainakaan Pilatuksen perusteella en ole täysin vakuuttunut Sahlbergin tyylistä.

Uskonnot näyttelevät Pilatuksessa suurta osaa, joten kuittaan sillä Helmet-haasteen kohdan 44. Muita sopivia kohtia ovat 2. Kirjablogissa kehuttu kirja, 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, 35. Kirjan nimessä on erisnimi, 39. Ikääntymisestä kertova kirja.