"Ikeassa et koskaan ole yksin"

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

(WSOY, 2013)

26. Sukutarina

Miki Liukkonen on ollut paljon esillä, sillä media on nostanut hänet persoonaksi. Keskioluenhuuruiset haastattelut ja egoilulta kalskahtavat lainaukset ovat tehneet Liukkosesta nykypäivän kirjallisuuden julkkiksen. Rakastipa häntä tai vihasi - ja häntä haastatelleissa toimittajissa on ollut selkeästi molempia - Liukkosen nimi on tullut tutuksi muillekin kuin kirjallisuuden hardcore-harrastajille. Se on sinänsä hieno saavutus runoilijana uransa aloittaneelta nuorelta kirjailijalta, sillä harvapa maallikko osaa nimetä juurikaan ketään toista suomalaista nykyrunoilijaa. Mutta sillä on se negatiivinen puoli, että teoksia alkaa tulkita tekijän (kuvitellun) persoonan kautta. Aloitin oman tutustumiseni Liukkosen teksteihin esikoisromaanista Lapset auringon alla (2013), mutta huomasin lukiessani, että jouduin tietoisesti analysoimaan omia ennakkokäsityksiäni kirjailijasta, etten antaisi niiden vaikuttaa liikaa lukukokemukseeni.

Lapset auringon alla on jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen osa käsittelee Jonas Auer -nimistä miestä, joka on erittäin kiinnostunut keltaisesta väristä:

Jonas Auer muisti yhä hyvin selkeästi kuinka hän ensimmäisen kerran tutustui keltaiseen väriin. Tietenkin hän oli jo sitäkin ennen nähnyt keltaista auringonkukissa, voissa, joissain juustoissa ja alppiruusuissa ja maalauksissa, siis kaikkialla siellä missä keltaista nyt yleensä nähdään, ja juuri sen verran kuin keskiverto ihminen on keltaista siihen ikävuoteen mennessä ehtinyt nähdä, ellei sitten oteta lukuun Kaukoidän lapsia, jotka kulttuurinsa yleisen keltaisuuden ansiosta ovat altistuneet sille jo poikkeuksellisen paljon.

Jonas on perinyt isältään suuren omaisuuden, asuu valtavassa talossa Fiskarsissa ja kuluttaa päivänsä ajelemalla urheiluautollaan, pysähtymällä huoltoasemilla analysoimaan niiden sisustusta, tekemällä taidetta rakennusten pohjapiirustuksista ja miettimällä täydellistä kerrostalon rappukäytävän nimitaulua. Jonaksen kiinnostuksen kohteet ja harrastukset ovat siis melko erikoisia, voisi sanoa. Se voisi johtaa pilkkaavaan tai kärjistävään kuvaamistapaan, mutta Jonas näyttäytyy silti jotenkin sympaattisena hahmona. Pieni kärjistys toki sallittakoon, ja se kuuluukin kirjan tyyliin - alkaahan koko teos maailmaa kuohuttavalla poliittisella päätöksellä, jonka seurauksena Egyptin pyramidit on päätetty purkaa, sillä niistä ei ole mitään hyötyä kellekään. Uskottavuuden reunalla huojuvaa revittelyä nykymaailman tilasta ja monesta muustakin asiasta on siis ehdottomasti luvassa.

Kiinnostus keltaiseen väriin johtaa Jonaksen osallistumaan Keltaisen värin konferensseihin, mitä kautta hän tutustuu aiheen guruun Jouko Viitaan. Viita on elokuvaohjaaja, joka tällä hetkellä on kiinnostunut pornosta, jossa hän haluaa käyttää näyttelijänä kuvankaunista italialaista vaimoaan, Milana Guarduecia. Jonas ja Milana tietenkin rakastuvat, kuinkas muutenkaan.

Toinen osa sijoittuu tulevaisuuteen ja käsittelee Jonaksen ja Milanan poikaa, Henryä. Henry on perinyt isältään omalaatuisen luonteen, joka löytää tosin erilaisen purkautumistavan. Henry on sairaalloisen kiinnostunut eläinten kiduttamisesta, mille korvikkeen tuo vain musiikki. Nopeasti huipputaitavaksi kitaristiksi kehittyvä Henry pääsee Los Angelesiin arvostetun kitaraopettajan oppilaaksi, ja siellä tutustuu mystiseen uskonlahkoon, uuszeniläisiin, jotka vannovat väkivallan nimeen. Uuszeniläiset pitävät Henryn isää Jonasta jonkinlaisena profeettanaan, mikä hämmästyttää Henryä - ja varmasti vielä enemmän olisi hämmästyttänyt Jonasta itseään.

Tarina on melko sakea ja rönsyilevä, ja vaikka viihdyin sen parissa, en lopussa oikein ollut varma, mitä olin lukenut. Kriittinen ajattelu ja käsitykset uskottavuudesta ja realismista piti jättää narikkaan ja antaa vain mennä virran mukana. Pidin kirjasta, mutta on hankala sanoa tarkalleen, miksi. Mistä kirja oikein kertoi vai kertoiko se mistään? Se tuntui ottavan kantaa ja ironisoivan milloin mitäkin, mutta ehkä jollain tavalla päämäärättömästi. Odotin vielä enemmän symmetriaa kahden eri puoliskon, isän ja pojan tarinan välille. En vakuuttunut Jonaksen elämäkertaa kirjoittavan toimittajan tuomasta kehyskertomuksen raakileesta, se tuntui turhalta. Liukkonen kuvaa aisteja, varsinkin kirjan aiheen huomioon ottaen värejä todella vahvasti. Liukkonen heittelee paljon viittauksia eri taiteenlajeihin, joka selkeästi osoittaa hänen laaja-alaisen perehtymisen kulttuuriin, mutta on paikoin vaarassa jäädä yksityiskohdilla briljeeraamiseksi vailla sen suurempaa merkitystä. Mutta ehdottomasti Lapset auringon alla oli hyvä kirja, ja tulen lukemaan suurella mielenkiinnolla tällä hetkellä kovassa nosteessa olevan O-romaaninkin.

Kirja sopii haasteen 26 lisäksi kohtiin 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen.