Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö
(La hija de la española, 2019. Suom. Taina Helkamo. Aula & Co, 2019)
Kohtaloni oli vaieta tahdikkaasti
Fiktiolla on loistava kyky tuoda lähihistoriaa eläväksi, kuten meillä vaikkapa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian tapauksessa, jota lukiessa täytyy oikein muistuttaa itseään, ettei tämä ole historiaa vaan kaunokirjallisuutta. Muinoin historian ja tarinan välille ei juuri tehtyä eroa, ja ovatpa ne edelleen etymologisesti lähellä toisiaan useassa kielessä, vrt. englannin 'history' ja 'story', tai ranskan 'histoire'. Venezuelan poliittinen tilanne on ollut uutisissa paljonkin viime vuosina, mutta aika vähän olen kyseisestä maasta, sen historiasta ja nykytilanteesta tiennyt. Karina Sainz Borgon esikoisteos Caracasissa on vielä yö elävöittää uutisista kuullut kauhut yhden naisen selviytymistarinaksi, joka on fiktiota, vaikkei siltä tunnukaan.
Adelaida elää äitinsä kuoleman jälkeen yksin rapistuvassa ja yhä pelottavammaksi muuttuvassa Venezuelan pääkaupungissa Caracasissa. Puolisotilaalliset joukot, joista osa on hallituksen tukemia ja osa ei, taistelevat kaupungin hallinnasta ja pitävät asukkaita keksimiensä mielivaltaisten, muuttuvien sääntöjen talutushihnassa. Mihinkään aiempiin auktoriteetteihin ei voi enää luottaa korruption vuoksi. Aiemmin kirjallisuusalalla työskennelleen Adelaidan rahat hupenevat, mutta eipä sillä juuri merkitystä ole, sillä paikallinen valuutta on aggressiivisen inflaation myötä muuttunut käyttökelvottomaksi. Äitinsä hautauskuluja selvittelevä Adelaida joutuu käymään suorastaan kafkamaisen absurdeja keskusteluita:
– Kappelin vuokra on sitten viisituhatta uutta bolivaria.
– Siis viisi miljoonaa vanhaa?
– Aivan, hautauskappelin virkailija sanoi korottaen ääntään. – Koska teillä on jo kuolintodistus, tämä tulee edullisemmaksi. Jos tarvitsisitte vielä asiakirjankin, hinta olisi seitsemäntuhatta.
– Siis seitsemän miljoonaa vanhaa bolivaria?
– Aivan.
– Aivan.
– Ostatteko te palvelun vai ette? virkailija puuskahti hieman hermostuneesti.
– Onko minulla muka valinnanvaraa?
– Sen tietänette te.
(s. 16)
Adelaida yrittää selvitä päivästä toiseen hajoavassa maailmassa, jossa mihinkään ei voi enää luottaa eikä missään tunnu olevan järkeä. Hänellä ei ole äidin kuoltua enää mitään syytä jäädä Venezuelaan. Adelaidalla on vielä taskussa euroja, jotka ovat säilyttäneet arvonsa, mutta miten päästä niitä hyödyntämään? Rajoja valvotaan, eikä maasta noin vain lähdetä. Kun Adelaida joutu pakenemaan kotoaan ja päätyy naapurin kuolleen rouvan asuntoon, hänen mielessään syttyy suunnitelma: naapurin suku asuu Espanjassa, eivätkä he ole vuosikymmeniin nähneet tätä eivätkä siis tiedä, miltä hän näyttää. Onnistuisiko Adelaidan vaihtaa mannerta, maata – ja identiteettiä?
Adelaida on menttänyt kaiken, eikä hänellä ole enää muuta tehtävänä kuin selviytyä. Hän on turtunut kaikkeen kokemaansa. Miesystävän ennen kirjan alkua tapahtunut kuolema kuvataan nopeasti, ikään kuin minäkertoja haluaisi unohtaa sen edes tapahtuneen ja päästä eteenpäin. Kuolleen naapurin identiteetin vieminen kuitenkin herättää hänet ainakin jonkin verran pohtimaan tekojensa seurauksia ja moraalista oikeutusta. Caracasissa on vielä yö ei yritäkään olla sankaritarina tai seikkailu, vaan se on kertomus selviytymisestä niillä keinoilla, mitä fiksulla naisella voi olla epätoivoisessa tilanteessa. Sellaisessa tilanteessa moraali menettää merkityksensä.
Takakannessa teosta luonnehditaan "karun kauniiksi", mutta kauniit hetket ovat erittäin harvassa. Takaumat lapsuuteen tuovat muistikuvia ajasta, jolloin asiat olivat paremmin. Menneisyyden kuvaukset makuineen ja tuoksuineen ovat aistirikkaampia kuin kyynelkaasunharmaa nykyhetki, josta kaikki väri ja ilo on kadonnut. Kirja on melko lyhyt, eikä merkittäviä hahmoja päähenkilön lisäksi ole kuin muutama, ja nekin vain käväisevät näyttämöllä. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että yhtä lukuunottamatta käytännössä kaikki hahmot ovat naisia. Jopa puolisotilaalliset jengit, jotka terrorisoivat Caracasia, koostuvat vahvoista ja pelottavista naishahmoista.
