Nyt ehkä alkaa sormet taas syyhytä kirjoittamisen pariin, joten käytän tilaisuuden hyväksi esittelemällä muutamia viime vuonna mieleen jääneitä lukukokemuksia, niin hyvässä, pahassa kuin hämmentävässä. Itsevaltaisesti valitsemieni kategorioiden voittajiksi selviytyivät seuraavat teokset.
Vuoden "Ei lisättävää, poistettavaa tai kysyttävää" -palkinto
Toni Morrison: Song of Solomon
(1977. Vintage, 2006)Joskus – ei usein, mutta aina silloin tällöin kuitenkin – tulee vastaan kirjoja, jotka ovat niin tyhjentäviä, perinpohjaisia ja täyteläisiä, ettei niistä tee mieli muuttaa sanaakaan. Kirjan suljettuaan viimeisen sivun jälkeen jäljelle jää vain tyytyväinen, lämmin olo. Yhdysvaltalaisen nobelisti Toni Morrisonin Song of Solomon on sellainen. Lukemistani Morrisoneista tämä oli selkeästi paras, vaikka mikään niistä ei ole ollut missään nimessä huono. Romaani seuraa Macon "Milkman" Deadin kasvua pojasta aikuiseksi ja tämän vähitellen heräävää uteliaisuutta siitä, kuka hän on ja mistä hän on tullut. Milkmanin eriskummallisten nimien tarina on tragikoominen, mutta nimissä on magiaa, ja ne kantavat mukanaan kerrostumia historian poluilta. Afroamerikkalaisten juuret johtavat lopulta aina orjuuteen ja Afrikkaan, mutta millaisia reittejä nuo juuret löytävät itselleen? Morrison ei tällä kertaa käytä takaumia tai hyödynnä tajunnanvirtaa, vaan rakentaa lineaarisesti pala palalta teoksen, jossa jokainen lause on juuri siinä, missä pitääkin. Palasten loksahtelun paikoilleen voi suorastaan kuulla teoksen lähetessä loppuaan. Viime vuoden vaikuttavin lukukokemus!
Vuoden "Kah, enpä tiennyt tuota" -palkinto
Hans Rosling: Faktojen maailma
(Factfulness: tio knep som hjälper dig att förstå världen, 2018. Suom. Matti Kinnunen. Otava, 2018)Hans Rosling on kiertänyt maailmaa oikomassa ihmisten käsityksiä maailman kehityssuunnasta. Perustamansa Gapminder-säätiön tarkoitus on tilastoilla ja faktoilla osoittaa, että maailmassa on kaikki itse asiassa paremmin kuin koskaan. Olipa kyse sitten lapsikuolleisuudesta, elintasosta, rokotuskattavuudesta tai naisten asemasta, ihmiskunta elää nyt kulta-aikaansa, ja suunta on vain yhä kiihtyvämmällä tahdilla ylöspäin. Miksi sitten media saa meidät ajattelemaan, että kaikki on menossa päin helvettiä? Rosling tarjoaa lukijalle hyödyllisiä ja käyttökelpoisia työkaluja tarkastella omia ennakkoasenteita ja kuulemiaan uutisia. Yksi niistä kirjoista, jotka luovat uskoa parempaan tulevaisuuteen.
Vuoden "Kannatti sinnitellä" -palkinto
Hilary Mantel: Susipalatsi
(Wolf Hall, 2009. Suom. Kaisa Sivenius. Teos, 2011)Susipalatsi seuraa Thomas Cromwellin nousua kuningas Henrik VIII:n hovin neuvonantajaksi. 1500-luvun Englanti on niin poliittisten, yhteiskunnallisten kuin uskonnollisten muutosten kourissa, joten hyvät neuvot ovat kalliit. Köyhistä oloista noussutta Cromwellia on perinteisesti historiankirjoituksessa kuvattu häikäilemättömäksi juonittelijaksi, mutta Mantelin käsittelyssä Cromwellista piirtyy kuva humaanina neuvottelijana ja empaattisena älykkönä edellä aikaansa. Toki myös piinkovana kaupantekijänä. Näkökulma on rajattu vain Cromwellin tajuntaan. Asioita ei kuvata modernille lukijalle selitellen, mikä toisaalta vaikeuttaa lukukokemusta, mutta toisaalta immersio on vahvempi. Cromwell on erittäin tarkkaavainen kertoja, joka tiivistää havaintonsa lauseiksi, joiden paino hyötyy hitaasta lukemisesta. Repliikkejä ei juuri ole eroteltu muusta tekstistä, mikä varsinkin romaanin alkupuolella aiheuttaa lukijalle päänvaivaa, kunnes hoksaa, että tekstin "hän" on aina Cromwell. Asiaa ei auta se, että melkein jokaisen hahmon nimi on Henry, Thomas tai Mary. Susipalatsin kärryillä oli hetkittäin vaikea pysyä, mutta matka oli hieno! Kannatti siis pitää pintansa ja jatkaa lukemista, vaikka matkanteko olikin välillä raskasta.
Vuoden "Toivottavasti tämä ei ole enne" -palkinto
Eve Hietamies: Yösyöttö
(Otava, 2010)Kesällä, kun vaimoni oli hyvinkin pitkälti raskaana, kuuntelimme automatkoilla Eve Hietamiehen Yösyöttöä äänikirjana. Aiemmat kokemukset äänikirjoista olivat vähän kehnoja, mutta tämä kyllä toimi. Ehkä tarina tuntui sen verran ajankohtaiselta varoittavalta esimerkiltä, tai kirjan tyyli sopi paremmin ääneen luetuksi kuin aiemmin testaamani äänikirjat, mene ja tiedä. Päähenkilö Antti jää pienen lapsen kanssa yksin, kun pojan äiti ottaa naistenklinikalta taksin alleen ja katoaa kuvioista. Alun "hehheh, mies on ihan kujalla lastenhoidosta" -huumori antaa hiljalleen tilaa vakavemmallekin sävylle, kun äidin mielenterveysongelmat alkavat selvitä. Sävy on kuitenkin kirjan läpi lämmin ja huumori lempeää. Vetävä lukuromaani.
Vuoden "Onko pakko?" -palkinto
N. K. Jemisin: Broken Earth -trilogia (The Fifth Season, The Obelisk Gate, The Stone Sky)
(Orbit, 2015–2017)Halusin lukea N. K. Jemisinin Broken Earth -trilogian, koska hyvin poikkeuksellisesti jokainen sen osa voitti scifi- ja fantasiapiirien arvostetun Hugo-palkinnon parhaasta romaanista. Tässä on varmasti siis tutustumisenarvoinen kirjasarja, ajattelin. Jättimäistä mannerta piinaavat maanjäristykset ja vulkaaninen toiminta, jotka säännöllisin väliajoin aiheuttavat viidenneksi vuodenajaksi kutsuttuja luonnonmullistuksia, jotka jyräävät sivilisaation maan tasalle. Maan hienovaraisia liikkeitä osaavat kuitenkin aistia ja säädellä orogeeneinä tunnetut ihmiset, joita muut ihmiset eivät laske kuuluvan samaan lajiin kanssaan. Orogeenit joutuvat elämään muun ihmisrodun sortamina palvelijoina. Kunnes yksi heistä päättää murtaa tuon maailman rakenteet - kirjaimellisesti.
Alkuasetelma kiehtoo, mutta trilogian ongelmat tulevat nopeasti vastaan jo ensimmäisessä osassa. Kertojia on useita, ja yksi niistä on kirjoitettu harvinaisessa sinä-muodossa. Kirjan juonta spoilaamatta voinen kertoa, että kirjailijalla on kyllä perustelu ratkaisulleen, mutta sen logiikka ontuu pahasti, ja näkökulma tuntuu tekniselta kokeilulta, josta kirjailija ei hennonnut luopua. Suuriksi yllätyksiksi tarkoitetut juonenkääneet pedataan niin alleviivaten, ettei niillä oikein ole tehoa. Kirjasta paistoi myös jonkin verran läpi kirjailijan jonkinlainen peitelty kostofantasia ja vähemmistöjen sorrolla mässäily, mikä kävi pidemmän päälle todella uuvuttavaksi. Juonessa oli kuitenkin sen verran ainesta ja maailmassa omaperäisyyttä, että halusin tietää, miten kaikki päättyy.
