Toinen tuntematon

Johanna Catani & Lari Mäkelä (toim.): Toinen tuntematon 

(WSOY, 2017)

Tämän ei pitänyt mennä tällä tavoin. Sen kuului mennä toisin.

25. Novellikokoelma

Viimevuotiseen Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlaan kuului olennaisesti sellaisten tapahtumien käsittely ja uudelleentulkinta taiteessa, jotka vaikuttivat merkittävästi siihen, millainen paikka Suomesta muodostui. Tuntematon sotilas sai jälleen uuden elokuvatulkinnan, joka sinänsä oli mielestäni hyvä ja arvokas versio, mutta rohkeampi veto oli Johanna Catanin ja Lari Mäkelän toimittama novelliantologia Toinen tuntematon. Siinä suomalaiset nykykirjailijat ottavat novelliensa päähenkilöiksi Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa joko avoimesti tai rivien välissä mainitut, taustalle jäävät naishahmot. Miten sota vaikutti kotirintamalla naisiin, ja millaisia suhteita heillä oli rintamalla taistelleiden hietasten, koskeloiden, rokkien ja lehtojen kanssa?

Sisällysluettelon kirjailijalista on vaikuttava. Monet tämän hetken tunnetuimmista ja arvostetuimmista suomalaisista kirjailijoista ovat osallistuneet: Tommi Kinnunen, Tuomas Kyrö, Katja Kettu, Riikka Pulkkinen muutamia mainitakseni. 22 novellissa käsitellään kaikkiin Tuntemattoman sotilaan päähahmoihin liittyvien naisten tarinat. Osansa saavat sotilaiden äidit, sisaret, puolisot ja vaikeamminkin määriteltävissä olevat suhteet.

Yllätyin ja arvostin sitä, ettei naisia määritellä vain heihin liittyvän miehen kautta, vaan että he saavat oman äänensä, joka kohoaa osassa tapauksista jopa statistimaista mieshahmoa vaikuttavammaksi. Petri Tammisen novellissa Riitaojan sisaren lähettämä kirje rintamalle särkee sydämen vilpittömyydellään ja yksinkertaisuudellaan. Tommi Kinnunen tunnelmoi viiltävästi surevan äidin roolia niskoittelusta teloitetun poikansa haudalla. Kuollutta poikaansa puhutteleva äiti puhuu sinä-persoonassa sivujen yli, kohti lukijaa.

Myös tutumpien hahmojen taustalta nousee vaikuttavia tarinoita: Riikka Pulkkisen novellissa Kariluodon morsian pohtii osaansa poissaolevan upseerin kihlattuna. Onko tämä todella se elämä, millaisen hän halusi? Kotiin palaavaa Rokkaa odottava Lyyti joutuu murtautumaan läpi miehensä defenssiksi kehittämästä huumorista, kohti jotain aitoa ja syvää, pelottavaakin tunnetta, jonka voimakas Lyyti tietää sijaitsevan miehensä sydämessä. Katja Ketun Veeruska on tulipunainen kommunisti, jonka aatteen ja lupauksen vahvuutta koetellaan. Yleensä suomalaisessa kirjallisuudessa esitetyt osat käännetään toisinpäin, kun petroskoilaisten tavallisten ihmisten elämän tulevat hajottamaan suomalaiset raakalaiset:

Katselin niitä vihulaisia valtaamassa kaupunkia. Vistottavaa raakalaissakkia, yhdelläkin housut roikkuivat persvaossa, aukinaan kuolaavat kidat. Yhdellä, joka potki kumoon sadevesitynnöreitä oli nälkiintyneen villisian katse johon kohta valppaus ampaisi, kun kärsä otti vainun naisenlemusta. Jopa mie ymmärsin, mitä tästä seuraa. Ryöstöä, alhaista pahuutta. Väkisinmakuuta niille, joita ei kukaan suojele.
(s. 176)

Kokoelman monet kirjailijat tyylittelevät tekniikalla oivaltavasti. Niina Revon rytmikäs teksti toistoineen sykkii elämää ja päivien muuttumatonta kulkua. Tuomas Kyrön novelli taas on transkriptio vanhan lotan haastattelusta. Osa novelleista myös syventää Tuntemattoman sotilaan mieshahmoja eri näkökulmista. Vaikea ja suljetun oloinen Lehdon hahmo saa taustatarinan Sirpa Kähkösen novellissa, joka nostaa sisällissodan punavihan seuraukset tapetille. Ei Lehdosta vieläkään kovin sympaattista hahmoa saa, mutta Linnan romaanissa täytenä psykopaattina näyttäytyvä sotilas saa selityksen olemukselleen. Lammion myöhempiä vaiheita käsitellään useammassakin novellissa, eikä mikään skenaario niistä ole kovin valoisa. Vaikka Lammio on yksi alkuperäisen romaanin inhottavimpia hahmoja, ei hänellekään toivoisi sellaista kohtaloa kuin näissä novelleissa.

