Siddhartha Mukherjee: Geeni – Intiimi historia

Siddhartha Mukherjee: Geeni – Intiimi historia

The Gene – An Intimate History, 2016. Suom. Natasha Vilokkinen. Vastapaino, 2019

Ihmistä on ihmiskunnan tutkittava

Sanon heti alkuun, että Geeni – Intiimi historia on eräs parhaita lukemiani tietokirjoja, eikä vähiten Natasha Vilokkisen upean suomennoksen vuoksi. Siddhartha Mukherjee selittää geenien toimintaa ja käy läpi geenitutkimuksen historiaa selkeästi, johdonmukaisesti, viihdyttävästi ja koskettavasti. Mukherjee sitoo geenien historian oman sukunsa historiaan ja sen periytyviin mielenterveysongelmiin, sekä historian saatossa tieteen väärintulkintojen uhriksi joutuneiden kohtaloihin. Vilokkinen tekee loistavan työn kääntäessään tämän kaiken sävykkääksi suomeksi – jopa puujalkavitsejä myöten. Mukherjee ja Vilokkinen panevat parastaan kuvauksessa augustinolaismunkki Gregor Mendelin varhaisista kokeista herneillä:

Se, että munkki pyrki ymmärtämään periytymistä houkuttelemalla hiiriä parittelemaan, oli hieman liian uskallettua jopa augustinolaisille. Mendel oli vaihtanut hiiret kasveihin ja siirtänyt kokeet kasvihuoneeseen. Apotti oli antanut siunauksensa. Hiiret olivat liikaa, mutta hernettä hän ei onneksi vetänyt nenäänsä.
(s. 61)

Kirjan etenee aikajärjestyksessä, ja se toimii. Mukherjee etenee yksinkertaisemmista käsitteistä monimutkaisempiin, samalla tavalla kuin tieto geeneistäkin on kasvanut ja kerääntynyt. Tällä Mukherjee pitää huolen siitä, että lukija pysyy koko ajan kärryillä. Kun jokin uusi käsite on ensin määritelty karkealla tasolla, voidaan sitä lähteä myöhemmin tarkentamaan, eikä lukijaa heitetä heti syvään päähän. Esimerkiksi kirjan läpi käsitelty DNA:n vaikutusketju – eli kuinka geenit välittävät RNA:n avulla ohjeita proteiinien muodostamiseksi, kuinka nuo proteiinit rakentavat organismeja, jotka ympäristöstä ärsykkeitä saatuaan vuorostaan säätelevät geenien toimintaa – täydentyy ja laajenee kirjan edetessä.

Kirjasta jäi mieleen muutamia erittäin mielenkiintoisia pointteja. Ensimmäinen on perinnöllisyyden ja periytyvyyden välinen ero. Perinnöllisyys tarkoittaa sitä, kuinka paljon jokin ominaisuus on riippuvainen geeneistä, kun taas periytyvyys tarkoittaa sitä todennäköisyyttä, jolla tuo ominaisuus siirtyy vanhemmilta lapselle. Esimerkiksi älykkyys on noin 70-prosenttisesti perinnöllinen. Kuitenkin se on vain noin 20-prosenttisesti periytyvä, eli todennäköisyys sille, että huippuälykkäiden vanhempien lapset olisivat myös huippuälykkäitä, on noin viidesosan luokkaa. Ääripäät ovat aina harvinaisempia, ja jälkeläiset ovat aina todennäköisemmin lähempänä keskiarvoa.

Toinen mieleen jäänyt pointti liittyy sukupuoli-identiteettiin ja seksuaalisuuteen. Viime aikoina keskustelu sukupuolten moninaisuudesta ja siitä, miten sukupuoli koetaan, on käynyt vahvana, ja hyvä niin, sillä aihe on tärkeä. Biologinen sukupuoli on eri asia kuin sosiaalinen sukupuoli, eikä kumpikaan niistä määrää seksuaalista suuntautumista. Kuitenkin geeneillä on yllättävän suuri merkitys biologisen sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin välisessä yhteydessä. Suurin osa geneettisesti miespuolisista identifioituu miehiksi. Kokeet, joissa ilman ulkoisia sukuelimiä syntyneet geneettisesti miespuoliset on kasvatettu tyttöinä, ovat lähes poikkeuksetta johtaneet koehenkilön vakaviin itsetunto- ja mielenterveysongelmiin. Tämä ei tietenkään missään nimessä poista sosiaalisten sukupuoli-identiteettien kirjoa, eikä biologinenkaan sukupuoli ole aina yksiselitteinen.

Kolmas ja ehkä tärkein pointti liittyy ihmisrodun määritelmään. Ihmisiä on historian saatossa pyritty luokittelemaan eri rotuihin ja sitä kautta jonkinlaiseen paremmuusjärjestykseen. Luokittelusta taas ei ole pitkä matka sen määrittelyyn, keiden on soveliasta lisääntyä ja täyttää maa, ja keiden taas olisi hyvä kadota maan päältä. Tätä harrastettiin muun muassa Yhdysvalloissa kauan ennen natsi-Saksaa. Tälle ei kuitenkaan ole mitään tieteellistä pohjaa. Ihmislajin sisällä geneettinen vaihtelu on hämmästyttävän vähäistä. Itse asiassa geneettinen vaihtelu yhden ihmispopulaation sisällä on huomattavasti suurempaa, kuin vaihtelu kahden eri populaation välillä. Samoja apinoita tässä siis ollaan kaikki tyynni.

Voin suositella Mukherjeen teosta erittäin lämpimästi, jos perinnöllisyys ja tieteen historia vähänkään kiinnostavat!

"Kiehtova suoli"

Giulia Enders: Suoliston salaisuus - Kaikki kehomme keskeisestä elimestä

(Darm mit Charme : Alles über eine unterschätzes Organ. Suom. Elina Lustig. Otava, 2016)

22. Kuvitettu kirja

Haasteen toiseksi viimeiseksi kirjaksi luin kohtaan 22 Giulia Endersin populaaritiedeteoksen Suoliston salaisuus Enders on saksalainen tutkija, joka keskittyy ihmisen suolistoon, sen hermostoon ja bakteerikantaan. Endersin teos on hyvin helppotajuisesti kirjoitettu, jossa sopivasti ajoitetut vitsit keventävät monisyistä aihetta:

Jos joku lataa Facebookiin kuvia iltapalastaan ja ihmettelee, etteivät ystävät kommentoi hauskaa kuvaa, hän on yksinkertaisesti kääntynyt väärän kohdeyleisön puoleen. Jos olisi olemassa mikrobi-Facebook, kuvaa kommentoisi miljoonayleisö aplodeeraten tai kauhistellen.
(s. 187)

Endersin teos on jaettu kolmeen osaan: yleiseen esittelyyn suolen toiminnasta, suolen hermostoa käsittelevään osaan ja suolen mikrobeja käsittelevään osaan. Parhaiten kirjoitettu osa oli mielestäni ensimmäinen. Opin siitä paljon uusia asioita, ja mieleeni palautui paljon koulun biologian tunneilta ja Olipa kerran elämä -sarjasta unohtuneitakin asioita. En esimerkiksi tiennyt, että syljessä on kipua lievittäviä aineita, tai miten nielu- ja kitarisat toimivat tai miksi ne usein leikataan pois.
Opin myös, että suolisto on melkein kuin ihmisen toiset aivot, ainakin jos hermoston toimintaa ja hermosolujen määrää katsotaan. Lisäksi tajusin paljon laajemmin, kuinka valtavasti erilaisia bakteereja ihmisen suolistossa on, ja kuinka jokaisen ihmisen suolistofloora on erilainen.

Kahta jälkimmäistä osaa, vaikka niissä paljon hyvää asiaa onkin, vaivaa hieman se, että Enders lähtee turhan itsevarmasti keulimaan vielä kiistanalaisten tutkimusten päätelmillä. Esimerkiksi Enders esittää jo varmana tietona toksoplasmojen vaikutusta mielialaan ja itsetuhoisuuteen tai suoliston bakteerien vaikutusta painonnousuun. Se, minkä hyväksyn kyllä Endersin teoksesta mukisematta, on se, että bakteerien vaikutus suoliston hyvinvointiin ja suoliston vaikutus ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin on aliarvioitu. Kaipaisin myös enemmän lähteitä, sillä "erittäin hyvä ja laadukkaasti tehty saksalainen tutkimus" ei oikein riitä lähteeksi, vaikka lopussa onkin laaja kirjallisuusluettelo. Luotan kyllä siihen, että Enders lainaa ihan päteviä tutkimuksia, mutta olisi kiva itse päästä se toteamaan. Toki ymmärrän, että tämä on varmasti kepeyttä vaativan kustanatajan toive, eikä kirjan ole tarkoituskaan olla akateemiset kriteerit täyttävä tutkimus, vaan kansantajuinen esitys harvoin tutkitusta, mutta nykyään paljon pinnalla olevasta aiheesta.

Mukava, viihdyttävä ja tietoa lisäävä välipala, jota paikoin vaivaa pieni liika innostuminen vielä epävarmoista asioista. Sopii kohdan 22 lisäksi haasteen kohtiin 4. Kirja lisää hyvinvointiasi, 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 23. Käännöskirja.