Kirjaa lukiessa tuntuu kuin lukisi silminnäkijäkuvausta ennemmin kuin fiktiota. En tiedä, millainen on Sainz Borgon omakohtainen kokemus, mutta luultavasti jokaisella venezuelalaisella olisi jokin tarina kerrottavana viime vuosien kaaoksesta ja mitä se on heille maksanut. Moderni, vakaa ja vauras yhteiskunta voi sortua järjettömyyteen ja moraalittomuuteen pelottavan helposti.
Adelaida elää äitinsä kuoleman jälkeen yksin rapistuvassa ja yhä pelottavammaksi muuttuvassa Venezuelan pääkaupungissa Caracasissa. Puolisotilaalliset joukot, joista osa on hallituksen tukemia ja osa ei, taistelevat kaupungin hallinnasta ja pitävät asukkaita keksimiensä mielivaltaisten, muuttuvien sääntöjen talutushihnassa. Mihinkään aiempiin auktoriteetteihin ei voi enää luottaa korruption vuoksi. Aiemmin kirjallisuusalalla työskennelleen Adelaidan rahat hupenevat, mutta eipä sillä juuri merkitystä ole, sillä paikallinen valuutta on aggressiivisen inflaation myötä muuttunut käyttökelvottomaksi. Äitinsä hautauskuluja selvittelevä Adelaida joutuu käymään suorastaan kafkamaisen absurdeja keskusteluita:
– Kappelin vuokra on sitten viisituhatta uutta bolivaria.
– Siis viisi miljoonaa vanhaa?
– Aivan, hautauskappelin virkailija sanoi korottaen ääntään. – Koska teillä on jo kuolintodistus, tämä tulee edullisemmaksi. Jos tarvitsisitte vielä asiakirjankin, hinta olisi seitsemäntuhatta.
– Siis seitsemän miljoonaa vanhaa bolivaria?
– Aivan.
– Aivan.
– Ostatteko te palvelun vai ette? virkailija puuskahti hieman hermostuneesti.
– Onko minulla muka valinnanvaraa?
– Sen tietänette te.
(s. 16)
Adelaida yrittää selvitä päivästä toiseen hajoavassa maailmassa, jossa mihinkään ei voi enää luottaa eikä missään tunnu olevan järkeä. Hänellä ei ole äidin kuoltua enää mitään syytä jäädä Venezuelaan. Adelaidalla on vielä taskussa euroja, jotka ovat säilyttäneet arvonsa, mutta miten päästä niitä hyödyntämään? Rajoja valvotaan, eikä maasta noin vain lähdetä. Kun Adelaida joutu pakenemaan kotoaan ja päätyy naapurin kuolleen rouvan asuntoon, hänen mielessään syttyy suunnitelma: naapurin suku asuu Espanjassa, eivätkä he ole vuosikymmeniin nähneet tätä eivätkä siis tiedä, miltä hän näyttää. Onnistuisiko Adelaidan vaihtaa mannerta, maata – ja identiteettiä?
Adelaida on menttänyt kaiken, eikä hänellä ole enää muuta tehtävänä kuin selviytyä. Hän on turtunut kaikkeen kokemaansa. Miesystävän ennen kirjan alkua tapahtunut kuolema kuvataan nopeasti, ikään kuin minäkertoja haluaisi unohtaa sen edes tapahtuneen ja päästä eteenpäin. Kuolleen naapurin identiteetin vieminen kuitenkin herättää hänet ainakin jonkin verran pohtimaan tekojensa seurauksia ja moraalista oikeutusta. Caracasissa on vielä yö ei yritäkään olla sankaritarina tai seikkailu, vaan se on kertomus selviytymisestä niillä keinoilla, mitä fiksulla naisella voi olla epätoivoisessa tilanteessa. Sellaisessa tilanteessa moraali menettää merkityksensä.
Takakannessa teosta luonnehditaan "karun kauniiksi", mutta kauniit hetket ovat erittäin harvassa. Takaumat lapsuuteen tuovat muistikuvia ajasta, jolloin asiat olivat paremmin. Menneisyyden kuvaukset makuineen ja tuoksuineen ovat aistirikkaampia kuin kyynelkaasunharmaa nykyhetki, josta kaikki väri ja ilo on kadonnut. Kirja on melko lyhyt, eikä merkittäviä hahmoja päähenkilön lisäksi ole kuin muutama, ja nekin vain käväisevät näyttämöllä. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että yhtä lukuunottamatta käytännössä kaikki hahmot ovat naisia. Jopa puolisotilaalliset jengit, jotka terrorisoivat Caracasia, koostuvat vahvoista ja pelottavista naishahmoista.
Kirjaa lukiessa tuntuu kuin lukisi silminnäkijäkuvausta ennemmin kuin fiktiota. En tiedä, millainen on Sainz Borgon omakohtainen kokemus, mutta luultavasti jokaisella venezuelalaisella olisi jokin tarina kerrottavana viime vuosien kaaoksesta ja mitä se on heille maksanut. Moderni, vakaa ja vauras yhteiskunta voi sortua järjettömyyteen ja moraalittomuuteen pelottavan helposti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti