Colson Whitehead: The Underground Railroad
(Doubleday, 2016)
America was a ghost in the darkness, like her
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja
Yhdysvaltalainen Colson Whitehead käsittelee maansa häpeällisimmistä ajanjaksoista sen kaikkein toiveikkainta osaa. Suhtautuminen orjuuteen jakoi Yhdysvallat 1800-luvun puolessa välissä kahtia niin vahvasti, että siitä puhkesi sisällissota. Pohjoisessa orjuus oli jo lakkautettu ennen sotan syttymistä, mutta etelävaltioissa orjuus rehotti. Kuitenkin hyväntahtoiset valkoiset pyrkivät mahdollistamaan karanneiden orjien turvallisen pääsyn kohti pohjoista. Tämä salainen verkosto tunnettiin nimellä "maanalainen rautatie". Whiteheadin romaanissa tämä kielikuva muuttuu kirjaimellisesti maan alla kulkevaksi junaradaksi, joka yhdistää etelävaltioiden kaupungit vapauteen johtavaksi reitiksi.
Cora on kasvanut ilman perhettä plantaasiorjana Georgiassa. Coran äiti hylkäsi tämän ja tuli kuuluisaksi orjana, joka onnistui karkaamaan jäämättä koskaan kiinni. Tilalla kuri on kovaa ja rangaistukset tottelemattomuudesta julmia. Corakin saa tästä osansa, mutta lapsuudessa yksinäisyys ja suru eivät johdu valkoisten kohtelusta. Äidin hylkääminen on aiheuttanut sen, että muutkin orjat pitävät häntä hylkiönä. Tultuaan teini-ikään Coran on luotava oikeutus olemassaololleen ja otettava se asema, joka hänelle kuuluu. Vaikka se olisikin karu ja hedelmätön muutaman neliön maatilkku, se on hänen omansa.
Puolustettuaan toista orjaa omistajan mielivaltaiselta pahoinpitelyltä Cora kiinnittää Caesarin huomion. Caesar, vapaassa pohjoisessa kasvanut orja, on kylässä salaa tutustunut mieheen, jonka mielipiteet ovat etelävaltiolaisittain radikaaleja: kaikki ihmiset ovat syntyneet tasa-arvoisina! Yhdysvaltain itsenäisyysjulistukseenkin kirjattu lause ei pidä paikkaansa Georgiassa. Caesar ehdottaa pakoa, sillä tiedossa on reitti, jota pitkin päästä pohjoiseen. Maanalainen rautatie kutsuu. Ensin on kuitenkin päästävä asemalle. Kuunvalossa alkanut pakomatka on päättyä heti alkuunsa kahden metsästäjän napatessa Coran, Caesarin ja matkaan lyöttäytyneen nuoren tytön. Vain Cora ja Caesar pääsevät rautatielle saakka, mutta matka vapauteen vasta alkaa. Randallit palkkaavat Ridgewayn, karanneiden orjien metsästäjistä maineikkaimman, jäljittämään karannutta omaisuutta.
Etelä-Carolinassa Cora ja Caesar voivat hengittää vapaammin, ainakin aluksi. Vaikka Cora ja Caesar kohtaavat ystävällisiä valkoihoisia, ei heidän suhtautumisensa entisiin orjiin ole vieläkään tasavertaista. Vaikka orjuus sinänsä tuomitaan, mustat ovat silti alempiarvoisia ihmisiä, joilla ei yksinkertaisesti voi olla samoja oikeuksia kuin valkoisilla. Jo Afrikasta tuotujen orjien määrä pelottaa valkoisia; jos miljoonille maahan poljetuille annetaan yhtäkkiä yhtäläiset oikeudet, millainen kohtalo odottaa heitä maahan polkeneita valkoisia? On keksittävä orjuuden korvaamiseksi toisia tapoja hallita tätä vaarallista väestönosaa. Whiteheadin mielikuvituksessa nuo tavat ovat pinnalta groteskeja, mutta tarkemmin ajateltuna pelottavan realistisia ja historiasta tuttuja.
Perusteita erilaiselle kohtelulle ja erilaiselle ihmisarvolle löytyy sieltä, mistä kukin haluaa niitä löytää. Kärjistämällä fantasian keinoin mustien historiallista kohtelua Whitehead kommentoi Yhdysvaltojen rasismia nykypäivänä. Orjuuden perintö näkyy yhä. Monta kertaa vuodessa saamme lukea uutisista, kuinka Yhdysvalloissa valkoinen poliisi on ampunut mustan nuoren miehen kuin plantaasin omistaja karanneen orjan. Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus rapistuu sanahelinäksi, jota valkoisetkaan eivät kokonaan ymmärrä, ja Raamatusta voi valita mieleiset jakeet ja tulkita niitä tarpeen vaatimalla tavalla:
Cora blamed the people who wrote it down. People always got things wrong, on purpose as much as by accident.
(s. 182)
Coran lisäksi Whitehead antaa hetkittäin äänen myös muille hahmoille, kuten Coran kadonneelle äidille ja palkkionmetsästäjä Ridgewaylle. Nämä lyhyet pistäytymiset toisten hahmojen tajuntaan luovat ironian tasoja kerrontaan. Kun lukija tietää enemmän kuin päähenkilö, se saa aikaan myös sääliä ja jonkin tapaista kunnioitustakin, jollaiseen päähenkilö itse ei kykene. Lukujen alussa olevat lehtileikkeet taas ravistavat lukijaa: tällaisia asioita on joskus todella jouduttu kohtaamaan.
The Underground Railroad oli taitavasti kirjoitettu teos merkittävästä aiheesta. Aluksi vierastin historialliseen romaaniin tungettuja fantasiaelementtejä, mutta toisaalta ne olivat hyvin mietoja ja toimivat tarinankerronnallisesti. Erilaisten maanalaisten asemien ja junanvaunujen symboliikkaa voisi varmasti tulkita enemmänkin, itse en niin asiaan kiinnittänyt huomiota. Paikallisen kirjaston henkilökunnan lisäksi kirjaa suosittelee myös muun muassa Barack Obama. Soisin Yhdysvaltain nykyisenkin presidentin lukevan tämän kirjan. Jos hän osaisi lukea, siis.
Helmet-haasteesta täyttyivät tämän kirjan myötä nämä kohdat:
1. Kirjassa muutetaan
9. Kirjan kansi on yksivärinen
16. Kirjassa luetaan kirjaa
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
24. Surullinen kirja
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
33. Selviytymistarina
Yhdysvaltalainen Colson Whitehead käsittelee maansa häpeällisimmistä ajanjaksoista sen kaikkein toiveikkainta osaa. Suhtautuminen orjuuteen jakoi Yhdysvallat 1800-luvun puolessa välissä kahtia niin vahvasti, että siitä puhkesi sisällissota. Pohjoisessa orjuus oli jo lakkautettu ennen sotan syttymistä, mutta etelävaltioissa orjuus rehotti. Kuitenkin hyväntahtoiset valkoiset pyrkivät mahdollistamaan karanneiden orjien turvallisen pääsyn kohti pohjoista. Tämä salainen verkosto tunnettiin nimellä "maanalainen rautatie". Whiteheadin romaanissa tämä kielikuva muuttuu kirjaimellisesti maan alla kulkevaksi junaradaksi, joka yhdistää etelävaltioiden kaupungit vapauteen johtavaksi reitiksi.
Cora on kasvanut ilman perhettä plantaasiorjana Georgiassa. Coran äiti hylkäsi tämän ja tuli kuuluisaksi orjana, joka onnistui karkaamaan jäämättä koskaan kiinni. Tilalla kuri on kovaa ja rangaistukset tottelemattomuudesta julmia. Corakin saa tästä osansa, mutta lapsuudessa yksinäisyys ja suru eivät johdu valkoisten kohtelusta. Äidin hylkääminen on aiheuttanut sen, että muutkin orjat pitävät häntä hylkiönä. Tultuaan teini-ikään Coran on luotava oikeutus olemassaololleen ja otettava se asema, joka hänelle kuuluu. Vaikka se olisikin karu ja hedelmätön muutaman neliön maatilkku, se on hänen omansa.
Puolustettuaan toista orjaa omistajan mielivaltaiselta pahoinpitelyltä Cora kiinnittää Caesarin huomion. Caesar, vapaassa pohjoisessa kasvanut orja, on kylässä salaa tutustunut mieheen, jonka mielipiteet ovat etelävaltiolaisittain radikaaleja: kaikki ihmiset ovat syntyneet tasa-arvoisina! Yhdysvaltain itsenäisyysjulistukseenkin kirjattu lause ei pidä paikkaansa Georgiassa. Caesar ehdottaa pakoa, sillä tiedossa on reitti, jota pitkin päästä pohjoiseen. Maanalainen rautatie kutsuu. Ensin on kuitenkin päästävä asemalle. Kuunvalossa alkanut pakomatka on päättyä heti alkuunsa kahden metsästäjän napatessa Coran, Caesarin ja matkaan lyöttäytyneen nuoren tytön. Vain Cora ja Caesar pääsevät rautatielle saakka, mutta matka vapauteen vasta alkaa. Randallit palkkaavat Ridgewayn, karanneiden orjien metsästäjistä maineikkaimman, jäljittämään karannutta omaisuutta.
Etelä-Carolinassa Cora ja Caesar voivat hengittää vapaammin, ainakin aluksi. Vaikka Cora ja Caesar kohtaavat ystävällisiä valkoihoisia, ei heidän suhtautumisensa entisiin orjiin ole vieläkään tasavertaista. Vaikka orjuus sinänsä tuomitaan, mustat ovat silti alempiarvoisia ihmisiä, joilla ei yksinkertaisesti voi olla samoja oikeuksia kuin valkoisilla. Jo Afrikasta tuotujen orjien määrä pelottaa valkoisia; jos miljoonille maahan poljetuille annetaan yhtäkkiä yhtäläiset oikeudet, millainen kohtalo odottaa heitä maahan polkeneita valkoisia? On keksittävä orjuuden korvaamiseksi toisia tapoja hallita tätä vaarallista väestönosaa. Whiteheadin mielikuvituksessa nuo tavat ovat pinnalta groteskeja, mutta tarkemmin ajateltuna pelottavan realistisia ja historiasta tuttuja.
Perusteita erilaiselle kohtelulle ja erilaiselle ihmisarvolle löytyy sieltä, mistä kukin haluaa niitä löytää. Kärjistämällä fantasian keinoin mustien historiallista kohtelua Whitehead kommentoi Yhdysvaltojen rasismia nykypäivänä. Orjuuden perintö näkyy yhä. Monta kertaa vuodessa saamme lukea uutisista, kuinka Yhdysvalloissa valkoinen poliisi on ampunut mustan nuoren miehen kuin plantaasin omistaja karanneen orjan. Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus rapistuu sanahelinäksi, jota valkoisetkaan eivät kokonaan ymmärrä, ja Raamatusta voi valita mieleiset jakeet ja tulkita niitä tarpeen vaatimalla tavalla:
Cora blamed the people who wrote it down. People always got things wrong, on purpose as much as by accident.
(s. 182)
Coran lisäksi Whitehead antaa hetkittäin äänen myös muille hahmoille, kuten Coran kadonneelle äidille ja palkkionmetsästäjä Ridgewaylle. Nämä lyhyet pistäytymiset toisten hahmojen tajuntaan luovat ironian tasoja kerrontaan. Kun lukija tietää enemmän kuin päähenkilö, se saa aikaan myös sääliä ja jonkin tapaista kunnioitustakin, jollaiseen päähenkilö itse ei kykene. Lukujen alussa olevat lehtileikkeet taas ravistavat lukijaa: tällaisia asioita on joskus todella jouduttu kohtaamaan.
The Underground Railroad oli taitavasti kirjoitettu teos merkittävästä aiheesta. Aluksi vierastin historialliseen romaaniin tungettuja fantasiaelementtejä, mutta toisaalta ne olivat hyvin mietoja ja toimivat tarinankerronnallisesti. Erilaisten maanalaisten asemien ja junanvaunujen symboliikkaa voisi varmasti tulkita enemmänkin, itse en niin asiaan kiinnittänyt huomiota. Paikallisen kirjaston henkilökunnan lisäksi kirjaa suosittelee myös muun muassa Barack Obama. Soisin Yhdysvaltain nykyisenkin presidentin lukevan tämän kirjan. Jos hän osaisi lukea, siis.
Helmet-haasteesta täyttyivät tämän kirjan myötä nämä kohdat:
1. Kirjassa muutetaan
9. Kirjan kansi on yksivärinen
16. Kirjassa luetaan kirjaa
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
24. Surullinen kirja
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
33. Selviytymistarina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti