Näytetään tekstit, joissa on tunniste 35. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 35. Näytä kaikki tekstit

torstai 18. lokakuuta 2018

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

(У войны не женское лицо, 1985. Suom. Robert Kolomainen. Progress: SN-kirjat, 1988) 



Jos taas sota unohdetaan, puhkeaa uusi sota


35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja

Valkovenäläis-ukrainalainen, Nobel-palkittu kirjailija Svetlana Aleksijevitš kyntää vaikeasti määriteltävää sarkaa tietokirjallisuuden ja kaunokirjallisuuden välillä. Hänen esikoisteoksensa Sodalla ei ole naisen kasvoja on mosaiikkimainen sommitelma unohdettuja ääniä. Äänet kuuluvat Neuvostoliiton riveissä toisen maailmansodan aikana vapaaehtoisesti palvelleille naisille, joita Aleksijevitš on haastatellut satoja kirjaansa varten. Monesta äänestä muodostuu polyfoninen kudelma, sirpaleinen surulaulu sodasta.

Yleensä sotakirjallisuudessa näkökulma on miehen. Miehet taistelevat, haavoittuvat, kuolevat ja kaipaavat kotiin jääneitä puolisoita, sisaria ja äitejä. Usein naisen asema sotakirjallisuudessa jääkin objektiksi, kaipuun kohteeksi, eikä kokevaksi subjektiksi. Aleksijevitšin teos on poikkeuksellinen, sillä sen kohteena on nainen ja nimenomaan nainen rintamalla sotimassa ja sotaponnistuksia aktiivisesti tukemassa.

Ensimmäisenä silmään pistää kirjan rakenne. Se koostuu kymmenistä haastatteluiden sitaateista, jotka on jaoteltu karkeasti tiettyjen teemojen mukaisiin lukuihin. Aluksi vaikutelma on sirpaleinen ja häiritsevä. Missä on kirjailijan oma ääni, missä punainen lanka? Välähdykset rintamalta, kenttäsairaaloista ja sodanjälkeisistä kotien raunioista jäävät välähdyksiksi yksittäisten henkilöiden elämästä, mutta kertovat makrotasolla sodan kokemuksista näkökulmasta, jota ei aiemmin juuri ole käsitelty.

Oli annettu käsky: noutakaa kaikki. Luotisateessa ja tykkitulessa haime omamme, sekä haavoittuneet että kaatuneet. Minäkin ajoin konekiväärikärryillä sinne, missä kranaatti oli surmannut miehet. Löysin heidät, samoin vatsaan haavoittuneen, ja kuljetin pois. Vain surmatut hevoset jäivät makaamaan paikoilleen. Oli jo valoisaa, ajoin ja näin: niitä oli kokonainen lauma. Komeita vankkoja ratsuja...
(s. 136) 

Aleksijevitš kuvaa naisia sotatehtävissä: noutamassa haavoittuneita turvaan, antamassa ensiapua, tulittamassa lentokoneita alas, korjaamassa panssarivaunuja. Naiset olivat sotilaita sotilaiden joukossa ja kykeneviä oppimaan minkä hyvänsä taidon yhtä hyvin kuin miehetkin. Sotamiehet arvostivat rinnallaan taistelleita naisia, vaikka alussa syrjintä ja epäluulo heikompana pidettyä sukupuolta vastaan ahdistikin rintamalle vapaaehtoisina liittyneitä naisia. Siinä missä aseveljet tukivat toisiaan kuin perheenjäseniään, oli rintamasisarten kohtelu vähintään yhtä suojelevaa ja arvottavaa, yleensä enemmänkin. Hakivatpa varmasti nuorimmat miessotilaat äitihahmoa palvelussisarista. Rintamalla solmittiin myös avioliittoja ja löyhempiäkin suhteita. Sotatilanteen ulkopuolella taas rintamalla palvelleita naisia pidettiin helposti "pilaantuneena tavarana" avioliittomarkkinoilla. 

Naiset eivät menettäneet feminiinisiä piirteitään sodassa, vaan kaipuu kauniisiin asioihin säilyi ja auttoi pitämään järjissään. Keskittyminen luonnon kauneuteen ja runollisiin hetkiin sai unohtamaan veriset ja silpoutuneet ruumiit, pelon ja surun. Halu laittautua, näyttää hyvältä, olla kerrankin nainen oli vahvana niinä harvoina hetkinä, kun sodan tauotessa sellainen oli mahdollista. Suurimman osan ajasta he eivät saaneet olla naisia, vaan sukupuolettomia sotilaita isänmaan asialla. Kauneuden halu saavuttaa jopa absurdeja piirteitä:  

Pelkäsin. että kuoltuani näyttäisin rumalta. Toivoin, ettei kranaatti osuisi minuun eikä repisi ruumistani kappaleiksi... Sellaista olin nähnyt...
(s. 177)

Erikoinen, mutta järkeenkäypä yksityiskohta näin Suomessa kasvaneelle ja koulussa talvisodan ihmeestä lukeneelle, on neuvostoliittolainen kansallismielisyys, joka kirjan sivuilta tulee ilmi. Neuvostohallintoa ei kritisoida, ja haastatellut naiset kokevat kunnia-asiakseen sen, kuinka saavat palvella omaa isänmaataan. Nationalismi ja kansallisylpeys ovat universaaleja tunteita (se, kuinka hyödyllisiä tunteita ne ovat, on toinen asia eikä kuulu tähän blogiin), mutta mielenkiintoista on lukea niistä ikään kuin toiselta puolelta kuin mihin on tottunut. Saksalaisviha taas vastaavasti on haastatelluissa hyvin vahvana. Katkeruus natsien tekemistä hirmuteoista, poltetuista kylistä ja silvotuista panttivangeista, on jäänyt kytemään useamman haastatellun sydämeen.

Sodalla ei ole naisen kasvoja oli lukukokemuksena mielenkiintoinen, mutta en ole edelleenkään varma, onko se historiaa vai kaunokirjallisuutta, ja toimiiko moniääninen ja rönsyilevä rakenne loppujen lopuksi. Monet kohtalot järkyttivät ja koskettivat, mutta huomaan niiden menneen mielikuvissani sekaisin keskenään, mikä voi toki olla kirjailijan tarkoituskin. Oli kiintoisaa lukea naiskohtaloista sodassa neuvostoliittolaisesta näkökulmasta ja verrata lukukokemusta suomalaiseen tuoreehkoon novellikokoelmaan, Toiseen tuntemattomaan, joka oli enimmäkseen hyvä ja paikoin loistava. Aleksijevitšin tyylistä jään vielä vähän kahden vaiheille.

Helmet-lukuhaasteesta voisivat täyttyä seuraavat kohdat:
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
24. Surullinen kirja
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
33. Selviytymistarina
35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja

perjantai 29. joulukuuta 2017

"Aivan uusi naismieli"

Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä

(WSOY 1981)



35. Kirjan nimessä on erisnimi

Anja Kaurasen (nyk. Snellman) esikoisromaani Sonja O. kävi täällä vuodelta 1981 herätti kohua ilmestyessään. Rajuja seksikohtauksia, mielenterveytensä kanssa kamppaileva nuori nainen päähenkilönä ja pirstaleinen kerronnallinen rakenne olivat yhdistelmä, joka varmasti hämmensi ja aiheutti pahennusta. Pakko myöntää, että jostain syystä en ollut tietoinen kirjasta ennen kuin vasta muutama vuosi sitten. Olinkohan sitten nukkunut juuri ne lukion tai yläasteen äidinkielen tunnit, joilla siitä oli puhetta? Yleensä kyllä niillä tunneilla olin valppaana. Olen tänä vuonna lukenut paljon enemmän muutenkin suomalaista kirjallisuutta kuin yleensä, joten hyvä oli paikata tämäkin aukko sivistyksessä nyt.

Sonja O. on karjalaisten evakkojen lapsi, stadin friidu Kalliosta. Paksua karjalaa ja välillä venäjää puhuvat vanhemmat ovat paitsi kirjaimellisesti, myös henkisesti eri sukupolvea kuin nuori Sonja. Pakolaisuuden tuoma suru pulpahtelee pintaan aika ajoin muisteluilloissa, joissa synkän tunnelman vallitessa hiljaa selaillaan vanhoja valokuvia. Mutta surun pohjavirta on läsnä muulloinkin. Äiti on komentelevainen, säästäväinen nuukuuteen asti ja ainakin Sonjan mielestä täysin lukossa tunteidensa kanssa. Isälle taas viina maistuu ja Kallion kapakat ovat tuttuja. Viinaan vie isän perhetausta äpärälapsena, ja epäonnekas isän etsintä aiheuttaa vain enemmän katkeruutta.

Sonjalla on terävä kieli ja pää täynnä ajatuksia, joskus niin paljon etteivät ne mahdu siellä kunnolla kääntymään. Älykäs nuori nainen sattuu myös olemaan hyvin kaunis, tanssijanvartaloinen punapää, jota miehet (ja naiset) eivät voi olla huomaamatta. Sonja saa huomiota ja seksuaaliset kokemukset tulevat osaksi hänen elämäänsä hyvin nuoresta alkaen, aina likaisista porttikongeista ja junien lattioista tanssisaliin harjoitusten jälkeen ja sieltä poikamiesbokseihin ja perheellisten miesten sänkyihin. Miehiä riittää, ja Sonja kuvaa heitä ja heidän halujaan viiltävällä tarkkuudella, romantisoimatta. Miehille Sonja on objekti, ja joskus Sonjakin haluaa olla sitä; tulla otetuksi rajusti vessan lattialla. Mutta se, mikä lähes kaikilta teoksen miehiltä jää huomaamatta on se, että Sonja on myös subjekti omine haluineen, fantasioineen, toiveineen, pelkoineen. Siitä miehet saavat aimo annoksen kritiikkiä. Ainoa mies, joka saa Sonjan varauksettoman rakkauden, on Downin syndroomaa sairastava veli Leo. Kenestäkään toisesta miehestä Sonja ei puhu vastaavalla hellyydellä:

Leo rakastaa minua niin kuin prinssi rakastaa kettua, se rakastaa minua vaikka se on peräisin toiselta tähdeltä, se asuu vihreän metsän keskellä valkoiseksi maalatulla laitostähdellä, nelikerroksisella kivitähdellä se asuu, planeetalla joka on täynnä samalla tavoin kuolaavia ja ynäjäviä ja horjahtelevia prinssejä kuin se mutta vain yksi niistä on Leo nimeltään -- ja vain Leolle minä olen täysin kesy ja vain Leo ja minä tiedämme sen suuren salaisuuden: minä olen ikuisesti Leon oma.
(s. 162-163)

Sonjan kerronta on pirstaleista. Aikajana hämärtyy kirjan aikana, kun Sonjan elämän miehiä ja suhteita esitellään. Kerronnan rikkoontuneisuus heijastelee Sonjan mielentilaa, joka poukkoilee ja repii eri suuntiin. Persoona hajoaa yhtä moneksi kuin Sonjan seksikumppanit, joista Sonja toivoisi voivansa muodostaa yhden ihannekumppanin. Välillä Sonja kirjautuu mielisairaalaan rauhoittumaan, mutta sairaalan ulkopuolinen maailma tulee sinnekin toisen potilaan ja aiemman lesbokokeilun Siskon muodossa.

Seksiä kirjassa on paljon, mutta se ei ole aina iloista ja tyydyttävää. Usein se on melko väkivaltaista viettien ja patoutumien purkamista. Sonjan rikkinäinen itsetunto kaipaa korjausta, ja seksi on ainakin hyvä laastari. Mutta en panisi liikaa painoarvoa tulkinnalle seksistä Sonjan terapiana tai läheisyydenkaipuuna. Osa Sonjan seksikokemuksista on ihan rehellisesti Sonjan halujen täyttämistä. Sonjan hahmo haastaa taidokkaasti perinteiset sukupuoliroolit, ja Sonja haluaakin itse olla täysi uudenlainen ihmismieli, uudenlainen nainen, maskuulinin ja feminiinin hylkäävä neutri. Kauranen kuvaa mielestäni hyvin mieskirjailijoiden (ja mieslukijoiden) vajavaista käsitystä naisten seksuaalisuudesta. Itsekin jouduin kohtaamaan omat ennakkoluuloni siitä, mistä naiset voivat kirjoittaa tai haaveilla, mikä oli varsin terve kokemus. Seksuaalisuuden kirjo on paljon moninaisempi kuin saatan kuvitella, ja Sonja O. kävi täällä lisää tähän kirjoon arvokkaan tulkinnan.

Haasteen kohdan 35 lisäksi kirja sopii kohtiin 3. Suomalainen klassikkokirja, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt, 42. Esikoisteos, 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja.