Primo Levi: Tällainenko on ihminen

Primo Levi: Tällainenko on ihminen

Se questo è un uomo, 1947. Suom. Tapio Hiisivaara. Gummerus, 2019

Vanki numero 174517

Primo Levi (1919–1987) oli italianjuutalainen kemisti ja kirjailija, joka selvisi Auschwitzin keskitysleiriltä. Pian vapautumisensa jälkeen Levi kokosi muistiinpanonsa yhteen ja julkaisi ne kirjana Tällainenko on ihminen, joka on kylmän realistinen Auschwitz-kuvaus ja vaikuttava historiallinen dokumentti asioista, joiden ei pitäisi koskaan tapahtua uudestaan.

Levi pidätettiin 24-vuotiaana keväällä 1944 ja vietiin Auschwitziin. Hän katsoo onnekseen, että hänet vietiin vasta sodan loppuvaiheessa, sillä useampi talvi Puolan kylmyydessä olisi luultavasti tappanut heiveröisen Levin. Uudet keskitysleirivangit selvisivät hengissä keskimäärin kolmesta viiteen kuukautta. Leirillä selviytyminen sitä pidempään vaati poikkeuksellista fyysistä kuntoa, vastustuskykyä taudeille, henkistä kanttia, hyvää tuuria sekä tietynlaista häikäilemättömyyttä. Tätä viimeistä harvemmin keskitysleirejä kuvaavissa kirjoissa tai elokuvissa käsitellään, sillä ymmärrettävistä syistä selviytyjistä halutaan pitää yllä sankarillista kuvaa, eivätkä sankarit alennu varkauksiin, ilmiantoihin tai muuhun omaneduntavoitteluun.

Auschwitzissä jokainen oli kuitenkin Levin mukaan oman onnensa nojassa. Leirillä hyvin nopeasti huomataan, kenellä on mahdollisuuksia selvitä kauheista oloista, ja ketkä leimataan "musulmaaneiksi", valmiiksi krematorioon. Tällaisten kanssa ei kannata oleskella, ettei toivoton tulevaisuus tarttuisi. Levi kirjottaa varastelusta ja antaa ymmärtää itsekin sitä harrastaneensa, sillä hänen mukaansa "jos et kantanut koko omaisuuttasi jatkuvasti mukanasi, sait olla varma, että se varastettaisiin". Moraalisia tuomioita on turha tehdä historian tältä puolelta, ja on virkistävää lukea kuvausta, joka ei tavoittele sankarillisuutta. Esimerkiksi muutama vuosi sitten lukemani puolalaisen ratsuväen upseeri Witold Pileckin tarina vapaaehtoisena soluttautumisesta Auschwitziin oli sankaritarina jos mikä, vaikka en sen vaikuttavuutta tai Pileckin ansioita kiistäkään.

Kirjan sävy on toteava ja kylmä. Keskitysleirielämää ei romantisoida. Levi kuvaa, kuinka alussa saman kylän miehet tapasivat kokoontua aina tiettyyn aikaan tiettyyn paikkaan vaihtamaan kuulumisia, mutta pian porukka jätti tulematta. Kukaan ei halunnut nähdä ensinnäkään joukon hupenevan kerta kerralta, ja toisekseen kukaan ei tahtonut nähdä toisten selviytyjien heikkenevää kuntoa, sillä se oli joka kerta muistutus omankin kunnon heikkenemisestä. Yhteisöllisyyteen ei ollut varaa Auschwitzin kylmyydessä.

Kirjassa on paljon filosofista pohdiskelua ihmisen olemuksesta. Otsikkoonkin nostettu kysymys ihmisyydestä koskee niin leirin vartijoita kuin asukkaitakin. Miten ihminen voi tehdä toisille kuten vartijat tekevät, ja kuinka vanki voi säilyttää ihmisyytensä äärimmäisen kurjuuden keskellä? Jotkut niin vangeista kuin vartijoistakin taas alkoivat suorastaan kukoistaa noissa poikkeusoloissa, jotka kysyivät sellaisia ominaisuuksia, joille ei leirin ulkopuolella ole käyttöä. Miten he taas selvisivät leirin jälkeisessä elämässä, siitä ei kukaan liene tarinoita kirjoittanut.

Toinen mielenkiintoinen kysymys koskee kokemuksen äärimmäisyyttä. Levin mukaan ihminen ei pysty kokemaan äärimmäistä onnea, sillä aina onnelliseksi tultuaan ihminen tottuu siihen tilaan, eikä se enää hetken kuluttua tunnukaan niin auvoiselta. Sama kurjuuden kanssa. Kun on vajonnut tarpeeksi alas, alennuksesta tulee "uusi normaali", jonka kanssa voi oppia elämään ainakin jollain tavalla. Parannukset tuohon alennustilaan muuttavat taas normaaliuden tilaa, ikään kuin nostavat rimaa korkeammas. Auschwitzin talvessa vanki luulee, että vain lämmin takki on hänen ja onnen välissä. Takin saatuaan vanki ajattelee vain täyden vatsan olevan onnen esteenä, ja niin edelleen. Tässäpä ajatuksia meidän sukupolvellemme, joka ei täällä yltäkylläisyyden keskellä pysty miltei kuvittelemaankaan keskitysleirien kaltaisia hirveyksiä.