Sodassa eivät kärsi vain rintamalla taistelevat miehet, vaan se koskee myös heidä koko perhettä ja sukua. Sankarit, pelkurit, pinnarit ja selviytyjät ovat samalla viivalla, kun kuolema koittaa, ja jokaisella heistä on kotona joku, joka jää odottamaan heitä saapuvaksi kotiin, turhaan. Toisen tuntemattoman idea, joka soveltaa olemassa olevia fiktiohahmoja, toimii loistavasti ja on ollut alkuvuoden parhaita lukukokemuksia. Jo korvista ulos tulleen Suomi 100 -hehkutuksen kirkkaimpia esityksiä, joka sopii kohdan 25 lisäksi myös seuraaviin haasteen kohtiin:

14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
24. Surullinen kirja
33. Selviytymistarina
42. Kirjan nimessä on adjektiivi

Lauri Eirola: Harmegiddo

Lauri Eirola: Harmegiddo 

(Like, 2017)

Sodassa mies voi löytää tarkoituksensa

41. Valitse kirja sattumanvaraisesti

Vuosi 2018 alkoi jo edellisvuoden puolella kirjaston uutuushyllystä melko summamutikassa poimitulla Lauri Eirolan Harmegiddo-romaanilla. Kannen kuvasta tulivat mieleen British Museumissa nähdyt muinaisen Kaksoisvirranmaan valtakuntien savitaulut ja patsaat. Tartuin minulle ennen tuntemattoman kirjailijan teokseen, ja takakannen maininnat Babylonian ja Assyrian valtakunnista kutkuttivat mielikuvitusta. Sen verran tosin selvisi jälkikäteen, että Harmegiddo on ainakin löyhästi jatkoa Eirolan debyyttiromaanille Assurin kehä. En kuitenkaan lukiessa tuntenut kaipaavani lisäkontekstia tai etten olisi pysynyt kärryillä, eli Harmegiddo toimii myös itsenäisenä romaanina.

Assyrian pronssikautinen valtava imperiumi on hävitetty, ja assyrialaiset elävät hajallaan mennyttä kunniaansa etsien. Tilaisuus maineen palautukseen nousee esiin, kun Egyptin armeijat lähtevät valloitusretkelle kohti Megiddoa ja Jerusalemia. Assyrialaiset liittyvät mukaan sotaretkelle Egyptin liittolaisina. Samaan aikaan toisaalla Babylonin nouseva kuningaskunta pullistelee lihaksiaan ja pyrkii laajentamaan alueitaan, sekä vastaamaan Egyptin ja assyrialaisten asettamaan haasteeseen. Väliin jäävä Juudean kuningaskunta, aina ajankohtainen ja kiistanalainen alue, joutuu luovimaan kahden huomattavasti suuremman sotilasmahdin ristiaallokossa. Jonkinlainen liittolainen on löydettävä. Liittolaisuudessa on vain se huono puoli, että se on voimassa vai niin kauan kuin kaikki osapuolet siitä hyötyvät. Sodan merkittävin taistelu käydään Megiddon vuorella, Harmegiddolla, johon Raamatunkin kaikki sodat lopettava Harmageddon-sota viittaa. Kahden armeijan kohtaaminen henkilöityy yksilötasolla kahteen mieheen, Babylonin hallitsijan valitsemaan soturi Amel-Mardukiin, sekä Assyrian kuninkaan kilvenkantaja Naram-Adariin.

Molemmilla miehistä on traumaattinen menneisyys ja vaikea suhde valitsemaansa elämänuraan. Väkivalta on leimannut heidät lapsuudesta saakka, eikä sodankäynti tunne armoa tai inhimillisyyttä. Sodan synnit jäävät painamaan niin Naram-Adarin kuin Amel-Mardukin sydäntä, mutta velvollisuus on silti täytettävä ja taisteluun syöksyttävä, kun hetki koittaa. Ympärillä maailma pyrkii kuitenkin jatkamaan kulkuaan sodasta piittaamatta. Olipa alueen hallitsija kuka hyvänsä, tavallisen kansan tahto ja toiveet pysyvät aikakaudesta toiseen samanlaisina:

Oli rauhoittavaa nähdä, kuinka viljelijät leikkasivat vehnää samalla tavalla kuin olivat tehneet ennen farao Nekon sotaretkeä, ennen Assyrian kukistumista ja jo ennen assyrialaisherruutta. Heille ei ollut merkitystä sillä, kuka maata hallitsi, kunhan vilja sai kypsyä rauhassa ja kunhan miehet olivat vapaita korjaamaan sadon ja naiset erottelemaan vehnänjyvät akanoista.
(s. 84)

Eirola kuvaa keihäin, nuolin ja miekoin käytävää sotaa väkevästi, verisesti ja armotta. Panttivankeja kidutetaan vatsaa vääntävällä voimalla ja kilpiin kumahtelevat keihäiden iskut tärisyttävät olkapäitä. Sotakuvaukset ja päähenkilöiden kamppailut oman menneisyytensä kanssa ovat romaanin vahvinta antia. Juonenkehittelyssä Eirolalla on vielä parantamisen varaa, sillä paljon asioita tuntuu tapahtuvan vain kuin sattuman oikusta, ja toisia taas pohjustetaan sivu- ja kappaletolkulla niille kuitenkaan mitään tekemättä, jolloin jännite katoaa. Kahden päähenkilön kohtaaminen vesitetään täysin. Jostain syystä pidin kuitenkin Eirolan kertomusta assyrialaisista ja babylonialaisista enemmän kuin viime vuonna lukemastani Asko Sahlbergin Pilatuksesta, vaikka monet ovatkin pitäneet jälkimmäisestä kovasti.

Harmegiddo oli lupaava lukuhaasteen aloitus tälle vuodelle, vaikka sen toteutus olikin osittain hieman puolivillainen. Jään odottamaan Eirolan seuraavia romaaneja kuitenkin mielenkiinnolla. Harmegiddo sopii kohdan 41 lisäksi myös haasteen seuraaviin kohtiin:

4. Kirjan nimessä on jokin paikka
9. Kirjan kansi on yksivärinen
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

Uusi lukuhaaste ja edellisen purkua

Mitä jäi käteen lukuvuodesta 2017?

Osallistuin toista kertaa Helmet-lukuhaasteeseen, ja tällä kertaa sain täytettyä kaikki viisikymmentä kohtaa eri kirjoilla. Luin enemmän kirjoja kuin moneen vuoteen: viisikymmentä kirjaa, joista muutama oli vuosia hyllyä lämmittäneitä mammutteja, osa taas kevyempiä, ex tempore -valintoja kirjastosta. Luin myös huomattavan paljon enemmän suomalaista kirjallisuutta ja varsinkin uudempaa suomalaista kirjallisuutta kuin aiemmin, mikä sopi hyvin vuoden 2017 satavuotisteemaan. Pariin vanhaan tuttuunkin tuli palattua uudestaan ja todettua ne edelleen mielenkiintoisiksi. Muutamia taiteilijaelämäkertoja tuli luettua, ja ne olivat pääsääntöisesti mallikkaasti kirjoitettuja ja hyvin tutkittuja. Paljon hyviä kirjoja, muutama loistava kirja ja jonkin verran vähän kehnoja tai jollain tavalla pettymyksen tuottaneita kirjoja. Viisi suurimman vaikutuksen tehnyttä kirjaa ovat seuraavat, ja niitä käsitteleviin teksteihin pääsee klikkaamalla kirjan nimeä.

William Faulkner: The Sound and the Fury
Luin viime vuonna muutamankin vaikeana pidetyn teoksen, ja tämä etelävaltiolaisen perheen tarinaa useasta eri näkökulmasta ja eri kerrontatekniikoin kuvaava teos oli palkitsevimmasta päästä. Vaikeasti kehitysvammainen Benjy-parka ja objektiksi jäävä Caddy-tyttö olivat sydäntäsärkevimpiä hahmoja kaikista kirjoista, jotka viime vuonna luin.

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet - Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 - 1945

Suomi 100 -juhlavuonna oli tärkeää muistella myös vähemmän kunniakkaita hetkiä Suomen historiasta. Kivimäen väitöskirjastaan laajentama tietokirja valottaa suomalaisten sotilaiden mielenterveysongelmia sota-aikana.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Eräs tarinaltaan vetävimpiä kirjoja viime vuodelta. Myös tieteen, uskomusten ja etiikan ristiriitojen teemoiltaan ajankohtaisin ja kylmäävin. Hieno tasapaino juonen ja sisällön välillä.

Volter Kilpi: Alastalon salissa
Yksi alussa mainituista hyllynlämmittäjistä, joka osoittautui mainettaan selkeämmäksi. Pitkä kuin mikä, jaarittelevakin jonkun mielestä, mutta uskomattoman rikas kieli ja ajatuksen kirkkaus kantavat pikkutarkkaa romaania. Turhaan pelätty.

Witold Pilecki: Vapaaehtoisena Auschwitziin - Vastarintaliikkeen soluttautujan uskomaton tarina
Miltei uskomaton selviytymistarina pahamaineiselta keskitys- ja tuhoamisleiriltä. Ihmisen julmuudella ei ole mitään rajaa, mutta toisaalta ei ole myöskään sisukkuudella.

Mitä odotan vuodelta 2018?

Helmet-lukuhaaste vuodelle 2018 löytyy täältä. Uudessa lukuhaasteessa oli heti inspiroivia kohtia: fiktiivinen maa, kirja aloittaa sarjan, vain yksi tai kaksi hahmoa, viittauksia populaarikulttuuriin, ensimmäinen maailmansota, perheenjäsenen valitsema kirja... On erittäin mukava nähdä, että kääntäjät on taas muistettu yhdessä kohdassa, se lämmittää mieltä. Runous tekee taas paluun, mikä sekä kiinnostaa että vähän pelottaa. Johonkin uuteen sarjakuvaromaaniin olisi myös mukava tutustua, samoin kuin muuten tuntemattomaksi jääneeseen balttilaiseen kirjallisuuteen. Lohikäärmekohta viittaa vahvasti fantasiaan, mutta eiköhän senkin voi täyttää monenlaisilla kirjoilla, kun vähän miettii laatikon ulkopuolelta. Ei sillä että fantasiassa olisi mitään vikaa. Vaikeimpia kohtia henkilökohtaisesti ovat ehkä elokuvan tekemisestä kertova kirja, omalta mukavuusalueelta poikkeava kirja, ja kirja, jonka päähenkilö haluaisin olla.

Somessa on levinnyt myös hyllynlämmittäjähaaste, eli valitaan omasta kirjahyllystä 12 kirjaa, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet sinne lukemattomina. En varmaankaan sen virallisemmin tuohon haasteeseen osallistu, mutta viime vuonnakin luin omasta hyllystä juuri sellaisia kirjoja ainakin sen 12 kappaletta. Tänäkin vuonna ajattelin käyttää ensisijaisesti hieman paisunutta omaa kirjahyllyä, mutta luotan myös Oulun kaupunginkirjaston valikoimiin, jotka eivät ole tähänkään mennessä pettäneet. Omasta hyllystä ainakin Dostojevskin Karamazovin veljekset ja Antony Beevorin Toinen maailmansota katsovat minua syyttävästi... Harmi, että haasteen kohtana oli ensimmäinen, eikä toinen maailmansota!

Kuten viime vuonnakin, pyrin tänäkin vuonna täyttämään jokaisen haasteen kohdan yhdellä kirjalla, sekä kirjoittamaan ainakin jotain jokaisesta luetusta kirjasta. Ensimmäinen kirja on jo luettu, joten ensimmäinen tekstini on luvassa pian. Se tulee käsittelemään Lauri Eirolan viime vuonna julkaistua muinaiseen Babyloniaan ja Assyriaan sijoittuvaa teosta Harmegiddo.

Toivotan kaikille blogini seuraajille antoisaa lukuvuotta 2018!

"Seikkailu"

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

(Pappan och havet, 1965. Suom. Laila Järvinen. WSOY, 2007)

25. Kirja, jossa kukaan ei kuole

Vuoden viimeisenä päivänä sain luettua loppuun Helmet-lukuhaasteen viimeisen kirjan, ja se oli yllättävän vaikeaksi osoittautuneen kohdan 25 täyttävä Tove Janssonin Muumipappa ja meri. Tein ehkä kohdasta turhan vaikean itselleni, sillä en halunnut kirjassa mainittavan kuolemaa edes henkilöiden taustoissa. Yllättävän monessa romaanissa nähtävästi ainakin mainitaan jonkun kuolema. Jos ihan tarkkoja ollaan, kyllähän tässäkin kirjassa puhutaan eräiden eliöiden kuolemasta, mutta päätin armahtaa itseni ja hyväksyä tämän kohtaan 25.

Muumipappa on turhautunut. Hänestä tuntuu, että hän on perheessään tyhjän panttina. Mamma hoitaa kotiaskareet eikä mitään suuria seikkailuja ole tiedossa. Vaarallinen metsäpalokin tukahtuu tuosta noin vain. Pappa haluaisi olla perheen pää, ongelmien ratkaisija, huolehtija, tiennäyttäjä:

Minä en halua korjata, ajatteli isä. Minä en halua nyppiä meriheinää... Minä tahdon rakentaa suurta ja kestävää, tahdon tehdä kauhean paljon monenlaista ja mielelläni - mutta en tiedä... on hirveän vaikeata olla isä!

(s. 85)

Siispä muumiperhe päättääkin papan johdolla jättää muumitalon ja muuttaa majakkasaarelle, joka on kartalla vain pieni täplä. Muumipappa, Muumimamma, Muumipeikko ja Pikku Myy siis kasaavat kimpsut ja kampsut ja lähtevät "Seikkailu"-veneellään merille.

Saarella suuret odotukset lässähtävät. Saari on karu, siellä ei kasva juuri mitään, sää on kamala ja majakkakin on lukossa. Sitä paitsi majakassa ei loista edes valo. Pappaa alkaa jurppia entisestään, kun hän ei onnistukaan tuomaan perhettään vaarojen läpi uuden elämän kukoistukseen. Sillä välin Mammakin alkaa turhautua, kun koti-ikävä raastaa eikä karulla saarella voi edes puutarhaa kasvattaa. Muumipeikko taas on ongelmissa liian kiltteytensä kanssa - hän rakastuu rannalla ravaaviin merihevosiin, jotka vain heilauttavat harjaansa ja nauravat Muumipeikolle, ja oman rauhan takaava aukeakin on täynnä ikävästi pisteleviä muurahaisia. Pikku Myyllä on muurahaisongelmaan ratkaisu, josta Muumipeikko ei halua tietää enempää.

Mukana tarinassa on myös Mörkö, tuo muumien kenties surullisin hahmo. Mörkö varsinkin oli tässä kirjassa erinomaisesti kuvattu. Kylmyyttä ja pimeyttä hohkaava ilmestys, joka levittää yksinäisyyttään ja surkeuttaan ympärilleen. Muutenkin Jansson osaa todella hienosti luoda hahmoja, joissa ihmisyyden kipupisteet tiivistyvät. Yksinäisyyden lisäksi Muumipapassa ja meressä koetaan turvattomuutta, mitättömyyden tunnetta, yksipuolista rakkautta, surua ja ärsyyntymistä perheenjäseniin. Kirja olikin oikeastaan varsin synkkä, ja kaikkia hahmoja Pikku Myytä lukuunottamatta kävi jossain vaiheessa sääliksi. Pikku Myyn omapäisyys ja sarkasmi tuntuvat tekevän hänet immuuniksi kaikelle todella ikävälle, mutta samalla ehkä myös etäiseksi muille.

Muumipappa ja meri oli ensimmäinen lukemani muumikirja; minulle muumit ovat tuttuja lähinnä Muumilaakson tarinoita -tv-sarjasta, jota katsoin lapsena ahkerasti. Olen lukenut muutaman muun Tove Janssonin kirjan, mutta niistä oikeastaan yksikään ei ole oikein iskenyt. Tästä taas pidin kovastikin.

Tähän päättyy minun Helmet-lukuhaasteeni vuodelle 2017. Blogin kirjoittaminen lukemistani kirjoista on ollut sen verran mukavaa, että taidanpa jatkaa tätä tänäkin vuonna. Eli piakkoin luvassa tarinointia vuoden 2018 haastekirjoista!

"Kiehtova suoli"

Giulia Enders: Suoliston salaisuus - Kaikki kehomme keskeisestä elimestä

(Darm mit Charme : Alles über eine unterschätzes Organ. Suom. Elina Lustig. Otava, 2016)

22. Kuvitettu kirja

Haasteen toiseksi viimeiseksi kirjaksi luin kohtaan 22 Giulia Endersin populaaritiedeteoksen Suoliston salaisuus Enders on saksalainen tutkija, joka keskittyy ihmisen suolistoon, sen hermostoon ja bakteerikantaan. Endersin teos on hyvin helppotajuisesti kirjoitettu, jossa sopivasti ajoitetut vitsit keventävät monisyistä aihetta:

Jos joku lataa Facebookiin kuvia iltapalastaan ja ihmettelee, etteivät ystävät kommentoi hauskaa kuvaa, hän on yksinkertaisesti kääntynyt väärän kohdeyleisön puoleen. Jos olisi olemassa mikrobi-Facebook, kuvaa kommentoisi miljoonayleisö aplodeeraten tai kauhistellen.
(s. 187)

Endersin teos on jaettu kolmeen osaan: yleiseen esittelyyn suolen toiminnasta, suolen hermostoa käsittelevään osaan ja suolen mikrobeja käsittelevään osaan. Parhaiten kirjoitettu osa oli mielestäni ensimmäinen. Opin siitä paljon uusia asioita, ja mieleeni palautui paljon koulun biologian tunneilta ja Olipa kerran elämä -sarjasta unohtuneitakin asioita. En esimerkiksi tiennyt, että syljessä on kipua lievittäviä aineita, tai miten nielu- ja kitarisat toimivat tai miksi ne usein leikataan pois.
Opin myös, että suolisto on melkein kuin ihmisen toiset aivot, ainakin jos hermoston toimintaa ja hermosolujen määrää katsotaan. Lisäksi tajusin paljon laajemmin, kuinka valtavasti erilaisia bakteereja ihmisen suolistossa on, ja kuinka jokaisen ihmisen suolistofloora on erilainen.

Kahta jälkimmäistä osaa, vaikka niissä paljon hyvää asiaa onkin, vaivaa hieman se, että Enders lähtee turhan itsevarmasti keulimaan vielä kiistanalaisten tutkimusten päätelmillä. Esimerkiksi Enders esittää jo varmana tietona toksoplasmojen vaikutusta mielialaan ja itsetuhoisuuteen tai suoliston bakteerien vaikutusta painonnousuun. Se, minkä hyväksyn kyllä Endersin teoksesta mukisematta, on se, että bakteerien vaikutus suoliston hyvinvointiin ja suoliston vaikutus ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin on aliarvioitu. Kaipaisin myös enemmän lähteitä, sillä "erittäin hyvä ja laadukkaasti tehty saksalainen tutkimus" ei oikein riitä lähteeksi, vaikka lopussa onkin laaja kirjallisuusluettelo. Luotan kyllä siihen, että Enders lainaa ihan päteviä tutkimuksia, mutta olisi kiva itse päästä se toteamaan. Toki ymmärrän, että tämä on varmasti kepeyttä vaativan kustanatajan toive, eikä kirjan ole tarkoituskaan olla akateemiset kriteerit täyttävä tutkimus, vaan kansantajuinen esitys harvoin tutkitusta, mutta nykyään paljon pinnalla olevasta aiheesta.

Mukava, viihdyttävä ja tietoa lisäävä välipala, jota paikoin vaivaa pieni liika innostuminen vielä epävarmoista asioista. Sopii kohdan 22 lisäksi haasteen kohtiin 4. Kirja lisää hyvinvointiasi, 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 23. Käännöskirja.

"Aivan uusi naismieli"

Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä

(WSOY 1981)

35. Kirjan nimessä on erisnimi

Anja Kaurasen (nyk. Snellman) esikoisromaani Sonja O. kävi täällä vuodelta 1981 herätti kohua ilmestyessään. Rajuja seksikohtauksia, mielenterveytensä kanssa kamppaileva nuori nainen päähenkilönä ja pirstaleinen kerronnallinen rakenne olivat yhdistelmä, joka varmasti hämmensi ja aiheutti pahennusta. Pakko myöntää, että jostain syystä en ollut tietoinen kirjasta ennen kuin vasta muutama vuosi sitten. Olinkohan sitten nukkunut juuri ne lukion tai yläasteen äidinkielen tunnit, joilla siitä oli puhetta? Yleensä kyllä niillä tunneilla olin valppaana. Olen tänä vuonna lukenut paljon enemmän muutenkin suomalaista kirjallisuutta kuin yleensä, joten hyvä oli paikata tämäkin aukko sivistyksessä nyt.

Sonja O. on karjalaisten evakkojen lapsi, stadin friidu Kalliosta. Paksua karjalaa ja välillä venäjää puhuvat vanhemmat ovat paitsi kirjaimellisesti, myös henkisesti eri sukupolvea kuin nuori Sonja. Pakolaisuuden tuoma suru pulpahtelee pintaan aika ajoin muisteluilloissa, joissa synkän tunnelman vallitessa hiljaa selaillaan vanhoja valokuvia. Mutta surun pohjavirta on läsnä muulloinkin. Äiti on komentelevainen, säästäväinen nuukuuteen asti ja ainakin Sonjan mielestä täysin lukossa tunteidensa kanssa. Isälle taas viina maistuu ja Kallion kapakat ovat tuttuja. Viinaan vie isän perhetausta äpärälapsena, ja epäonnekas isän etsintä aiheuttaa vain enemmän katkeruutta.

Sonjalla on terävä kieli ja pää täynnä ajatuksia, joskus niin paljon etteivät ne mahdu siellä kunnolla kääntymään. Älykäs nuori nainen sattuu myös olemaan hyvin kaunis, tanssijanvartaloinen punapää, jota miehet (ja naiset) eivät voi olla huomaamatta. Sonja saa huomiota ja seksuaaliset kokemukset tulevat osaksi hänen elämäänsä hyvin nuoresta alkaen, aina likaisista porttikongeista ja junien lattioista tanssisaliin harjoitusten jälkeen ja sieltä poikamiesbokseihin ja perheellisten miesten sänkyihin. Miehiä riittää, ja Sonja kuvaa heitä ja heidän halujaan viiltävällä tarkkuudella, romantisoimatta. Miehille Sonja on objekti, ja joskus Sonjakin haluaa olla sitä; tulla otetuksi rajusti vessan lattialla. Mutta se, mikä lähes kaikilta teoksen miehiltä jää huomaamatta on se, että Sonja on myös subjekti omine haluineen, fantasioineen, toiveineen, pelkoineen. Siitä miehet saavat aimo annoksen kritiikkiä. Ainoa mies, joka saa Sonjan varauksettoman rakkauden, on Downin syndroomaa sairastava veli Leo. Kenestäkään toisesta miehestä Sonja ei puhu vastaavalla hellyydellä:

Leo rakastaa minua niin kuin prinssi rakastaa kettua, se rakastaa minua vaikka se on peräisin toiselta tähdeltä, se asuu vihreän metsän keskellä valkoiseksi maalatulla laitostähdellä, nelikerroksisella kivitähdellä se asuu, planeetalla joka on täynnä samalla tavoin kuolaavia ja ynäjäviä ja horjahtelevia prinssejä kuin se mutta vain yksi niistä on Leo nimeltään -- ja vain Leolle minä olen täysin kesy ja vain Leo ja minä tiedämme sen suuren salaisuuden: minä olen ikuisesti Leon oma.
(s. 162-163)

Sonjan kerronta on pirstaleista. Aikajana hämärtyy kirjan aikana, kun Sonjan elämän miehiä ja suhteita esitellään. Kerronnan rikkoontuneisuus heijastelee Sonjan mielentilaa, joka poukkoilee ja repii eri suuntiin. Persoona hajoaa yhtä moneksi kuin Sonjan seksikumppanit, joista Sonja toivoisi voivansa muodostaa yhden ihannekumppanin. Välillä Sonja kirjautuu mielisairaalaan rauhoittumaan, mutta sairaalan ulkopuolinen maailma tulee sinnekin toisen potilaan ja aiemman lesbokokeilun Siskon muodossa.

Seksiä kirjassa on paljon, mutta se ei ole aina iloista ja tyydyttävää. Usein se on melko väkivaltaista viettien ja patoutumien purkamista. Sonjan rikkinäinen itsetunto kaipaa korjausta, ja seksi on ainakin hyvä laastari. Mutta en panisi liikaa painoarvoa tulkinnalle seksistä Sonjan terapiana tai läheisyydenkaipuuna. Osa Sonjan seksikokemuksista on ihan rehellisesti Sonjan halujen täyttämistä. Sonjan hahmo haastaa taidokkaasti perinteiset sukupuoliroolit, ja Sonja haluaakin itse olla täysi uudenlainen ihmismieli, uudenlainen nainen, maskuulinin ja feminiinin hylkäävä neutri. Kauranen kuvaa mielestäni hyvin mieskirjailijoiden (ja mieslukijoiden) vajavaista käsitystä naisten seksuaalisuudesta. Itsekin jouduin kohtaamaan omat ennakkoluuloni siitä, mistä naiset voivat kirjoittaa tai haaveilla, mikä oli varsin terve kokemus. Seksuaalisuuden kirjo on paljon moninaisempi kuin saatan kuvitella, ja Sonja O. kävi täällä lisää tähän kirjoon arvokkaan tulkinnan.

Haasteen kohdan 35 lisäksi kirja sopii kohtiin 3. Suomalainen klassikkokirja, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt, 42. Esikoisteos, 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja.

"Puhu, Mnemosyne"

Petina Gappah: Muistojen kirja

(The Book of Memory, 2015. Suom. Arto Virtanen. Tammi, 2017)

40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

Tarina, jonka pyysit kertomaan, ei suinkaan ala Lloydin kuoleman säälittävästä rumuudesta. Se alkaa kaukaisesta elokuun päivästä, jolloin aurinko porotti rakkulaisille kasvoilleni, minä olin yhdeksän ja isä ja äiti myivät minut ventovieraalle miehelle.

Näillä sanoilla alkaa zimbabwelaisen Petina Gappahin romaani Muistojen kirja. Aloitus ainakin nappaa heti mukaansa. Kuka on Lloyd ja mikä on kertojan suhde tähän? Miksi ja miten hän on kuollut? Miksi kertojan kasvot ovat rakkulaiset? Miten niin hänet on myyty? Lähtö tarinan kyytiin on rivakka, ja kertoja kiusoittelee lukijaa matkan varrella antaen aina vähän enemmän tietoa kuin edelliskerralla, mutta ei kuitenkaan kaikkea kuin vasta lopussa.

Muistojen kirjan päähenkilö on Memory-niminen zimbabwelaisnainen, joka kirjoittaa tarinaansa yhdysvaltalaiselle toimittajalle. Memory istuu vankilassa odottamassa kuolemantuomiotaan tuomittuna valkoihoisen Lloyd-nimisen miehen murhasta. Toiveena on, että toimittajan kertomus voisi vakuuttaa presidentin armahtamaan hänet. Memory on tuomittu hyvin nopean ja heikosti valmistellun oikeudenkäynnin jälkeen kuolemaan, mikä on poikkeuksellisen ankara rangaistus. Hän on vankilansa ainoa nainen kuolemansellissä. Vankilassa on myös muitakin naisia - samanlaisista ja pahemmistakin rikoksista tuomittuja - jotka suhtautuvat Memoryyn arkaillen ja etäisyyttä pitäen. Memory on nimittäin albiino.

Vailla ihon pigmenttiä syntyneitä albiinoja on Afrikan mantereella perinteisesti pidetty noitina, joilla on taikavoimia. Vaikka kirjan maailma on päällisin puolin moderni ja kaupungistunut, noituus ja taiat tuntuvat silti olevan yhä arkipäivää. Pahat henget vaikuttavat suvun kohtaloon sukupolvien takaa. Apua haetaan noitatohtoreilta ja vankilan naisten terveyssiteet poltetaan kaikki kerralla, jotta kukaan ei voisi käyttää toisen vangin kuukautisverta loitsun langettamiseen. Lapsesta saakka syrjään joutuneella Memorylla on siis ollut ankara taival edessään. Köyhän perheen lapsista kaksi on kuollut, ja Memoryn mielestä hänen vanhempansa kokevat hänet taakkana. Raha vaihtaa omistajaa, ja Memory päätyy elämään Lloyd-nimisen, englantilaissyntyisen herrasmiehen taloon.

Lloyd kustantaa Memoryn koulutuksen ja hoidot auringossa helposti vahingoittuvan ihon hoitoon. Memory pääsee käsiksi etuoikeutettuun elämään, jollaiseen hänen vanhemmillaan ei olisi mahdollisuutta. Hän saa kokea rakkauden huumat ja menestyy koulussa loistavasti, mutta välit Lloydiin katkeavat kiusallisen yllätyksen myötä. Opiskelupaikka ulkomailla erottaa heidät toisistaan perusteellisesti. Vuosia myöhemmin Memory palaa Zimbabween, ja lopulta kuolemanselliin, jossa tarinaansa kertoo. Koko ajan taustalla on Zimbabwen poliittiset myllerrykset, vallanvaihto brittihallinnosta itsenäisyyteen ja rehottava korruptio.

Muistojen kirjassa kohdataan monenlaisia ennakkoluuloja. Itsestäänselvin on Memoryn albinismi, joka saa monet pelkäämään ja syrjimään tätä. Mutta myös Memorylla on omat ennakkoluulonsa Lloydia, vanhempiaan ja vankilassa tapaamiaan naisia kohtaan. Ennakkoluulojen kohtaaminen silmästä silmään saattaa paljastaa yllättäviä asioita myös kokijasta itsestään.

Memoryn tarina oli mukaansatempaava ja koskettavakin, joskin loppu oli mielestäni turhan alleviivaava ja latteuksia lateleva. En ollut kuullut tästä kirjailijasta aiemmin mitään, joten Muistojen kirja oli miellyttävä yllätys. Kohdan 40 lisäksi se sopii haasteen kohtiin 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 23. Käännöskirja.