Patrick Süskind: Parfyymi

Patrick Süskind: Parfyymi

(Das Parfum, 1985. Suom. Markku Mannila. Otava, 2000)

Se seikka, että tuon kaiken ihanuuden alussa oli ollut murha, oli hänelle täysin yhdentekevää

 

46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

1700-luvun Pariisi. Hajuvesien valmistus. Sarjamurhaaja. Kolme avainsanaa, jotka harvemmin osuvat kuvaamaan samaa kirjaa, mutta Patrick Süskindin Parfyymissä ne kohtaavat. Jean-Baptiste Grenouille syntyy 1700-luvun Pariisin köyhälistökortteliin. Valistuksen aika ei ole ainakaan vielä ehtinyt Pariisin kaduille, jotka tulvivat ruoanjätteitä, ulosteita, kuvottavia hajuja ja yleistä kurjuutta. Grenouillen äiti synnyttää kuopuksensa kadulla. Aiemmat lapset ovat kuolleet, ja myöhemmin selviää, että nainen on itse syyllinen kuolemiin. Äiti viedään vankilaan mätänemään ja Jean-Baptiste päätyy läheisen orpokodin kautta isä Terrier'n huostaan. Pappi huomaa kuitenkin jotain outoa pojassa. Pienestä poikalapsesta ei lähde mitään tuoksua.

Isä Terrier kauhistuu pojan outoutta ja luovuttaa tämän madame Gaillardin kasvatettavaksi. Madame Gaillard ottaa Grenouillen huostaansa ilman ennakkoluuloja, sillä päähän kohdistunut vamma on typistänyt hänen aisti- ja tunnemaailmansa. Gaillard ei tunne iloa tai surua, eikä ilman hajuaistia kykene tunnistamaan Grenouillen erikoisuutta. Gaillard on kuitenkin reilu ja tasapuolinen kasvattessaan ottolasten katrastaan. Sen vastapainoksi, että Grenouillella ei ole ominaistuoksua, hänellä on yliluonnollisen tarkka hajuaisti. Kun muut ihmiset hahmottavat maailman ensisijaisesti kuulo- ja näköaistien avulla, hahmottaa Grenouille sitä hajujen perusteella:

Kuuden vuoden ikäisenä hän oli täysin selvillä siitä, mistä hajuista hänen ympäristönsä koostui. -- Hän oli kerännyt kokoon kymmenentuhatta, satatuhatta ominaishajua, joita hän hallitsi miten tahtoi, niin selvästi, niin ylivertaisesti, ettei hän pelkästään muistanut niitä silloin kun niiden haju osui hänen nenäänsä, ei, hän todella haistoi ne silloin kun hän muisteli niitä, niin, ja enemmänkin, hän osasi jopa yhdistellä niitä mielikuvituksessaan uudelleen ja luoda siten itselleen sellaisia tuoksuja, joita todellisessa maailmassa ei lainkaan ollut.
(s. 33)

Nahkuri Grimalin opissa Grenouille joutuu tekemään töitä orjan lailla, mutta teini-iän saavutettuaan Grenouille löytää sekä pelastuksensa että kadotuksensa. Pelastus ilmestyy hajuvesitehtailija Baldinin muodossa, jonka oppiin Grenouille tahtoisi päästä hyödyntämään lahjakkuuttaan. Baldini on jo valmis potkaisemaan pojan takaisin kadulle, mutta hänen taidonnäytteenä laatimansa hajuvesi lyö vanhan konkarin ällikällä. Grenouillen avulla hiljaiseloa viime vuodet viettänyt Baldini pääsee taas tienaamaan satumaisia rahasummia.

Grenouillen kohtaama kadotus vuorostaan on nuori, kaunis talonpoikaistyttö, jonka tuoksu on niin huumava, ettei Grenouille voi hillitä itseään kietoessaan kätensä tytön kurkun ympärille. Näin hän voi nauttia tytön tuoksusta viimeiseen hajumolekyyliin. Mutta tuoksu katoaa tytön kuoleman mukana. Kuinka saada talletettua tuo tuoksu? Siihen eivät Baldinin opit riitä. Baldini opastaa Grenouillelle, että on muitakin tapoja saada tuoksuja eristetyksi raaka-aineista kuin hänen opettamansa keinot. Grenouille lähtee etsimään uusia tekniikoita, jotta jonain päivänä saisi pullotettua tuon kaikkein kauneimman ja aidoimman tuoksun, jonka saa aikaan vain nuorten neitsyiden ihosta. Yhteen pullolliseen tuota ainetta niitä neitsyitä tarvitaan monta.

Matkalla päästään Grenouillen pään sisälle aiempaa enemmän. Tähän asti koko romaanin ajan Grenouille on kuvattu ulkoa päin ja etäännyttäen tämä lukijasta, kuin pinsettien päässä tarkasteltavana. Kertoja suhtautuu päähenkilöönsä samoin kuin muut hahmot: inhoten. Grenouillen kohtaamat inho ja epäluulo kasvattavat pojan vihaamaan muita ihmisiä jopa siihen pisteeseen asti, että tämä tahtoo luopua koko ihmiskunnan jäsenyydestä. Aiemmin realistinen tarina saa fantastisia ja koomisia sävyjä, kun Grenouille muuttaa koloon maan alle, jossa hän kuluttaa päivänsä unessa ja mielikuviinsa rakentamassaan hajujen palatsissa. Hän on kaikkein onnellisin täydessä itseriittoisuudessa ja riippumattomuudessa, kuin koko muuta maailmankaikkeutta ei olisi olemassakaan. Vain hänellä ja hänen mielessään luomilla tuoksuilla on väliä, ja hänen jälkeen tulkoon vedenpaisumus.

Parfyymi on synkkä ja melodramaattinen kauhutarina, josta hetkittäin tulee jopa Shelleyn Frankenstein-klassikko mieleen: molempien päähenkilö on moraaliton nero, joka luo uutta kyseenalaisin menetelmin omaksi kunniakseen. Huumoriakin on mukana, joskin hyvin mustaa sellaista. Ehdottomasti hauskin osa kirjaa on herrasmieskeksijä Taillade-Espinasse, joka ottaa Grenouillen esimerkiksi kehittämästään fluidaaliteoriasta. Teorian mukaan kaikki hyvä pyrkii ylöspäin kohti taivasta ja kaikki paha on lähtöisin maasta. Vuosikaudet luolassa elänyt Grenouille on loistava esimerkki maan korruptoivasta voimasta. Taillade-Espinassen koulukunta syntyy ja elää meidän päiviimme saakka unelmoiden yläilmojen puhdistavasta vaikutuksesta. Nykypäivän homeopaattisten lääkkeiden, kristallien ja yksisarvishoitojen maailmassa Taillade-Espinassen fluidaaliteorian ironia osuu liiankin lähelle maalia.

Parfyymi oli ilmestyessään menestys, ja se toimii edelleen. Tarina pitää otteessaan, se on sopivalla tavalla häiritsevä mutta kuitenkin viihteellinen. Kertojan ambivalentti, inhon ja ihailun sekainen suhtautuminen päähenkilöönsä on piristävää. Kuriositeettina mainittakoon, että Nirvanan Kurt Cobain vaikuttui aikoinaan Parfyymistä niin paljon, että sävelsi kirjan innoittamana In Utero -levylle kappaleen Scentless Apprentice. Samaa rujouden, viihteen ja  rappioromantiikan mikstuuraa olen huomaavinani Patrick Süskindin romaanissa kuin Nirvanan musiikissa.

Kirja täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:

1. Kirjassa muutetaan
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

Fjodor Dostojevski: Karamazovin veljekset

Fjodor Dostojevski: Karamazovin veljekset

(Братья Карамазовы, 1880. Suom. Martti Anhava. Otava, 2014)

Miksi tuommoinen mies elää!

19. Kirja käsittelee vanhemmuutta

Kilon painoiset klassikkoromaanit sopivat täydellisesti kesälomalukemiseksi. Viime vuonna vietin kesälomani seuraten Leopold Bloomin jalanjälkiä, ja tänä vuonna päätin ottaa kesälukemiseksi teknisesti kevyemmän, mutta tematiikaltaan ja sisällöltään ihan yhtä raskaan teoksen: Fjodor Dostojevskin (1821 - 1881) viimeiseksi jääneen suurteoksen, Karamazovin veljekset. Sen herättämiä kysymyksiä: Mitä on lähimmäisenrakkaus? Mitä on vapaa tahto? Onko elämän suunta jo syntymässä määrätty?

Fjodor Karamazovilla on kolme poikaa: Dimitri, Ivan ja Aleksei. Fjodorin ensimmäinen vaimo ja Dimitrin äiti oli kaunis varakkaan suvun tytär, jonka Fjodor ryösti matkaansa romantiikan puuskassa. Liitto ei ollut kuitenkaan erityisen lämmin, ja vaimo karkasi toisen miehen matkaan ja lopulta kuoli. Toinen vaimo oli avioton lapsi, aikuisena uskonnollisessa hurmoksessa ja itsetuhoinen. Synnytettyään Ivanin ja Aleksein hänkin kuoli jättäen Fjodorin yksin poikien kanssa. Kummankaan vaimon kuolema ei juuri Fjodoria hetkauttanut ainakaan nähtävästi, ja lapset saivat kasvaa palvelijoiden huomassa. Ivanin ja Aleksein kanssa kasvoi myös Pavel Smerdjakov -niminen poika. Smerdjakov on kylähullun naisen lapsi, joka syntyi Karamazovien puutarhassa. Kylillä puhutaan, että Smerdjakov olisi Fjodorin avioton lapsi, mikä saattaa hyvinkin pitää paikkansa Fjodorin häntäheikin maineen tuntien.

Karamazovien palvelijat kasvattavat Fjodorin poikia kuin ominaan ennen kuin luovuttavat nämä muualle huostaan; Dimitrin Eurooppaan äitinsä serkun luo ja Ivanin ja Aleksein äitinsä kasvattiäidin stipendin turvaamina opintojen pariin. Vartuttuaan Dimitri viettää tapahtumarikasta elämää muun muassa armeijan leivissä, eivätkä naisseikkailutkaan jää hänelle vieraiksi. Ivanista varttuu epäilevä luonnontieteilijä, ateisti ja lahjakas kirjoittaja. Aleksein lahjakkuus ja mielenkiinnon kohteet suuntautuvat teologiaan ja munkin elämään. Smerdjakov jää palvelijoiden huostaan ja opiskelee kokiksi, joskaan hän ei saa ammatista juuri tyydytystä itselleen.

Dimitri on vähä vähältä kuluttanut reissuillaan hänelle kuuluvan perintöosansa. Isä ei ole ollut pojalleen täysin rehellinen varoja antaessaan, ja perinnön yhtäkkinen ehtyminen tulee Dimitrille yllätyksenä. Fjodor-isä on itsekin hummaillut omaisuuttaan menemään juominkeihin ja naisiin, mutta jostain syystä on onnistunut lainaamalla ja kitsastelemalla kasvattamaan itselleen mittavan omaisuuden. Fjodor ei ole valmis luopumaan enää kopeekastakaan poikansa hyväksi. Dimitri palaa kääntämään isänsä pään perinnön suhteen. Kotikaupunkiin palanneet veljekset kohtaavat. Ivanin ironia törmää Aleksein rauhallisen, vilpittömän luottamuksen ja läheisrakkauden, jotka molemmat taas ovat ristiriidassa Dimitrin räiskyvän, yli äyräiden vyöryvän tunteellisuuden kanssa.

Raha ei ole ainoa asia, joka hiertää Fjodorin ja Dimitrin isä-poika-suhdetta. Molemmat ovat myös rakastuneet samaan naiseen. Huomattavasti Fjodoria nuorempi lumoavan kaunis Grušenka on saanut niin vanhuksen kuin nuoren miehen pään pyörälle leikittelyillään. Tämä siis siitä huolimatta, että Dimitri on jo kihloissa erään Katerina Ivanovnan kanssa. Grušenkan maine ei suinkaan ole mairitteleva, ja hänen kevytkenkäisyydestään liikkuu huhuja pitkin kaupunkia. Dimitriä mustasukkaisuus ja inho isäänsä kohtaan koettelee niin kovin, että hän kiihdyksissään tunnustaa olevansa valmis jopa murhaamaan isänsä poistaakseen esteet hänen ja Grušenkan onnen tieltä. Syyllisyys kihlatun, Katerina Ivanovnan, hylkäämisestä kuitenkin kalvaa Dimitrin mieltä, varsinkin kun Dimitri on Katerinalle kolme tuhatta ruplaa velkaa. Kun tuhatsivuisen romaanin puolen välin paikkeilla Fjodor löydetään kotoaan kuolleena ja ryöstettynä ja Dimitri hortoilemasta kaupungilta paita yltäpäältä veressä ja setelinippu hallussaan, ei epäiltyjä ole kovinkaan monta. Dimitrin syyllisyydestä ovat vakuuttuneet käytännössä kaikki paitsi nuorin veli, Aleksei.

Fjodor-isä todella on iljettävä hahmo, joka on saanut syystäkin itselleen maineen ilveilijänä ja huijarina. Hän puhuu palturia, kitsastelee, solvaa muita aina itsensä joko korottaen tai marttyyriksi alentaen - ja silti on saavuttanut suuren omaisuuden. Sietämätöntä! Hän haikailee tulisesti puolta nuoremman Grušenkan perään ja on valmis mihin vain tämän puolesta, vaikka kaikki muut tajuavat rakkauden tuhoon tuomituksi. Ihmisten silmissä Fjodor on täysi klovni ja heittiö. Muiden näkemykset Fjodorista kahlitsevat tämän roolinsa vangiksi. Omaa toimintaansa hän perustelee sillä, että jos kaikki odottavat kelvotonta käytöstä, kelvottomasti hänen on myös käyttäydyttävä. Pojat joutuvat tekemään tiliä isänsä maineen kanssa. Onko heidän elämänsä tuomittu kulkemaan samoja latuja kuin isänsäkin?

Dimitri on isänsä poika myös luonteeltaan, kykenevä uskomattomaan huikentelevaisuuteen niin rahankäytön kuin tunteidensa ilmaisemisen suhteen. Isä ja poika molemmat huutavat, mesoavat, itkevät, takovat rintaa, kiroavat ja nauraa hohottavat kuin jokainen tunne olisi voimakkain koskaan koettu. Dimitri kokee pettäneensä kihlattunsa luottamuksen ja kuvittelee vastaukset valmiiksi mielessään kuviteltuihin sanaharkkoihin. Sama sitten päästä survaisemaan ensimmäinen isku, jos kerran lopputulos on jo määrätty:

Minä katsoin neitoa, turhia ei ääni sisälläni puhunut: niinpä tietysti, niin siinä käy. Minut heitetään niskasta kadulle, sen näkee ilmeestä jo nyt. Häijyys kiehahti sisälläni, tuli halu tehdä mahdollisimman halpamainen, porsasmainen kauppasaksan temppu --"
(s. 148 - 149)

Myös perheen ottopoika ja äpärä Smerdjakov on odotusten uhri. Kuinka mielenvikaisen naisen aviottomasta lapsesta voisi tulla mitään muuta kuin iljettävä lurjus? Smerdjakov, jonka nimikin tarkoittaa haisevaa, on äpärä, eikä hänen sitä anneta unohtaa: Oletko sinä muka ihminen -- et sinä ihminen ole, vaan saunannäljästä siinnyt, se sinä olet (s. 161). Vastauksena maailman välinpitämättömyyteen hänen käytöksensä on viiltävän kylmää ja etäistä. Lapsena Smerdjakovin harrastuksiin kuului kulkukissojen hirttäminen, mutta aikuisena tuhovimma on laantunut kopeudeksi ja halveksunnaksi. Ainoa, jota hän tuntuu arvostavan, on Ivan ja tämän kriittinen, ateistinen elämänkatsomuksensa, mutta tunne ei ole molemminpuolinen.

Ympäristön odotusten vaikutus käytökseen liittyy Dostojevskilla laajempaan pohdiskeluun vapaasta tahdosta. Eräässä romaanin kuuluisimmista osista ateisti-Ivan selostaa sepittämäänsä runoelmaa Aleksei-veljelleen, luultavasti tarkoituksenaan kiusoitella lempeää, uskovaista veljeään. Tarinassa espanjalaisen inkivisition suurinkvisiittori tapaa Jeesuksen. Suurinkvisiittorin näkemys Jeesuksesta on se, ettei tämän toista tulemista kaivata, sillä Jeesuksen tarjoama vapaa tahto ei sovi yhteen katolisen kirkon kanssa. Kansa ei ymmärrä omaa parastaan, joten parempi, ettei heille anneta vaihtoehtoja:

Oi, me vakuutamme heille että silloin heistä vasta vapaita tuleekin, kun he kieltäytyvät vapaudestaan meidän hyväksemme ja ovat meille alamaisia. Ja kuinka on, olemmeko oikeassa vai valehtelemmeko me? He itse vakuuttuvat siitä että me olemme oikeassa, sillä he muistavat millaisiin orjuuden ja hämmennyksen kauhuihin sinun vapautesi heidät vei. Vapaus, vapaa ajatus ja tieto johdattavat heidät sellaisiin sokkeloihin ja sysäävät heidät sellaisten merkillisyyksien ja selittämättömien salaisuuksien eteen että eräät heistä, uppiniskaiset ja raivopäiset tuhoavat itse itsensä, toiset, uppiniskaisest mutta vähävoimaiset tuhoavat toinen toisensa, ja kolmannet, ne loput, heiveröiset ja onnettomat ryömivät meidän jalkojemme juureen ja korottavat äänensä meidän puoleemme: 'Niin, te olitte oikeassa, vain teidän hallussanne oli hänen salaisuutensa ja me palaamme teidän luoksenne, pelastakaa meidät meiltä itseltämme'.
(s. 328) 

On siis helpompaa luovuttaa ja tehdä niin kuin sinulta odotetaan. Kuitenkin Jeesuksen tarjoama lähimmäisenrakkaus ja kaiken antaaksi antava suudelma hämmentävät suurinkvisiittorin samaan tapaan kuin Aleksein ymmärrys ja myötätunto hämmentävät kyynisen Ivan-veljen.

Nuorimman veljeksen, Aleksein, hyvyys ja vilpittömyys ovat ehkä avain koko Karamazovin veljeksiin. Aleksei on ainoa, joka tuntuu säilyttävän malttinsa ja harkintansa, kun muut veljekset, isä ja veljien rakastamat naiset ympärillä pyörivät pyörremyrskyn lailla omien himojensa ja katkeruuksiensa vietävinä. Aleksei kamppailee maailman välinpitämättömyyden ja hulluuden kanssa, mutta selviää lopulta voittajaksi hyväksymällä maailman ja ihmisen epätäydellisyyden. Loputon kärsivällisyys ja anteeksianto tuo Alekseille jonkinlaiseen pyhyyden tilan, jossa rakkaus lähimmäistä kohtaan tiivistyy hehkuvaksi valoksi, joka säteilee hänen ympärilleen. Mutta riittääkö se? Kysymys jää ilmaan roikkumaan.

Karamazovin veljesten tarina on suhteellisen yksinkertainen, mutta sen tehtävä onkin antaa tilaa hahmojen persoonien pikkutarkalle tutkinnalle. Tässä Dostojevski on aina ollut mestari. Kuinka voikin kirjailija luoda niin runsaita ja reheviä hahmoja, jotka käyttäytyvät periaatteessa täysin epäuskottavan ylenpalttisesti - ja ovat silti niin uskottavia ja samastuttavia? Hahmojen kokemat ristiriitaiset, monimutkaiset tunteet tuntuvat loogisilta ja heidän valintansa, jos nyt ei hyväksyttäviltä niin ainakin ymmärrettäviltä. Muista lukemistani Dostojevskin romaaneista tuttu kuumeisuuden tunne oli tässäkin hyvin vahvasti läsnä. Toinen havaitsemani tunnelma oli uskonnollinen, mitä varsinkin useat teologiaa sivuavat pohdinnat korostivat. Mutta myös itse tarinassa veljeksistä, vihasta, mustasukkaisuudesta, kateudesta ja anteeksiannosta on jotain hyvin raamatullista. Karamazovin veljekset oli minulle romaani, joka lukiessa tuntui paikoin vaivalloiselta, usein hämmentävältä (mihin Zosima-vanhuksen nuoruutta käsittelevän jakson tai loppupuolen lapsilauman kohtaloiden oikein oli tarkoitus johtaa?), mutta näin jälkeenpäin asiaa sulateltuani hyvin palkitsevalta. Ei se vaikuttavuudessaan ehkä mielestäni Rikosta ja rangaistusta voita, mutta sen genre onkin sangen eri.

Karamazovin veljekset täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
24. Surullinen kirja
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa
40. Kirjassa on lemmikkieläin

´

Yuval Noah Harari: Sapiens - Ihmisen lyhyt historia

Yuval Noah Harari: Sapiens - Ihmisen lyhyt historia

(קיצור תולדות האנושות Alkup. hepreankielinen laitos 2011 

Englannin kielestä suom. Jaana Iso-Markku. Bazar, 2016)

Historian nuoli

 

15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja

Miksi homo sapiensista tuli maapallon vaikutusvaltaisin laji? Mistä olemme luopuneet saavuttaaksemme tämän? Mikä meitä kaikkia yhdistää? Mihin olemme matkalla lajina, osana tätä planeettaa? Israelilainen historiantutkija Yuval Noah Harari pyrkii bestselleriksi nouseessa teoksessaan Sapiens - Ihmisen lyhyt historia vastaamaan suuriin ihmiskuntaa koskeviin kysymyksiin. Harari maalaa suurella pensselillä rohkein vedoin koko lajimme historian tietoisuuden kehittymisestä kohti epävarmaa tulevaisuutta. Harari kirjoittaa erittäin mukaansatempaavasti ja onnistuu herättämään ajatuksia, mutta jotain myös putoaa kyydistä vauhdissa.

Harari jakaa ihmiskunnan kehityksen erilaisten harppausten tai vallankumousten mukaan. Ensimmäinen merkittävä harppaus, niin sanottu kognitiivinen vallankumous, tapahtui noin 70 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua, kun ihminen alkoi kuvitella. Pelkkien välittömien aistihavaintojen kahlitsema maailmankuva räjähti, kun ihminen kykeni abstraktiin ajatteluun, käsitteisiin ja niiden välittämiseen toisille kielen ja lopulta kirjoitustaidon avulla. Ihmiset pystyivät organisoitumaan, välittämään tietoa ympäristöstä ja luomaan tarinoita, jotka toivat yhteenkuuluvuuden tunnetta ja selityksiä outoon ja pelottavaan maailmaan. Hiljalleen homo sapiens raivasi ekologista lokeroaan suuremmaksi syrjäyttäen muut homo-suvun edustajat ja aiheuttaen massiivista katoa maapallon suurten nisäkkäiden populaatioissa. Jo tässä vaiheessa kirjaa huomaa, että Harari ei suhtaudu yksiselitteisen positiivisesti homo sapiensin menestystarinaan. Menestyksellä on ollut hintansa, jota on saanut maksaa paitsi planeettamme ja muut sen eliöt, myös homo sapiens itse.

Käsitellessään maanviljelyn tuomaa vallankumousta ihmisten väkimäärän ja elintason kasvun edistäjänä Harari ottaa sen kannan, että maanviljelyyn siirtyminen oli virhe:

Maanviljelyksen vallankumous ei suinkaan aloittanut uudenlaista helpon elämän aikakautta, sillä maanviljelijöiden elämä oli yleisesti ottaen paljon metsästäjä-keräilijöiden elämää vaikeampaa ja kurjempaa. -- Maanviljelijät tekivät keskimäärin enemmän töitä kuin metsästäjä-keräilijät ja saivat vastineeksi huonompaa ruokaa. Maanviljelyn vallankumous oli historian suurin huijaus.
(s. 98)

Hararin mukaan ihminen eli siis onnellisempaa, jännittävämpää, monipuolisempaa ja terveellisempää elämää metsästä-keräilijäyhteisöissä, joissa jokainen päivä oli erilainen kuin edellinen. Maanviljely-yhteiskunnassa taas jokainen päivä oli täynnä muuttumatonta aherrusta aamusta iltaan, ja hinta suuremman väkiluvun ylläpitämisestä oli liian korkea. Ajatus on kiintoisa. Olisinko minäkin onnellisempi metsiä samotessa ja luonnonantimia nauttiessa, jos tätä mitä kutsumme kulttuuriksi ei olisi koskaan syntynyt? Millä mittareilla onnellisuutta mitataan? 

Kolmas Hararin vallankumouksista koskee ihmiskunnan yhdistymistä yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi. Aiemmin yksittäinen ihminen oli osa pientä rajattua yhteisöä, joka koostui lähinnä perheestä ja lähisuvusta - ihmisistä, joiden kanssa olemme fyysisesti tekemisissä päivittäin. Homo sapiens oppi kuitenkin luomaan kontakteja muihin ihmisyhteisöihin ja synnyttämään niiden välille sukurajat ylittäviä yhteenkuuluvuuden tunteita. Ihmiskunta yhdistyi imperiumeiksi, jotka Hararin mukaan ovat olleet vallitseva hallitusmuoto viimeisen kahden ja puolen tuhannen vuoden ajan. Miten yhteenkuuluvuuden tunne syntyy? Harari varioi muun muassa opiskeluajoiltani tutuksi tulleen Benedict Andersonin käyttämää kuvitteellisten yhteisöjen käsitettä; sitä, kuinka me luomme abstrakteja käsitteitä kuten uskonnot, kansallisvaltiot ja monikansalliset yritykset, jotka yhdistävät ihmisiä huomattavasti laajemmin kuin perhe tai edes kyläyhteisö voisivat. Nämä käsitteet ovat olemassa vain ihmisten kollektiivisessa mielikuvituksesa, mutta silti ne yhdistävät ihmisiä pyrkimyksiin ja hankkeisiin, joihin pienemmät yhteisöt eivät kykenisi. Kuitenkin Hararin mukaan uskontojen tarjoamat ikuiset kyseenalaistamattomat totuudet ovat hidastaneet homo sapiensin kehitystä, mistä pääsemme viimeiseen vallankumoukseen.

Harari esittelee vallankumouksistaan viimeisenä tieteellisen vallankumouksen, jonka seurauksena homo sapiens on saanut valtapiiriinsä koko maapallon. Ihmiskunnan tekninen kehitys on nopeutunut räjähdysmäisellä nopeudella, samoin väestönkasvu ja energiankulutus. Satoja muita eläinlajeja kuolee sukupuuttoon päivittäin ihmisen tieltä, ja ilmaston lämpenemisen aiheuttava uhka koskettaa jo miljoonia ihmisiä. Toki myös suurin osa tappavista taudeista on saatu kitkettyä pois, ja tiedämme ympäröivästä planeetastamme enemmän kuin koskaan, mikä on ollut mahdollista vain siksi, että olemme tunnustaneet tietämättömyytemme. Kun uskontojen ja erehtymättömien hallitsijoiden merkitys modernissa maailmassa on pienentynyt, on tieteen suoma kehitys saanut tilaa kehittyä. Mutta mitä tulevaisuuden kehitys tuo tullessaan, kun ihminen on tänä päivänä kykenevä muokkaamaan koko planeettaamme - ja tuhoamaan sen?

Hararin näkemykset ovat paikoin rajuja, jopa kyseenalaisia, ja usein huomaan kaipaavani enemmän lähteitä väitteiden tueksi. Kirjan lopussa oleva lähdeluettelo on säälittävän lyhyt, eikä kesken lukujen juuri nähdä viitteitä. Harari hyppää johtopäätöksiin todella vauhdikkaasti, eivätkä kaikki perustelut aina pidä vettä. Varsinkin ajatukset maanviljelyskulttuurin huonommuudesta metsästäjä-keräilijäyhteisöihin nähden sekä väittämä, että suurin osa ihmisistä olisi viimeisen 2500 vuoden aikana elänyt osana imperiumeja ovat sellaisia, joihin kaipaisin enemmän perusteluja. Teoksen aihepiiri on niin valtava, että ymmärrän sinänsä mutkien oikomisen, mutta olisin suonut näinkin mielenkiintoiselle teokselle enemmän tarkkuutta ja perusteellisuutta. Pidän tästäkin huolimatta kirjaa onnistuneena tiedettä populärisoivana teoksena, jonka parissa viihdyin mainiosti. Jaana Iso-Markun suomennos soljuu kuin Sapiens - Ihmisen lyhyt historia olisi alunperinkin kirjoitettu suomeksi, mikä on suurin kehu, jonka kääntäjä voi saada. Ei siis suotta hänelle myönnetty J. A. Hollon kääntäjäpalkintoa vuonna 2016 tästä kirjasta.

Sapiens - Ihmisen lyhyt historia sopii näihin Helmet-lukuhaasteen kohtiin:
9. Kirjan kansi on yksivärinen
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
42. Kirjan nimessä on adjektiivi

Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli

Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli

(Bröderna Lejonhjärta, 1973. Suom. Kaarina Helakisa. WSOY, 2002)

Minne sinä menet, sinne tulen minäkin

24. Surullinen kirja

Leijonan perheen veljekset Kalle ja Joonatan asustavat pienessä kaupunkiasunnossa. Vanhempi veli Joonatan menestyy koulussa ja on kaikkien rakastama rohkea seikkaileva pellavapää. Kalle, jota Joonatan leikkisästi nimittää Korpuksi, on taas pienikokoinen, arka ja vakavasti sairas. Korppu on kuullut vanhempiensa puhuvan sairautensa vakavuudesta ja joutuu käsittelemään omaa, liian varhain lähestyvää kuolemaansa. Joonatan kertoo veljelleen, että he tapaavat vielä kuoleman jälkeen Nangijalassa, "leiritulten ja satujen" maailmassa. Siellä sairaudet paranevat ja veljekset saavat viettää ikuista kesäpäivää yhdessä uiden, ratsastaen ja seikkaillen.

Korppu ihannoi isoveljeään yli kaiken, ja kohtaaminen tuonpuoleisessa olisi toiveiden täyttymys. Korppu itse on vähän raasu, pelokas ja epävarma, mutta kovin sympaattinen ja veljään kohtaan tuntemassaan rakkaudessa rajaton. Jonain päivänä Korppu toivoo olevansa yhtä urhea kuin veljensä. Suru koittaa perheeseen kuitenkin vielä odotettuakin aiemmin, kun asuntoon syttyy tulipalo. Joonatan koppaa pikkuveljensä syliinsä ja hyppää ikkunasta paloa paetakseen. Korppu selviää hengissä, mutta Joonatan suojaa vartalollaan Korppua pudotukselta ja menehtyy. Lehdet nimeävät Joonatanin Leijonamieleksi, 1100-luvun englantilaisen kuninkaan mukaan. Kuolemansairas Korppu odottaa omaa kohtaloaan ja lohduttaa äitiään sanoilla, "Älä itke äiti! Nangijalassa tavataan!"

Väistämätön koittaa, ja Korppu menehtyy sairauteensa herätäkseen Joonatanin ennustamasta Nangijalan maailmasta. Aluksi Nangijala vaikuttaa taivaalliselta tyyssijalta, mutta pian alkaa selvitä, ettei kaikki olekaan auvoa vain. Nangijalaa uhkaa vihollinen:

- Mikä se vihollinen oikein on? minä kysyin
- Sen nimi on Tengil, Joonatan sanoi, ja hän lausui sen sillä lailla, että nimi kuulosti inhottavalta ja vaaralliselta.
- Missä se Tengil on? minä kysyin
Silloin Joonatan kertoi minulle Karmanjakasta, maasta joka oli Ikivuorten vuoristossa Ikivirtojen virran takana ja jota hallitsi Tengil, käärmeen häijy.
Minua pelotti entistäkin enemmän, mutta en halunnut näyttää sitä.
- Miksei hän voi pysyä siellä Ikivirroilla? minä sanoin - Mitä varten hänen pitää tulla Nangijalaa tuhoamaan?
- Sanos muuta, Joonatan sanoi. - Se tietää paljon, joka tuohon vastauksen tietää. En minä tiedä mitä varten Tengil haluaa tuhota kaiken. Niin vain on. Hän ei anna laaksolaisten elää niin kuin he haluavat. Ja hän tarvitsee orjia.
(s. 52 - 53)

Maisemat vaihtuvat ja uusia nimiä ryöpsähtelee sivuille. Aluksi realistiselta ja urbaanilta kuulostanut tarina siirtyy hetki hetkeltä lähemmäs C. S. Lewisin ja J. R. R. Tolkienin kaltaisten kirjailijoiden eeppisiä fantasiamaailmoja. Tengilin armeijat uhkaavat, ja puolustajien joukossa liikkuu kavaltaja. Alkaa seikkailu, jossa Joonatanilla ja Korpulla on avainrooli.

Nopeasti lukija unohtaa että pojat ovat koskaan eläneetkään meidän maailmassamme, joka tuntuu kaukaiselta ja ankealta Nangijalan eloisuuteen ja värikkyyteen verrattuna. Kuolema meidän maailmassamme vaikuttaa ihanalta pakokeinolta kurjuudesta, mikä tekee teoksesta todella vaikean lähestyä. Miten suhtautua kuolemaan ja itsensä uhraamiseen toivottuna vapautuksena kärsimyksistä? Ensimmäinen reaktioni oli torjuva: kuinka tällaista voi kirjoittaa lastenkirjaan? Eikö se ole vastuutonta kuoleman ihannointia? Kuolema tuntuu luovuttamiselta, pelkuruudelta. Toisaalta lopulta on ymmärrettävä luopua, ja väistämättömän hyväksymistä Nangijalan fantasiamaailma helpottaa. Kerran kipu vielä hellittää ja suru haihtuu. Ehkä kaikkein suurinta rohkeutta onkin kohdata se pystypäin, mitä ei voi jättää kohtaamatta. En ole täysin varma, mitä mieltä olen itsekään. Jostain syystä sisäinen kapinoitsijani nostaa päätään Veljeni, Leijonamieltä lukiessa ja huutaa syvyyksistä Dylan Thomasin sanoin, "do not go gentle into that good night / rage, rage against the dying of the light!" Älkää luovuttako!

Astrid Lindgrenin lastenkirjaklassikko Veljeni, Leijonamieli on aihepiiriltään erittäin raskas, mutta se kääntää kamalan aiheen vauhdikkaaksi seikkailuksi fantasiamaailmassa, jossa hyvä ja paha käyvät kamppailuaan. Lapsen kuolema saa erikoisen käsittelyn, sillä kirja kertoo siitä kuolevan lapsen sekä kuolleen lapsen sisaruksen näkökulmasta. Korpun ja Joonatanin vanhempia hädin tuskin mainitaan koko kirjassa, ja lasten vanhempien suru jää sanomattomaksi kysymykseksi tarinan ulkopuolelle. Veljeni, Leijonamielessä on kuitenkin kaiken sen moraalisen vaikeuden lisäksi paljon kauneutta ja lohtua, ja jopa muutamia hauskojakin hetkiä. Fantasiakirjana se on varsin oivallinen, joskin toki hiukan naiivi, mutta sen taustalla olevat teemat taas ovat kaikkea muuta kuin naiiveja, joten se hyväksyttäköön. Surullinen kirja ehdottomasti on, kenties eräs surullisimpia lukemiani, joten se täyttää Helmet-haasteen kohdan 24. Se voisi täyttää monta muutakin kohtaa, ainakin seuraavat:

1. Kirjassa muutetaan
7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta

Anneli Kanto: Lahtarit

Anneli Kanto: Lahtarit

(Gummerus, 2017)

Mitään lupausta tai kunniasanaa älköön missään tapauksessa otettako murhaajilta ja maanpettureilta

17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa

Suomen sisällissota pitää sisällään monta tarinaa, monta kokemusta, monta totuutta. Väinö Linnan klassikkoteos Täällä Pohjantähden alla toi 1950- ja 1960-lukujen taitteessa punaisten häveten vaietun kokemuksen sodasta kansan tietoisuuteen romaanitrilogian muodossa. Valkoisten näkökulmasta ei yhtä massiivista tai suuren suosion saavuttanutta fiktiivistä teosta ole tietääkseni kirjoitettu. Anneli Kanto ottaa viime vuonna julkaistussa romaanissan lahtareiksi haukuttujen valkoisten puolen osoittaakseen, etteivät sodan kokemukset ole rajalinjojen voittajienkaan puolella yhteneväisiä. Teos ei etsi syyllisiä, vaan ymmärrystä.

Kanto kertoo jälkipuheessaan saaneen innoituksen romaaniaan varten omasta lähisuvustaan. Hänen isoisänsä taisteli valkoisten joukoissa, mutta tämän kertomukset eivät nuorta Kantoa isoisän eläessä kiinnostaneet. Eikä kaikkia sodan kokemuksia ei ole kirjoitettu virallisiin asiakirjoihin. Kanto kuvittelee romaaninsa henkilöhahmoiksi isoisänsä kaltaisia ilmajokelaisia nuoria miehiä, jotka olisivat voineet päätyä samanlaisiin tilanteisiin kuin isoisänsä. Romaanin näkökulma ja painotukset ovat vahvasti henkilötasolla, ei niinkään suurissa poliittisissa linjauksissa.

Lahtareissa on monta kertojaa, joista osa on kuvitteellisia, osa historiallisia hahmoja. Osa on suurtilallisia, opettajia, ylioppilaita, osa taas pienten talojen poikia ja suoranaista köyhälistöä. Valkoisten puolella ei siis sotinut ainoastaan porvarillinen Suomi, vaan kaikki yhteiskuntaluokat olivat edustettuina linjojen molemmin puolin. Päähenkilöiden lisäksi kertojiksi pääsevät lyhyissä katkelmissa muun muassa Ison-Britannian lähetystön edustaja, ruotsalainen vapaaehtoinen upseeri sekä loukkaantunut suomenhevonen. Lisäksi teoksessa käytetään kirjallisia aikalaislähteitä, kuten otteita sanomalehtiartikkeleista, kirjeistä, muistiinpanoista ja puheista, jotka on merkattu tekstiin kursiivilla. Erilaiset kertojat tuovat teokseen moniäänisyyttä ja kokemusten monipuolisuutta, historialliset hahmot ja suorat lainaukset ajan asiakirjoista taas historiallista dokumentaarisuutta ja uskottavuutta.

Eteläpohjalaiset nuoret miehet kokevat samat sodan kauhut, mutta heidän reaktionsa ovat yksilöllisiä. Osasta kuoriutuu tappajia, osa suorittaa minkä kykenee parhaansa mukaan nurkumatta ja osa murtuu paineen alla. Muutamat hahmoista jäivät eritoten mieleen. Lakitieteen ylioppilas Elias Ylivalli lähtee intoa puhkuen jääkärikoulutukseen, josta hän palaa sodan johtotehtäviin ylpeänä ja varmana sodan oikeutuksesta. Johtajuus ei kuitenkaan ole hänellä verissä, ja herravihaa tuntevien miesten kunnioitus on hankala saavuttaa yhä sekavammaksi ja järjettömämmäksi käyvässä veljessodassa. Ison pitäjän körttiläispoika Samuli Kytömaa kokee käyneensä kuoleman porteilla haavoituttuaan, eikä hän ole enää sama poika, joka sotaan lähti. Muutos vaikuttaa myös tämän mielitiettyyn Helena Malmbergiin, joka on hankkiutunut rintamalla vapaaehtoistöihin, ja jolla ei ole varaa murtua sodan paineiden, raskaan työn tai ihmisten puheiden luhistamana. Rintamalääkäriksi vasta opiskelijana joutunut Ilmari Ikola joutuu suureen vastuuseen, josta hän puutteellisin resurssein koettaa selvitä. Hänen korviinsa kantautuu varmana tietona, että punaiset ovat teloittaneet hänen perheensä, mikä ajaa rauhallisen miehen yli laidan. Lohtua tuovat konjakki ja kaunis hoitajatar, jolla on vähän pidemmällekin meneviä suunnitelmia Ikolan pään menoksi. Kuitenkin Ikolan mielessä siintää vielä vapaa opiskelija- ja poikamieselämä Helsingissä sodan päätyttyä. Opettaja ja suojeluskuntalainen Frans Ketoluoma nielee purematta valkoisen Suomen propangandan ja nähtävästi täysin pokerinaamalla luonnehtii käänteentehnyttä Länkipohjan taistelua seuraavalla tavalla:

Mutta nyt kajahtaa jostain monisatapäisen miesjoukon laulamana Vaasan marssi! Vaasan krenatöörit saapuvat! Sävel paisuu ja voittaa taistelun melskeen, se tempaa mukaansa ja ennustaa tuhoa viholliselle. Väsyneet soturit virkistyvät, lauluvyöryn miehekäs voima huumaa heidät ja usko voittoon kasvaa. Rinta rinnan vaasalaiset ja lapualaiset ryntäävät eteenpäin. Vihollinen heittää aseensa, jättää asemansa ja pakenee sekasortoisena laumana.
(s. 139)

Hahmot kamppailevat niin kirjaimellisesti kuin psyykkisesti. Niin kauan kuin vihollista ei näe tai siitä tiedä mitään, voi heidän ihmisyytensä unohtaa ja liipaisimen vetäminen helpottuu. Kuitenkin vastapuoli puhuu samaa kieltä ja ymmärtää samat kokemukset, miksi siis heitä pitää tappaa? Saman kylän pojissa on niin valkoisia kuin punaisiakin, ja haudassa kaikki ovat saman värisiä. Mutta veriteot kostetaan puolin ja toisin, eikä kostonkierrettä ole helppo lopettaa.

Sodan johto on jossain kaukana, eikä tunnu ymmärtävän sotilaiden arkisista kokemuksista mitään. Silti tai juuri siksi sotilaita suorastaan kehotetaan sanoinkuvaamattomiin hirmutekoihin, mistä historialliset dokumentit kertovat karua kieltään. Teloituksiin syyllistyneet valkoiset armahdetaan, eikä teloittajien nimiä kirjata historiankirjoihin. Saksalaisen sotilaan säilynyt kuvaus Hennalan vankileiristä kuulostaa karmealla tavalla tutulta, kun tiedetään, millä tasolla saksalaisten leirit olivat hieman myöhemmin toisessa maailmansodassa. Ja kaikki tämä ikään kuin "omia" vastaan, nuoria miehiä, joilla on samanlaiset taustat ja yhteinen kieli. Nykyperspektiivistä Mannerheimin julistus helmikuulta 1918 on todella kylmäävää luettavaa:

Henkilöt, jotka armeijan selän takana tavataan hävittämässä teitä, siltoja, kulkuneuvoja, sähkölennätin- ja puhelinjohtoja, ammutaan paikalla. Samoin myös henkilöt, jotka tekevät aseellista vastarintaa maan laillista sotavoimaa vastaan, niin myös sala-ampujat ja murhapolttajat.
Jokainen jolta 8 päivää sen jälkeen kun tämä kuulutus on luettu maan kaikissa kirkoissa, löydetään ilman asianomaista lupaa säilytettyjä aseita tai jotka tavataan armeijan selkäpuolella aseistettuna, ammutaan paikalla.

Lahtarit on yksi vaikuttavimpia tänä vuonna lukemistani romaaneista. Vierailin kesäkuun alussa Tampereella Vapriikki-museon Tampere 1918 -näyttelyssä, ja se toi vasta lukemani teoksen tapahtumat aivan käsinkosketeltavalla tavalla todellisiksi. Luin kirjassa mainittujen todellisten henkilöiden tarinoita, sain nähdä kirjassa kuvattuja paikkoja omin silmin ja saatoin kuvitella punaisten konekiväärin kirkon torniin säkättämään kuolonlauluaan. Valokuvista tuijottivat takaisin totiset nuoret miehet, joilta riistettiin tulevaisuus.

En äkkiseltään keksi suurempaa yhteiskunnallista epäkohtaa kuin sisällissota, joten itseoikeutetusti Lahtarit täyttää haasteen kohdan numero 17. Muita sopivia kohtia ovat esimerkiksi:

24. Surullinen kirja

30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan

33. Selviytymistarina

46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

Wilbur Smith: Aavikon jumala

Wilbur Smith: Aavikon jumala

(Desert God, 2014. Suom. Ilkka Rekiaro. Otava, 2016)

En ole taipuvainen kerskailuun...

26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt

Tämä kirja olisi oikein hyvin voinut täyttää haasteen kohdan 41, "valitse kirja sattumanvaraisesti". Se oli yksi Suomalaisen kirjakaupan mysteerikirjoja, joiden kannet on peitetty ruskeaan pakkauspaperiin, joissa on henkilökunnan kirjoittamia avainsanoja kirjan aiheesta ja tyylistä. Valitettavasti Aavikon jumalan yhteydessä mieleen muistuu sanonta siasta ja säkistä.

Aavikon jumala on viides osa Wilbur Smithin muinaiseen Egyptiin sijoittuvasta kirjasarjasta. Sen päähenkilö on Taita, orjasta ja eunukista faaraon neuvonantajaksi noussut mies, jolla on sormensa syvällä pelissä muinaisten suurvaltojen politiikassa. Hyksoksen armeija on vallannut pohjoisen Egyptin, ja faaraon hegemonian paluusta haaveileva Taita ryhtyy monimutkaisiin juonitteluihin saadakseen mahtavan Kreetan merenkulkijavallan puolelleen. Faaraon kauniit tyttäret soveltuvat avioliiton myötä mainiosti sopimuksen sinetiksi, halusivatpa nämä sitä tai eivät.

Faaraon tyttäret, Tehuti ja Bekatha, eivät ujostele mielipiteitään ja tekevät Taitalle hyvin selväksi, mitä mieltä ovat tämän suunnitelmista naittaa heidät poliittisten tarkoitusperien vuoksi. Taitalle faaraon tyttäret ovat hänen akilleen kantapäänsä, eikä hän oikeastaan tohtisi kieltää heiltä mitään. Tehuti ja Bekatha ovat pikkumaisia, itsepäisiä kiukuttelijoita, jotka hullaantuvat herkästi nuoriin miehiin, mikä on vaarassa sotkea Taitan suunnitelmat. Kun Tehutin ihastus Zaras-nimiseen sotapäällikköön ei ota laantuakseen, Taitan suunnitelmat ovat vaarassa joutua romukoppaan.

Juoni sinänsä rullaa mukavasti eteenpäin ja kaikenlaisia käänteitä riittää matkan varrella. Suurin ongelma minulla tämän kirjan kanssa olivat sietämättömän huonosti kirjoitetut hahmot. Taita on loistava kaikessa mihin ryhtyy ja kehuskelee taukoamatta taidoillaan. Olipa ala mikä hyvänsä - sotataito, lääketiede, tekniikka, runous, laulaminen, ruoanlaitto, uiminen, juokseminen - Taita on siinä aina kaikkia muita parempi:

Päätin siltä istumalta aloittaa tuon kielen opinnot heti tilaisuuden tullen. Minulla oli niin hyvä kielipää, että menisi uskoakseni vain muutama kuukausi ennen kuin kävisin syntyperäisestä kreetalaisesta.
(s. 60)

Odotin koko romaanin ajan, milloin tälle väsymättömälle kerskailulle selviää jokin pointti, jokin ironinen tulkinta tai jokin syvempi taso, mutta sellaista ei koskaan tullut. Kaikkein naurettavimmalta tuntuu Taitan suorittama kirurginen operaatio keskellä autiomaata. En toki tiedä, ovatko sarjan aiemmat osat parempia tässä suhteessa tai selviäisikö päähenkilön omakehulle jokin taustatarina niistä. Faaraon tyttäret eivät ole yhtään sen parempia, sillä heidät on lähinnä typistetty oikuttelevian prinsessojen stereotyypeiksi. Yleisesti ottaen kirjassa naiset ovat ruikuttajia ja miehet öykkäreitä.

Uskottavuuden ongelmat eivät valitettavasti pääty hahmoihin. Pidän historiallisista romaaneista ja rakastan uppoutua vieraaseen maailmaan, sen kulttuuriin, historiaan, näkyihin ja tunnelmiin. Miksi huolella rakennettu historiallinen miljöö siis pitää rikkoa yliluonnollisilla elementeillä? Jos kirja olisi rehellisesti maagis-realistinen, ymmärtäisin asian paremmin, mutta se tuntuu ainakin tavoittelevan jonkinlaista historiallista tarkkuutta, jolloin ylimaalliset seikat tuntuvat enemmän kirjailijan laiskuudelta ja deus ex machinalta. En voi olla vertaamatta Aavikon jumalaa aiemmin tänä vuonna lukemaani suunnilleen samoille seuduille sijoittuvaan Lauri Eirolan Harmegiddoon. Siinä oli sentään kerronnallisista puutteista huolimatta ainakin tavoitettu paikan ja ajan tunnelma oivallisesti eikä lähdetty keulimaan fantasian keinoin.

Ilkka Rekiaron suomennos on moitteetonta työtä. Sääli, ettei se pelasta muuten aika kehnoa romaania. Tämän kirjan perusteella ei tee mieli tarttua sarjan aiempiin osiin, mutta jotenkin haluaisin uskoa, että Wilbur Smithillä on tuotannossaan hyviäkin kirjoja. Kirja täyttää Helmet-lukuhaasteen kohdan 26, sillä en ole käynyt missään kirjassa mainituista paikoista, vaikka lähellä olenkin käynyt. Muita sopivia haasteen kohtia voisivat olla seuraavat:
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
23. Kirjassa on mukana meri
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä

Stieg Larsson: Millennium-trilogia

Stieg Larsson: Millennium-trilogia

Miehet jotka vihaavat naisia
Tyttö joka leikki tulella
Pilvilinna joka romahti

(Män som hatar kvinnor, 2005
Flickan som lekte med elden, 2006
Luftslottet som sprängdes, 2007
Suom. Marja Kyrö. WSOY, 2006 - 2008)

Mestarietsivä Kalle Blomkvist

 

10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo
21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi

Tapojeni vastaisesti kokoan nyt useamman kirjan yhden blogitekstin alle. Tähän on kuitenkin perusteltu syy, tai itse asiassa parikin. Ensimmäinen on se, että Stieg Larssonin ilmiöksi noussutta rikostrilogiaa toimittaja Mikael Blomkvististä ja hakkeri Lisbeth Salanderista voidaan pitää yhtenä ja samana tarinana, ainakin osittain. Toinen on syy on se, että luin kirjat nopeina välipaloina maaliskuussa, enkä hoksannut tehdä niistä muistiinpanoja luullen, että ehtisin kirjoittaa niistä hieman lähempänä lukuhetkeä. Parempi myöhään ja vähän tekstiä kuin ei milloinkaan minkäänlaista, joten nyt siis käsittelen koko trilogiaa tämän yhden blogitekstin alla.

Mikael Blomkvist on arvostetun Millennium-lehden toimittaja. Millennium erikoistuu poliittiseen journalismiin kentän vasemmalla laidalla sekä paljastamaan korruptiota ja kaikenlaista vilunkipeliä. Ensimmäisen kirjan alussa tosin Blomkvistin paljastusjuttu on mennyt metsään, sillä edessä on kunnianloukkausyyte teollisuusmoguli Wennerströmiä vastaan tehdyistä syytöksistä, jotka eivät yllättäen olekaan vesitiiviitä. Oikeudenkäyntiä edeltävän hyllytyksen aikana Blomkvist saa erikoisen työtarjouksen toisaalta.

Vauraan teollisuussuvun entinen päämies Henrik Vanger saa joka vuosi samana päivänä kukkalähetyksen, jonka lähettäjä on mysteeri. Vanger epäilee kukkien liittyvän vuosikymmeniä sitten kadonneeseen Harriet-tyttöön, jonka Vanger epäilee tulleen murhatuksi. Suvun omistamalla ja tapahtumahetkellä eristyksissä olleella saarella murhaa ei olisi voinut tehdä kukaan muu kuin suvun jäsen. Vanger palkkaa Mikaelin selvittämään, mitä tuona kuusikymmenluvun kesäisenä päivänä todella tapahtui. Avukseen Mikael saa hieman yllättäen epäsosiaalien hakkerinero Lisbeth Salanderin.

Ensimmäinen kirja, Miehet jotka vihaavat naisia, keskittyy enemmän Mikael Blomkvistin tutkimuksiin hänen selvittäessään Vangerin suvun historiaa ja sen jäsenten mahdollisia motiiveja Harrietin surmaamiseen. Kaksi jälkimmäistä osaa, Tyttö joka leikki tulella ja Pilvilinna joka romahti taas keskittyvät vahvasti show'n varastavan Lisbethin hahmoon. Lisbeth on julistettu holhouksenalaiseksi epämääräisissä olosuhteissa. Lapsuuden ja teini-iän Lisbeth on viettänyt laitoksissa, ja aikuisuuden kynnyksellä on ollut vaarassa hairahtua kaidalta tieltä ties minne. Kaikkien asiakirjojen mukaan Lisbeth on vailla täyttä ymmärrystä eikä kykene ottamaan vastuuta muun muassa taloudenhoidostaan. Kuitenkin Lisbeth on ilmiselvä nero, joka lukee yliopistotason matematiikkaa huvikseen ja kykenee saamaan selville kenestä hyvänsä mitä hyvänsä - kunhan siitä on jäänyt jokin jälki tietokoneelle. Ja kaikestahan jää. Mikaelille Lisbethistä tulee korvaamaton apu. Kirjojen numero kaksi ja kolme aikana Lisbeth kuitenkin makaa sairaalan sängyssä syytteessä murhasta, joten hänen hakkerikykynsä ovat poissa pelistä. Mikaelin on siis vuorostaan autettava häntä omalla tavallaan.

Trilogia on vahvasti juonivetoinen, mutta hahmojen luonteetkin saavat onneksi tilaa. Mikael Blomkvist on narkomaniaa hipovalla tavalla työlleen omistautunut toimittaja, jossa on enemmän kuin hippusen salapoliisin vikaa. Blomkvist on suorapuheinen, välitön ja naisten suosiossa, "mies jonka kanssa naisen on helppo harrastaa seksiä". Kuinka paljon tässä on Larssonin omaa miesihannetta, se jääköön jokaisen itse spekuloitavaksi, mutta selkeästi ihaillen hän päähenkilöstään ja tämän valloituksista kirjoittaa. Lisbeth Salander on mustiin pukeutuva, tatuoitu kyberpunkkari, jota useasti verrataan Peppi Pitkätossuun. Samanlaista anarkiaa Lisbethissä tavallaan onkin, mutta Lisbethin anarkia on kyynistä ja nihilististä siinä missä Peppi on riemukas ja räiskyvä. Molempien käsittelyssä paha saa silti palkkansa. Lisbethin yiluonnolliset hakkerinkyvyt, kieli- ja muuntautumistaito ja tuuri selviytyä mahdottomista paikoista koettelevat uskottavuuden rajoja, mutta viihdyttävyyden eteen kenties siitä voikin hieman tinkiä.

Mikael ja Lisbeth ovat epäilyksettä kirjasarjan päähenkilöt, mutta näkökulma ei rajoitu pelkästään heihin. Tapahtumia kuvataan myös muiden henkilöiden näkökulmista, ja mitä pidemmälle tarinassa mennään, sitä enemmän henkilöitä liittyy mukaan kerrontaan. Osa tosin vain käväisee näyttämöllä poistuakseen pian unohduksiin. Toisen kirjan aikana Lisbeth häivytetään kertojan roolista tämän ollessa pakosalla murhasyytökset niskassaan, mikä lisää tehokkaasti jännitystä ja lukijan epävarmuutta tapahtumien todellisesta kulusta.

Kerronta on varsin laveaa, ja miljöön kuvailu yksityiskohtaista - paikoin jopa liiankin. Trilogia tuntuu välillä pitkältä eväsretkeltä loputtomine kahvien keittämisineen ja maksamakkaravoileipineen (onko mitään pohjoismaisempaa?), ja toisaalta taas esimerkiksi Lisbethin tietokonearsenaalin vuolaat luettelot tuntuvat huvittavilta, kun tietotekniikalla on taipumus vanheta nopeasti. Seksiä trilogiassa on myös suorastaan tarpeettoman paljon, mutta helpotuksena sanottakoon, etteivät seksikohtaukset ole sentään aivan korvia punottavan nolosti kirjoitettuja.

Trilogian ensimmäinen osa on mielestäni ehdottomasti sarjan paras. Sen juoni on tiivis, eikä se ole dekkari kliseisimmästä päästä, sillä se pääsee luotaamaan myös joitain yhteiskunnallisia epäkohtia sangen ansiokkaasti. Jotenkin huomaa, että Stieg Larsson itsekin on toimittaja, sen verran kiehtovasti hän kuvaa Blomkvistin tutkivaa journalismia tämän päätyessä syvemmälle ja syvemmälle kansankodin synkkiin salaisuuksiin, joita kaikkia sitoo yhteen koko yhteyskunnan läpäisevä naisviha. Kaksi jälkimmäistä osaa ovat yhtä ja samaa tarinaa, joten ne ovat hieman erillään ensimmäisestä osasta. Millennium-trilogian kutsuminen trilogiaksi on siis ehkä liioittelua - enemmänkin se on yksi hieno kirja, jolle tehtiin kaksiniteinen jatko-osa. Sarjan jälkimmäiset osat kaipaisivat tiivistämistä, sillä uusia käänteitä ja hahmoja esitellään hätäillen ja tuhlaillen. Kirjasarjan edetessä myös lukijan valmius uskoa epäuskottaviakin käänteitä joutuu koetukselle, kun sarjan pahikset ja kaiken takana olevat salaliitot alkavat saavuttaa jo jamesbondmaisia sfäärejä.

Viihdyin kirjojen parissa, ensimmäisen osan parissa kovastikin, vaikka loppua kohden ehkä kirjailijan huolimattomuus tuntui kasvavan. Olen perinteisesti ollut vähän huono tarttumaan dekkareihin tai sellaisiksi luokiteltaviin kirjoihin kaavamaisuuden ja kliseisyyden pelossa. Näitten pelkojen toteutumiselta onneksi vältyin. Puolisoni lykkäsi sarjan ensimmäisen osan käteeni saatesanoilla "jos luet jonkin dekkarin niin lue tämä", siksipä se täyttää Helmet-haasteen kohdan 10, "ystävän tai perheenjäsenen sinulle suosittelema kirja". Samasta syystä valitsin yhden kirjan täyttämään kohdan 21, "kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi". Jokin kohta oli vielä löydettävä yhdelle kirjalle, joten Tyttö joka leikki tulella saa luvan täyttää kohdan 38, "kirjan kannessa on kulkuneuvo".