Vuoden "Onko tämä huumoria?" -palkinto
J. Pekka Mäkelä: Hunan
(Like, 2018)Hunan kertoo Kiinassa ennen ja jälkeen toisen maailmansodan työskennelleistä suomalaisista lähetyssaarnaajista, ja siinä sivussa laajemmin tuon ajan Kiinasta. Mäkelän oma isotäti toimi todellisuudessa Kiinassa lähetyssaarnaajana, ja hänen päiväkirjamerkintöjään käytetään osana kirjan lukuja. Vaihtuvin kertojin episodeina kerrottu tarina jää hieman hajanaiseksi, mutta historian elävöittäjänä se on sinällään mielenkiintoinen, kun en kyseisestä aikakaudesta juurikaan ole tiennyt. Miksi siis tämä kategoria? Mäkelä käyttää useaan otteeseen intertekstuaalisia viittauksia, joiden merkitystä en ymmärrä. Tuntematon sotilas -sitaatit vielä jotenkin tavallaan ymmärrän, vaikka aikakausi ja miljöö ovatkin kaukana toisistaan, mutta että Tähtien sota -viittauksia? Ovatko ne kirjailjan omaa kivaa, jotain postmodernia tyylien sekoittelua, vitsejä vai jotain muuta? Teoksen yleissävy on kaukana humoristisesta, joten yhtäkkinen kirjailijan silmänisku on vähintäänkin häiritsevä.
Vuoden "Kannattiko sinnitellä?" -palkinto
George Eliot: Middlemarch
(1871–1872. Wordsworth Editions, 1994)George Eliotia (oik. Mary Ann Evans) pidetään eräänä vaikutusvaltaisimmista englantilaisista naiskirjailijoista ja Middlemarchia yhtenä hänen pääteoksistaan. Realistinen ja pikkutarkka kuvaus englantilaisen kylän elämästä 1800-luvun puolivälin paikkeilla on mikrokosmos koko tuon ajan yhteiskunnallisista muutoksista Isossa-Britanniassa. Mutta voi pojat, että se oli pitkäveteinen! Rakastan Jane Austenia, Brontën sisarukset ovat loistavia eikä Dickenskään ole lainkaan hassumpi, joten miksi Eliot tökkii niin paljon? Eliot kertoo asiat seikkaperäisesti, mikä on toisaalta hyvä, mutta pedanttisuus kääntyy hänen kohdallaan usein paasaukseksi. Eliotin kertoja astuu jatkuvasti sivulta ulos ja kommentoi tekstiä. Kuvatessaan Middlemarchin kylän hahmojen elämää Eliot ei malta olla tekemättä moraalisia kannanottoja henkilöistään ja alleviivaamatta niitä paksulla punakynällä. Kirjailijan ääni saa kuulua, mutta koko kirjan läpi jatkuva kuivakka metakommentaari on uuvuttavaa. Kirjan sävy ei ole missään nimessä synkkä tai masentava, mutta se on oudon iloton. Tänä klassikko jätti minut kylmäksi, eikä houkuttele lukemaan muita Eliotin teoksia ainakaan ihan heti.
Vuoden "Palkataan kustannustoimittaja" -palkinto
Stephen King: Se
(It, 1986. Suom. Ilkka Rekiaro. Tammi, 2015)Sen kauhu on todellista. Jokaisen pahimmaksi peloksi materialisoituva otus tarjoaa useita hyytäviä kohtauksia, mutta kauheinta lopulta on se, mitä ihminen voi tehdä toisille vihan, ennakkoluulon, mustasukkaisuuden tai muun täysin inhimillisen tunteen vallassa. Tämän King osaa. King on myös omimmillaan kuvatessaan lapsuuden traumaa ja sen varjostamaa aikuisuutta. Jutusteleva sävy, tarinan iskentä, se kaikki Kingiltä luonnistuu. Se, mitä King ei osaa, on tiivistäminen. Tuhannen sivun rajan paukkuessa jokaisen kirjailijan tulisi kysyä itseltään – ja kustannustoimittajaltaan – onko tämä kaikki tarpeellista. Toinen asia, mitä King ei osaa, on loppuratkaisut. Jutellessa ystävieni kanssa olemme lanseeranneet käsitteen "musta mölli intiaanien hautausmaalla" puhuessamme Kingin kirjojen lopuista. Mutta kaikkein eniten punakynää, delete-nappia ja paperisilppuria olisi kaivannut ehkä typerin koskaan lukemani seksikohtaus, jonka pelkkä ajatteleminen puistattaa yhä. Kenen mielestä se oli hyvä idea? Kingin tapauksessa vastaus lienee: "Cocaine is a hell of a drug".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti