Ilmar Taska: Pobeda 1946

Ilmar Taska: Pobeda 1946

(Pobeda 1946, 2016. Suom. Jouko Vanhanen. WSOY, 2017)

Pobeda-setä!

8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Toinen maailmansota on päättynyt ja varovainen rauha laskeutunut Tallinnaan. Neuvostoliitto on liittänyt Baltian maat uusiksi raja-alueikseen, ja salainen poliisi valvoo tuoreen neuvostokansan uskollisuutta. Isä, äiti ja poika, kaikki nimettömiksi jääviä, yrittävät olla herättämättä liikaa huomiota. Virallisten papereiden mukaan perheen isä on kadonnut. Viron itsenäisyyttä ajavan kansalliskomitean kannattajiin kuulunut isä piileskelee kammarissa, suljettujen verhojen takana. Poika ihmettelee, miksei haamuksi entisestään kuihtunut isä tule koskaan ulos leikkimään, ja miksi äitikin on aina niin kireä, aina pahalla tuulella. Harmaaseen arkeen syttyy valon pilkahdus, kun pihaan kaartaa Neuvostoliiton autoteollisuuden kruununjalokivi, vuosimallin 1946 Pobeda. Hymyilevä ja kiltti kuski alkaa jututtaa pihalla leikkivää poikaa ja saavuttaa tämän luottamuksen. Pian kuitenkin toinen auto kaartaa pihaan ja isä katoaa auton perälle tuntemattomien miesten taluttamana.

Pobeda-mies alkaa käydä tapailemassa pojan äitiä lupaillen uutisia miehestä. Miestään kauan piilotellut ja tunteitaan turruttanut äiti sortuu salaiseen poliisiin kuuluvan hurmaavan miehen lepertelyihin. Poika ihastuu Pobeda-setään ikihyviksi, ja tätä luottamusta mies käyttää hyväksi savustaessaan äidistä tietoja miehensä vallankumouksellisesta toiminnasta. Ilmiantoja vaaditaan. Poika ei ymmärrä, miksi äiti pelkää Pobeda-setää. Pojan herkästi muovautuvassa mielessä lastenlorut sekoittuvat kommunistipropagandaan. Unelmissa siintää uutuuttaankiiltävä Pobeda-auto.

Äidin sisar Johanna on kuuluisa laulaja, joka on nähnyt ja kokenut kaiken - ainakin oopperatalon lavalla, jos ei todellisessa maailmassa. Johannan rakastettu, brittiläinen Alan on jäänyt rautaesiripun toiselle puolelle, ja kontakti tuohon toiseen maailmaan tuntuu kadotetun ainiaaksi. Alan on BBC:n uutistenlukija, eli hyvinkin epäilyttävää ainesta. Johannan ja Alanin oopperamaailman termeihin verhotut rakkauskirjeet tulkitaan salakoodiksi, jonka turvin länsivallat muka suunnittelisivat maihinnousua. Poika päätyy Johannan luokse turvaan. Johannalla ei ole kuitenkaan aavistustakaan siitä, kuinka 6-vuotiasta poikaa käsitellään.

Perheen tarinan anonyymius koskettaa. Nimettömyys korostaa sitä, että kyseessä voisi olla mikä perhe hyvänsä neuvosto-Virossa. Neuvostoliiton salaisen poliisin häikäilemätön toiminta yltää kaikkialle, ja jokaisella perheellä on siitä jokin kokemus. Vainoharhaisuus ja pelko menolipusta Siperiaan saavat ihmiset epäluuloiseksi toisiaan kohtaan. Ihmisiä katoaa jälkiä jättämättä ja jäljelle jää vain katkera hiljaisuus. Mitä merkitystä on yhden ihmisen hengellä kokonaisen kansakunnan turvallisuuden rinnalla? Kireässä ilmapiirissä niin äiti kuin poika kaipaavat hellyyttä, jota ottavat vastaan sieltä, mistä sitä saavat.

Ilmar Taskan esikoisromaani on muisto maailmasta, jonka toivoisi olevan kaukaisempaa todellisuutta kuin se on. Taskaa ei varsinaisesti voi hienovaraisuudesta syyttää, kun hän vetää yhteen salaisen poliisin urkinnan ja sen, kuinka halvalla yksityisyytemme myymme nykyään vapaaehtoisesti:

Hänen mielikuvituksensa lensi tahtomattaan taas tulevaisuuteen. Siellä lasten kasvot heijastuivat pienistä ja suurista kuvaruuduista, joita he kantoivat mukanaan tai jioden edessä he istuivat. He kohottivat ne silmiensä eteen ja painoivat vasten korviaan. He uskoivat noille valaistuille kuvaruuduille pienet ja suuret salaisuutensa. Hän puolestaan istui Keskuksessa puhtaassa ja avarassa ilmastoidussa huoneessaan laajan kuvaruudun takana ja näki ja kuuli kaiken. Seurasi heitä kaikkialle.
(s. 303-304)

Hieman kömpelöstä tulevaisuudenvisiosta huolimatta Taskalla on vahva pointti. Yksityisyys voi olla suurempi valuutta kuin mitä annamme sille arvoa. Taska on kuitenkin ehkä sittenkin lopulta romantikko ennemmin kuin pessimisti. Terrorin ja urkinnan yli kantaa epätoivoisissakin tilanteissa rakkaus, vaikka sitä sävyttää alituinen epävarmuus tulevasta. Vaikka teos ei pääty yksiselitteisen onnellisesti, ei se jätä lukijaa täyteen synkkyyteenkään.

Helmet-lukuhaasteesta sopivia kohtia Pobeda 1946:lle ovat:
8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo

Stieg Larsson: Millennium-trilogia

Stieg Larsson: Millennium-trilogia

Miehet jotka vihaavat naisia
Tyttö joka leikki tulella
Pilvilinna joka romahti

(Män som hatar kvinnor, 2005
Flickan som lekte med elden, 2006
Luftslottet som sprängdes, 2007
Suom. Marja Kyrö. WSOY, 2006 - 2008)

Mestarietsivä Kalle Blomkvist

 

10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo
21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi

Tapojeni vastaisesti kokoan nyt useamman kirjan yhden blogitekstin alle. Tähän on kuitenkin perusteltu syy, tai itse asiassa parikin. Ensimmäinen on se, että Stieg Larssonin ilmiöksi noussutta rikostrilogiaa toimittaja Mikael Blomkvististä ja hakkeri Lisbeth Salanderista voidaan pitää yhtenä ja samana tarinana, ainakin osittain. Toinen on syy on se, että luin kirjat nopeina välipaloina maaliskuussa, enkä hoksannut tehdä niistä muistiinpanoja luullen, että ehtisin kirjoittaa niistä hieman lähempänä lukuhetkeä. Parempi myöhään ja vähän tekstiä kuin ei milloinkaan minkäänlaista, joten nyt siis käsittelen koko trilogiaa tämän yhden blogitekstin alla.

Mikael Blomkvist on arvostetun Millennium-lehden toimittaja. Millennium erikoistuu poliittiseen journalismiin kentän vasemmalla laidalla sekä paljastamaan korruptiota ja kaikenlaista vilunkipeliä. Ensimmäisen kirjan alussa tosin Blomkvistin paljastusjuttu on mennyt metsään, sillä edessä on kunnianloukkausyyte teollisuusmoguli Wennerströmiä vastaan tehdyistä syytöksistä, jotka eivät yllättäen olekaan vesitiiviitä. Oikeudenkäyntiä edeltävän hyllytyksen aikana Blomkvist saa erikoisen työtarjouksen toisaalta.

Vauraan teollisuussuvun entinen päämies Henrik Vanger saa joka vuosi samana päivänä kukkalähetyksen, jonka lähettäjä on mysteeri. Vanger epäilee kukkien liittyvän vuosikymmeniä sitten kadonneeseen Harriet-tyttöön, jonka Vanger epäilee tulleen murhatuksi. Suvun omistamalla ja tapahtumahetkellä eristyksissä olleella saarella murhaa ei olisi voinut tehdä kukaan muu kuin suvun jäsen. Vanger palkkaa Mikaelin selvittämään, mitä tuona kuusikymmenluvun kesäisenä päivänä todella tapahtui. Avukseen Mikael saa hieman yllättäen epäsosiaalien hakkerinero Lisbeth Salanderin.

Ensimmäinen kirja, Miehet jotka vihaavat naisia, keskittyy enemmän Mikael Blomkvistin tutkimuksiin hänen selvittäessään Vangerin suvun historiaa ja sen jäsenten mahdollisia motiiveja Harrietin surmaamiseen. Kaksi jälkimmäistä osaa, Tyttö joka leikki tulella ja Pilvilinna joka romahti taas keskittyvät vahvasti show'n varastavan Lisbethin hahmoon. Lisbeth on julistettu holhouksenalaiseksi epämääräisissä olosuhteissa. Lapsuuden ja teini-iän Lisbeth on viettänyt laitoksissa, ja aikuisuuden kynnyksellä on ollut vaarassa hairahtua kaidalta tieltä ties minne. Kaikkien asiakirjojen mukaan Lisbeth on vailla täyttä ymmärrystä eikä kykene ottamaan vastuuta muun muassa taloudenhoidostaan. Kuitenkin Lisbeth on ilmiselvä nero, joka lukee yliopistotason matematiikkaa huvikseen ja kykenee saamaan selville kenestä hyvänsä mitä hyvänsä - kunhan siitä on jäänyt jokin jälki tietokoneelle. Ja kaikestahan jää. Mikaelille Lisbethistä tulee korvaamaton apu. Kirjojen numero kaksi ja kolme aikana Lisbeth kuitenkin makaa sairaalan sängyssä syytteessä murhasta, joten hänen hakkerikykynsä ovat poissa pelistä. Mikaelin on siis vuorostaan autettava häntä omalla tavallaan.

Trilogia on vahvasti juonivetoinen, mutta hahmojen luonteetkin saavat onneksi tilaa. Mikael Blomkvist on narkomaniaa hipovalla tavalla työlleen omistautunut toimittaja, jossa on enemmän kuin hippusen salapoliisin vikaa. Blomkvist on suorapuheinen, välitön ja naisten suosiossa, "mies jonka kanssa naisen on helppo harrastaa seksiä". Kuinka paljon tässä on Larssonin omaa miesihannetta, se jääköön jokaisen itse spekuloitavaksi, mutta selkeästi ihaillen hän päähenkilöstään ja tämän valloituksista kirjoittaa. Lisbeth Salander on mustiin pukeutuva, tatuoitu kyberpunkkari, jota useasti verrataan Peppi Pitkätossuun. Samanlaista anarkiaa Lisbethissä tavallaan onkin, mutta Lisbethin anarkia on kyynistä ja nihilististä siinä missä Peppi on riemukas ja räiskyvä. Molempien käsittelyssä paha saa silti palkkansa. Lisbethin yiluonnolliset hakkerinkyvyt, kieli- ja muuntautumistaito ja tuuri selviytyä mahdottomista paikoista koettelevat uskottavuuden rajoja, mutta viihdyttävyyden eteen kenties siitä voikin hieman tinkiä.

Mikael ja Lisbeth ovat epäilyksettä kirjasarjan päähenkilöt, mutta näkökulma ei rajoitu pelkästään heihin. Tapahtumia kuvataan myös muiden henkilöiden näkökulmista, ja mitä pidemmälle tarinassa mennään, sitä enemmän henkilöitä liittyy mukaan kerrontaan. Osa tosin vain käväisee näyttämöllä poistuakseen pian unohduksiin. Toisen kirjan aikana Lisbeth häivytetään kertojan roolista tämän ollessa pakosalla murhasyytökset niskassaan, mikä lisää tehokkaasti jännitystä ja lukijan epävarmuutta tapahtumien todellisesta kulusta.

Kerronta on varsin laveaa, ja miljöön kuvailu yksityiskohtaista - paikoin jopa liiankin. Trilogia tuntuu välillä pitkältä eväsretkeltä loputtomine kahvien keittämisineen ja maksamakkaravoileipineen (onko mitään pohjoismaisempaa?), ja toisaalta taas esimerkiksi Lisbethin tietokonearsenaalin vuolaat luettelot tuntuvat huvittavilta, kun tietotekniikalla on taipumus vanheta nopeasti. Seksiä trilogiassa on myös suorastaan tarpeettoman paljon, mutta helpotuksena sanottakoon, etteivät seksikohtaukset ole sentään aivan korvia punottavan nolosti kirjoitettuja.

Trilogian ensimmäinen osa on mielestäni ehdottomasti sarjan paras. Sen juoni on tiivis, eikä se ole dekkari kliseisimmästä päästä, sillä se pääsee luotaamaan myös joitain yhteiskunnallisia epäkohtia sangen ansiokkaasti. Jotenkin huomaa, että Stieg Larsson itsekin on toimittaja, sen verran kiehtovasti hän kuvaa Blomkvistin tutkivaa journalismia tämän päätyessä syvemmälle ja syvemmälle kansankodin synkkiin salaisuuksiin, joita kaikkia sitoo yhteen koko yhteyskunnan läpäisevä naisviha. Kaksi jälkimmäistä osaa ovat yhtä ja samaa tarinaa, joten ne ovat hieman erillään ensimmäisestä osasta. Millennium-trilogian kutsuminen trilogiaksi on siis ehkä liioittelua - enemmänkin se on yksi hieno kirja, jolle tehtiin kaksiniteinen jatko-osa. Sarjan jälkimmäiset osat kaipaisivat tiivistämistä, sillä uusia käänteitä ja hahmoja esitellään hätäillen ja tuhlaillen. Kirjasarjan edetessä myös lukijan valmius uskoa epäuskottaviakin käänteitä joutuu koetukselle, kun sarjan pahikset ja kaiken takana olevat salaliitot alkavat saavuttaa jo jamesbondmaisia sfäärejä.

Viihdyin kirjojen parissa, ensimmäisen osan parissa kovastikin, vaikka loppua kohden ehkä kirjailijan huolimattomuus tuntui kasvavan. Olen perinteisesti ollut vähän huono tarttumaan dekkareihin tai sellaisiksi luokiteltaviin kirjoihin kaavamaisuuden ja kliseisyyden pelossa. Näitten pelkojen toteutumiselta onneksi vältyin. Puolisoni lykkäsi sarjan ensimmäisen osan käteeni saatesanoilla "jos luet jonkin dekkarin niin lue tämä", siksipä se täyttää Helmet-haasteen kohdan 10, "ystävän tai perheenjäsenen sinulle suosittelema kirja". Samasta syystä valitsin yhden kirjan täyttämään kohdan 21, "kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi". Jokin kohta oli vielä löydettävä yhdelle kirjalle, joten Tyttö joka leikki tulella saa luvan täyttää kohdan 38, "kirjan kannessa on kulkuneuvo".