Timo Teräsahjo: He ansaitsivatkin kuolla

Timo Teräsahjo: He ansaitsivatkin kuolla

(Kovasana, 2020)

Minulla on sellainen kyky, että osaan pitää kahta vastakkaistakin asiaa totena

He ansaitsivatkin kuolla antaa takakantensa perusteella odottaa pikimustaa komediaa. Kaksi jo iäkästä rouvaa kruisailemassa matkailuautolla pitkin Suomenmaata tappaen arvottomiksi kokemiaan ihmisiä? Okei. Timo Teräsahjon pienoisromaani on kuitenkin psykologinen kissa-ja-hiiri-leikki, jossa jahti on pään sisäpuolella.

Nimettömäksi jäävä kertojahahmo on suunnilleen kuusissakymmenissä oleva nainen, joka sisarensa Anjan kanssa on jäänyt yhteiskunnan ulkopuolelle jo lapsina heidän ottovanhempiensa kuoltua. Sosiaaliviranomaisten unohtamat naiset yrittävät keksiä, millä tulla toimeen elämässä. Kouluja ei ole käyty, ja biologisista vanhemmista on jäljellä vain häiritseviä muistojen sirpaleita ikkunattomasta kellarihuoneesta ja kerrossängystä. Mistään kaupan kassalta on turha hakea töitä, sillä sitä kautta tie vie vain laitoksiin. Elokuvissa nähty prostituutiokohtaus antaa päähenkilölle idean, mutta pieleen mennyt viettely muuttuukin veriseksi murhaksi. Neuvokkaat naiset tyhjentävät murhaamansa maajussin heittiön lompakon. Tästä se ura kuulkaa urkeaa.

Päähenkilö ja Anja pitävät tarkasti huolen, ettei heidän jäljilleen päästä. Kohteikseen he valitsevat ensin vain juopporemmien viinatrokareita, joita kukaan ei jää kaipaamaan, sitten muita yhteiskunnan mätäpaiseiksi katsomiaan: taiteilijanrenttuja ja ketkuja lakimiehiä. Kun murharyöstön kohteeksi – sillä sellaiseksi Anja välttämättä haluaa parivaljakon toimia häpeilemättä kutsua – osuu nuori perhe, tilanne muuttuu häiritsevämmäksi.

Jos teoksen taso jäisi vain naisten suorittamaan epäkelpojen yksilöiden likvidointiin, jäisi sen sisältö aika heppoiseksi. Mutta tasoja on useampia. Päähenkilön käsitys todellisuudesta on vähintäänkin hatara. Hän ei omien sanojensa mukaan osaa ajatella, sillä ajatukset vain liukuvat abstrakteina kuvien sarjoina, jos ollenkaan. Vierekkäisten mökkien ovet vaihtavat paikkaa, ja vajassa ollut häkki löytyykin yhtäkkiä keittiöstä. Vuosikymmenet vierellä kulkenut Anja yhtäkkiä häviää kuvioista sen jälkeen, kun päähenkilö myy alussa perinnöksi saamansa biologisten vanhempiensa kotitalon. Anja ei vastaa vaikka kuinka huutaisi ja petkeleellä huitoisi mökin ulkopuolella. Onko Anja ottanut eron päähenkilöstä? Voiko siskostaan ottaa eron? Mitä täällä tapahtuu?

Teräsahjon teos on nokkela, eri todellisuuden tasoilla leikittelevä kuvaus mielenterveyden häilyvyydestä. Äärimmäisiin väkivallan tekoihin ajatuu nainen, jonka menneisyydessä on jotain, joka pysyy lukkojen takana tälle itselleenkin. Lukija saa siitä vihjeitä, mutta näkökulma on päähenkilön ja siten siis rajattu, eikä se antaudu helpolla tulkinnoille. Jos jotain moitetta antaisin, niin vielä yhden oikolukukierroksen kirja olisi kenties ansainnut. Pienet kielelliset lapsukset ja paikoin hieman hassussa järjestyksessä esitellyt tekstin elementit osuvat silmiin muuten nautittavan kompaktissa ja taidokkaalla tavalla häiritsevässä teoksessa.

Kiitokset Kovasana-kustantamolle arvostelukappaleesta!