"Kun pääset kirjan loppuun, tarjoa lukijalle vielä viime hetken yllätys"

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

(La Vérité sur l'Affaire Harry Quebert, 2012. Suom. Anna-Maija Viitanen, Tammi, 2014)

16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja

Menestysteoksen kirjoittanut nuori kirjailija Marcus Goldman viivyttelee välttämätöntä ja uuden kirjan aloittamista tyhjän paperin kammoa potien. Hän ottaa yhtyettä vanhaan yliopisto-opettajaansa ja mentoriinsa, Harry Quebertiin, opastuksen toivossa. Quebert itse kirjoitti 1970-luvulla klassikoksi nousseen teoksen, mutta jonka jälkeen hän ei ole kirjoittanut mitään yhtä merkittävää, vaikka onkin ollut kysytty luennoitsija ympäri Pohjois-Amerikkaa. Kahden kirjailijan välinen ystävyys jatkuu siitä, mihin se oli jäänytkin, kunnes Harry Quebertin pihalta haudattuna löydetään nuoren tytön ruumis. 15-vuotias tyttö oli kadonnut hieman ennen Quebertin menestyskirjan julkaisua. Eikä tässä vielä kaikki, sillä pian selviää, että Harry Quebertilla oli ollut suhde tämän kanssa.

Quebert pidätetään, ja Goldman alkaa tehdä omia tutkimuksiaan. Voiko hänen suuresti arvostamansa nerokas kirjailija todella olla syyllistynyt lapsenmurhaan? Goldman on itse aina mennyt elämässä siitä, mistä aita on matalin. Hän on epäilemättä lahjakas, mutta on aina valinnut taisteluikseen vain ne, joissa varmasti on ylivoimainen, ja alisuoriutuu kaikesta muusta. Yhtäkkinen menestys kihahtaa hattuun, mutta ei tarjoa selkeitä suuntia elämälle.

Goldmanin tutkimukset kirjailijaystävänsä menneisyyteen selvittävät myös hänen itsensä motiiveja ja toimivat lopulta polttoaineena luovuuden vaisuna kytevälle liekille. Tutkimukset paljastavat Quebertista, kuolleesta Nola-tytöstä ja koko kylän asukkaista yksi kiusallinen tosiasia kerrallaan amerikkalaisen pikkukaupungin idyllin alla muhivan pimeyden. Ja paljastuksia ja käänteitä totta tosiaan romaanin aikana riittää.

Sveitsin kirjallisuusilmiö Joël Dicker on kirjailijana kuin päähenkilönsä, nuori menestyskirjailija, joka ei piilottele vaikutteitaan. Tapahtumapaikka Yhdysvaltain koilliskulmassa tuo heti mieleen amerikkalaiset Uuteen-Englantiin teoksensa sijoittavat menestyskirjailijat John Irvingin ja Stephen Kingin. Mysteerin tuntua Dicker lainaa Kingiltä ja erikoiset persoonat ja hahmojen neuroosit taas Irvingiltä. Kuulemma juoni on hyvin paljon velkaa jollekin Philip Rothin romaanille, mutta tästä minulla ei ole omakohtaista kokemusta, joten mene ja tiedä. Pituudeltaankin (yli 800 sivua pokkarina) Totuus Harry Quebertin tapauksesta painii samassa sarjassa esikuviensa kanssa. Pakko todeta myös tässä vaiheessa, että en tarkoita tätä pahalla, sillä pidin Dickerin kirjasta kovasti, kuten myös mainituista Irvingistä ja Kingistäkin (parhaimmillaan). Uhrin puhtoisesta persoonasta, jolla on salattu menneisyys, tulee taas väistämättä mieleen taas ajankohtainen Twin Peaks -tv-sarja.

And which way would that be?

Tutuissa maisemissa siis liikutaan, mutta kuten tarinan kuolleena löytynyt tyttökään, ei Totuus Harry Quebertin tapauksesta ole sitä, miltä näyttää. Se on rikosromaani vain pinnalta. Sitä enemmän se on kirja kirjoittamisesta, kiitollisuudesta ja luovuuden paineista:

- Miten voit olla varma että aina jaksat kirjoittaa kirjoja?

- Jotkut jaksavat, jotkut eivät. Sinulla kyllä voimat riittävät. Minä tiedän sen.

- Miten voit olla siitä noin varma?

- Koska kirjoittaminen on sinussa. Vähän niin kuin tauti. Kirjailijantauti ei nimittäin tarkoita sitä ettei pysty enää kirjoittamaan. Se tarkoittaa ettei pysty olemaan kirjoittamatta.

(s. 241)

Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli varsinainen "page-turner", kuten angloamerikkalaiset sanovat, jonka jälkimmäiset 400 sivua ahmaisin parissa päivässä. Välillä ärsytti osan hahmoista selkeä karikatyyrimaisuus, kuten vaikkapa Goldmanin kliseinen neuroottinen, hössöttävä juutalaisäiti. Mutta sen minkä Dicker ehkä omaperäisyydessä häviää, hän voittaa yksinkertaisesti vetävyydessä ja miellyttävästi pinnan alla kuplivissa, perinteisestä rikosromaanista poikkeavissa teemoissa. Tästä tyhjyydestä, epäonnistumisen pelosta ja luovuuden luonteesta tarina saa voimansa. Vahva suositus viihdyttävästä, mutta ei liian höttöisestä kirjallisuudesta pitäville. Sopii myös lukuhaasteen kohtiin 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 23. Käännöskirja, 24. Kirjassa selvitetään rikos, 35. Kirjan nimessä on erisnimi.

"He vaikeroivat vaisusti, tai se oli pikemminkin eläimen ulinaa"

Witold Pilecki: Vapaaehtoisena Auschwitziin - Vastarintaliikkeen soluttautujan uskomaton tarina

(2012. Suom. Maikki Soro, Minerva, 2016)

21. Sankaritarina
Olimme avovaimoni kanssa viime syksynä Krakovassa lomailemassa. Kaupungissa hengailun lisäksi kävimme myös katsomassa lähiseutujen nähtävyyksiä, Wieliczkan suolakaivosta ja, tietenkin, Auschwitzin keskitysleiriä. Huomasin jännittäneeni etukäteen, miten reagoisin paikkaan. Tulisiko paikan synkkä historia ihon alle? Vai kokisinko kummaa vieraantuneisuutta, eikä mikään tuntuisi todelliselta? Lopullinen reaktio taisi olla jotain noiden kahden väliltä, kuitenkin niin että paikka jäi ehdottomasti vaivaamaan mieltä. Halusin tutustua aiheeseen paremmin.

Witold Pilecki oli puolalainen ratsuväen upseeri, joka tarkoituksella antoi pidätyttää itsensä vietäväksi Auschwitzin keskitysleirille syksyllä 1940. Siellä hän reilun kahden ja puolen vuoden ajan tarkkaili leirin toimintaa sisältäpäin, rakensi maanalaista vastarintaverkostoa ja lähetti raportteja leirin ulkopuolelle. Karattuaan vuonna 1943 hän kirjoitti puhtaaksi pitkän raportin, joka julkaistiin suurelle yleisölle englanniksi vasta vuonna 2012. Tämä Pileckin raportin suomennos pohjautuu tuohon englanninnokseen.

"Ne, jotka eivät muista menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä." -George Santayana

Pilecki pyrkii omien sanojensa mukaan kirjoittamaan mahdollisimman neutraalisti, mutta myöntää, ettei aina pysty siihen kertoessaan kaikista leirin kamaluuksista. Olin nähnyt kaasukammiot, parakit ja krematorioiden rauniot, joten pystyin kuvittelemaan Pileckin kuvailemat tapahtumat ja paikat melko hyvin. Joskus liiankin hyvin. Kuten minäkin, myös Pilecki tuntuu mykistyvän tuhon massiivisen mittakaavan edessä. Kaikkein järkyttävintä hänen kuvauksessaan eivät kuitenkaan ole kaasukammioissa tai myrkkyruiskeilla teloitetut vangit. Se oli kustannustehokasta teollisuutta, jota nykypäivän tehokkuuden fetisoinnin aikakautena monet saattaisivat jopa ihailla. Oli miten oli, sen mittakaava turruttaa ja todistaa siitä, kuinka täydellistä vankien epäinhimillistäminen oli. Kaikkein järkyttävimmät kuvaukset sijoittuvat aikaan ennen laajamittaisia likvidointeja. Kuinka vankeja tapettiin palelluttamalla, kuristamalla, ampumalla, lyömällä lapiolla kallot halki, pieksämällä paljain käsin katsellen elämän kaikkoavan ruumiista. Olemattomasta hygienasta alkunsa saaneet epidemiat veivät myös karmaisevalla tavalla tuhansia vankeja savupiipusta ulos. Monesti Pilecki saa kiittää nokkeluuttaan selviämisestä leirin ankarissa olosuhteissa, mutta usein myös silkkaa onneaan. Sodan loppuvaiheissa pitkään selvinneitä vankeja jopa kunnioitettiin jonkin verran ja heillä oli olosuhteet huomioon ottaen melko hyvätkin olot heidän päästyään suhteellisen siisteihin sisätöihin puusepiksi, muurareiksi, keittiöihin ynnä muualle.

Mielenkiintoista oli myös Pileckin suhtautuminen leiriin ja sotaan. Hänen mielestä vankien velvollisuus olisi ollut nousta kapinaan, mihin maanalaisen verkoston rakentaminen tähtäsikin, mutta esikunta ei vain ymmärtänyt antaa käskyä. Hän yritti vakuuttaa esimiehensä hyökkäyksen tai pommittamaan leiri ilmasta käsin. Hän ei myöskään halunnut, että hänen omaisensa yrittäisivät lahjoa natsi-Saksan virkamiehiä päästämään hänet vapaaksi, vaikka sellaista tapahtui, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Hänellä oli velvollisuus ja tehtävä täytettävänä, eikä hän tahtonut jättää sitä kesken. 

Ensimmäisen leirin parakkien 10 ja 11 välissä ollut teloitusseinä.

Pakenemista leiriltä Pilecki kuvaa kuin parhainta trilleriä. Hän sai suhteilla puhuttua itsensä leipomohommiin leirin ulkopuolelle, josta hänen oli kahden muun vangin kanssa määrä karata. Raportin tyyli muuttuu tässä vaiheessa huomattavasti kertovammaksi, ja jännitys on käsinkosketeltava:

Leipiä piti valmistaa yön aikana viisi satsia. Meidän tehtävänämme oli työntää leivät viisi kertaa uuniin ja ottaa ne viisi kertaa pois uunista. Aioimme yrittää pakoa toisen satsin jälkeen, ensimmäisen erän jälkeen olisi liian pian. Mutta ensimmäinen, toinen, kolmas ja neljäs satsi tulivat ja menivät, eikä vieläkään tullut mitään tilaisuutta lähteä. Samoin kuin korttien täytyy pasianssissa osua oikeaan järjestykseen ja niitä täytyy järjestää ja sekoittaa, kunnes peli menee läpi, samoin oli täälläkin -- Ja panoksena tässä pasianssissa oli - meidän henkemme... (s. 258) 

Pileckin selviytymistarina tuntuu miltei uskomattomalta. Kyseessä oli ilmeisen älykäs mies, joka osasi käyttää tilanteet omaksi hyödykseen ja rakentamaan tukiverkostoa paikassa, jonne käyneet olivat kaiken toivon heittäneet. Myös niinkin yksinkertainen asia kuin vastustuskyky taudeille ja fyysinen voimakkuus olivat hänen etunaan. Tällaisen kirjan lukeminen panee kyllä miettimään. Kirjoitin viime syksyn matkan jälkeen pienen Facebook-päivityksen Auschwitzin herättämistä ajatuksista, jotka voin edelleen allekirjoittaa: "Tyhjien parakkien välissä kulkevat aaveet pysäyttivät minut ja alkoivat puhutella. Ensimmäinen aave kysyi: ”Kauanko olisit kestänyt? Olisiko ensimmäinen talvi vienyt krematorioon, vai vasta kuukausien tai vuosien työ, nälkä, taudit ja vartijoiden mielivalta? Olisitko edes päässyt työhön vai suoraan kaasukammioon? Jos olisit selvinnytkin, mitä sinusta olisi jäänyt jäljelle?” Toinen aave kysyi: ”Millainen vartija olisit ollut? Olisitko tuntenut sääliä, inhoa, ylpeyttä, oikeutusta? Olisitko pitänyt vankeja heikompana aineksena, josta oli ihmiskunnan tulevaisuuden nimissä päästävä eroon? Olisitko tottunut jatkuvaan palavan ihmislihan hajuun? Mitä olisit vastannut lastenlapsillesi heidän kysyessä, mitä teit sota-aikana?” Kolmas aave kysyi: ”Mitä teet, jos tämä toistuu jossain? Mistä tiedät, ettei jo toistu?” En osannut vastata. Aaveet vaikenivat ja hajosivat tuhkapilveksi, joka satoi Auschwitzin, Puolan ja Euroopan ylle. Maa oli vehmas."

Kirja sopii myös kohtiin 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 23. Käännöskirja, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, 36. Elämäkerta tai muistelmateos.

"One is respected and judged only as a human being. It is an appalling experience."

Ursula K. Le Guin: The Left Hand of Darkness

(1969. Orbit, 2014)

17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista

Syy siihen, miksi rakastan hyvää scifiä, tiivistyy kysymykseen "mitä jos?". Yleensä scifi-kirjailijat tuntuvat käsittävän kysymyksen koskevan teknologiaa: Mitä jos valoa nopeampi matkustus olisi mahdollista? Mitä jos koneet kehittäisivät itselleen tietoisuuden? Lähes yhtä usein kysymys koskee poikkeavia luonnonoloja: Mitä jos jäätiköt sulaisivat tai maa aavikoituisi? Hieman harvinaisempi kysymys, johon amerikkalainen Ursula K. Le Guin on erikoistunut, koskee ihmisenä olemisen kokemusta. Kuten kaikki humanistit tietävät, siihen vastaaminen on äärimmäisen vaikeaa, ellei miltei mahdotonta. Le Guinin The Left Hand of Darknessissa (julkaistu suomeksi nimellä Pimeyden vasen käsi) esittämä kysymys on eräs ihmisyyden suurimpia: Mitä jos sukupuolemme ei olisi pysyvä?

Le Guin muotoilee tarinansa antropologiseksi tutkimusraportiksi vieraalta planeetalta. Ympäri galaksin levittäytynyt kollektiivi Ekumen lähettää edustajansa, Genly Ain, jääkautiselle Gethen-planeetalle, jonka toivotaan liittyvän osaksi tähteinvälistä ihmiskuntaa. Heti ensimmäisessä luvussa Genly kuitenkin toteaa kirjoittavansa raportin kertomuksen muotoon, lisäten siihen kansantaruja, Gethen-planeetan historiaa ja muiden päiväkirjamerkintöjä. Tämä kerronnallinen silmänkääntötemppu oli varmasti scifissä edellä aikaansa kirjan julkaisuvuonna 1969. Se tuo teokseen moniäänisyyttä ja aivan uusia kerroksia.

Genly toimii lähettiläänä Karhiden valtakunnassa, joka on vastikään joutunut kiistoihin raja-asioista naapurivaltio Orgoreynin kanssa. Rajakahakan lisäksi naapurivaltioiden välejä hiertää Genlyn edustama Ekumen, jonka väliintulo ennen eristäytyneelle Gethenille muuttaisi koko planeetan täysin. Pian Genly joutuu pelinappulaksi kilpailevien vallanpitäjien omassa pelissä. Hän joutuu pakenemaan Karhidesta vain tullakseen vangituksi naapurivaltio Orgoreynissä. Sieltä hänet pakomatkalle jäätikön poikki auttaa erikoinen matkakumppani, maanpakoon tuomittu entinen pääministeri Estraven, joka jakaa Genlyn kohtalon poliittisen juonittelun uhrina. Luottamus on vaikea saavuttaa, sillä kumpikin tuntuu toiselle täysin käsittämättömältä ymmärtää. Molemmat kuitenkin edustavat jotain itseään suurempaa, joka ylittää valtioiden ja kansojen rajat:

How does one hate a country, or love one? Tibe talks about it; I lack the trick of it. I know people, I know towns, farms, hills and rivers and rocks, I know how the sun at sunset in autumn falls on the side of a certain ploughland in the hills; but what is the sense of giving a boundary to all that, of giving it a name and ceasing to love where the name ceases to apply? What is love of one's country; is it hate of one's uncountry? (s.  172)

Hyvään scifiin ja fantasiaan liittyy aina kartta. Kuva: Milan Dubnicky, www.ursulakleguin.com

Genlyn ja Estravenin suhde kuvastaa suurempaa teemaa; kahtiajaosta nousevaa yhtenäisyyttä, eroista sulautuvaa samankaltaisuutta. Gethenillä tunnetun myytin mukaan "valo on pimeyden vasen käsi", eikä toista voi olla olemassa ilman toista. Dualismi on Le Guinin teoksissa usein toistuva teema, mutta harvassa yhtä voimallisesti kuin The Left Hand of Darknessissa. Eniten tämä teema näkyy teoksen tavassa käsitellä sukupuolta, joka on edelleen ainutlaatuinen.

Getheniläisillä ei ole syntymässä määrättyä sukupuolta, vaan jokainen henkilö suunnilleen kerran kuukaudessa tulee kemmeriin, jonka seurauksena hän aktivoituu seksuaalisesti ja muuttuu joko maskuliiniseksi tai feminiiniseksi palautuen muutaman päivän kuluttua ennalleen sukupuolettomaksi, somer-tilaan. Jokainen on mahdollinen isä, jokainen on mahdollinen äiti, eikä sukupuoleen liittyvää epätasa-arvoa tai hyväksikäyttöä tunneta. Mutta muuttaako sukupuolen puute ihmisen perusluonnetta? Genlyn on vaikea sopeutua sukupuolettomuuteen, ja hän on jatkuvasti tietoinen itsestään ja erikoisuudestaan getheniläisten silmissä. Hänhän on heille jatkuvasti "kiimassa", jatkuvasti vain mies, vailla mahdollisuutta koskaan olla mitään muuta.

Yksisukupuolisuus tunnetaan käsitteenä Gethenillä, mutta sitä pidetään perversiona. Tätä perversiota käytetään hyödyksi ennustusrituaalissa, joka pyrkii kanavoimaan kaiken seksuaalisuuteen ja turhautumiseen liittyvän energian yhdistäväksi, näynomaiseksi välähdykseksi, joka voi vastata mihin tahansa kysymykseen. Oraakkeleille itselleen ennustamisen suurin merkitys on tehdä selväksi se, kuinka turhaa on tietää vastaus väärään kysymykseen. Vain epävarmuus on tärkeää, sillä ilman epävarmuutta ei ole uskoa. Vastaus kysymykseen, liittyykö Gethen lopulta osaksi Ekumenia, on selvä. Mutta mitä liittyminen todella tarkoittaa, on kaikkea muuta kuin selvä. Päätänsä nostava nationalismi ja eturistiriidat nostattavat lojaalisuuden ja petturuuden käsitteet aivan toisella tavalla pintaan.

The Left Hand of Darkness tai Pimeyden vasen käsi on kirja, jonka soisi muidenkin kuin scifin ystävien lukevan. Se on sivumäärältään lyhyt mutta sisällöltään valtava, eikä blogimuoto tee oikeutta sen teemoille. Se on tiivistä, kaunista tekstiä, jännittävä seikkailu yli jäätiköiden ja aarreaitallinen pohdittavaa. Ehdoton suositus.

Kirja sopii myös kohtiin 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja, 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

"Kaikilla ihmisillä on oltava elämä samalla tavalla -- Joko yhtä hyvin tai yhtä huonosti"

Rosa Liksom: Hytti nro 6

(WSOY, 2011)

7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja

Taas yksi Finlandia-voittaja, tällä kertaa muutaman vuoden takaa. Rosa Liksom on pitkään ollut nimeltä tuttu, ja olen tiennyt sen olevan salanimi. Juuri muuta en Liksomista sitten tiedäkään. Sanaakaan en ollut tosin häneltä lukenut ennen tätä. Hytti nro 6 oli kuitenkin kehuttu kirja, joten nyt oli oiva tilaisuus tutustua hänen tuotantoonsa.

Minulla ei ole muistikuvia neuvostoajalta, mutta Hytti nro 6:n ajankuva tuntuu uskottavalta. Kaikesta on puute, harva asia toimii niin kuin pitää ja byrokratian sokkeloista selviää rahalla. Teksti tuo esiin jatkuvan kylmyyden, ankeuden ja pulan, joita lievittää rehevän musta ja alatyylinen huumori. Ankeudesta ja absurdiudesta tuli paikoitellen jopa Samuel Beckett mieleen, vaikkakaan Liksom ei onneksi jätä aivan yhtä paljon lukija päättelyn varaan. 

Taakse jää Omsk. Suljettu kaupunki. Väsähtänyt, taigan imaisema, vanha kunnon Omsk, jonka nuoruus on hylännyt. -- Tämä on vielä Omskia. Yksinäinen yhdeksäntoistakerroksinen talo peltojen keskellä, viisisataa kilometriä öljyputkea, öljynporaustornien keltaiset lieskat ja musta savu. Metsää, lehtikuusikkoa, koivikkoa, metsää, tämä ei ole enää Omsk, lumen alle sortunut talo. Juna jyskyttää halki lumisen, aution maan, Kaikki on liikkeessä, lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset. (s.55-56)

Kirjassa nimetön suomalaistyttö matkustaa Neuvostoliiton halki junalla Mongoliaan seuranaan venäläismies, joka hoitaa suurimman osan kirjan puhumisesta. Tytölle itselleen on annettu vain yksi suora repliikki loppupuolella kirjaa, vaikka hänen sanomisiinsa kyllä viitataan ja miehen puheet ovat usein selkeästi vastauksia tytön sanomisiin. Hiljalleen tytön taustat alkavat selvitä. Miksi hän asuu Neuvostoliitossa, ketkä kuuluvat hänen elämäänsä sekä tietysti se, miksi hän on päättänyt lähteä junalla kohti Mongoliaa. Tämä tarina on rakennettu tyylikkään vihjailevasti, ja se aukeaa lukijalle vähitellen, säästäväisesti. Rakkaus on kaiken taustalla, mutta ei lainkaan itsestäänselvällä tavalla.

Matkakumppanina oleva venäläismies nähdään tytön silmin vähintäänkin omalaatuisessa valossa. Tämän erikoisen hahmon elinvoima suorastaan pursuaa yli sivujen äyräiden. Hän puhuu rivoja, kertoilee tarinoita, juo kuin sieni ja syö kuin hevonen. Kaikki on äärimmäistä. Miehen kyyniset mutta suurta intohimoa pulppuavat jorinat eivät aina ole täysin sopusoinnussa keskenään ja osa niistä lienee silkkaa palturia. Viina virtaa ja jutut vilisevät naisia ja heidän sukuelimiään. Usein tyttöä iljettää mies ja hänen puheensa, mutta jostain syystä heidän välilleen kehittyy side. Ehkäpä myötätunto ei aina kysy miellyttävyyttä. Mies kuitenkin tuntuu ymmärtävän tyttöä jopa silloin kun tyttö ei ymmärrä itseään, mikä lienee empatian suurin määritelmä.

Krasnojarskin rautatieasema. Kuva: Wikimedia Commons

Teoksesta jäi mieleen joitain hienoja yksityiskohtia, kuten mies haukkaamassa raakaa sipulia evääksi, tai muori, jonka seinällä ovat vierekkäin Stalinin muotokuva ja Pyhän Nikolain ikoni. Valitettavasti lukeminen tahmasi kiinnostuksen puutteesta aiheeseen, ja vaikka Liksomin tyyli olikin taidokasta, en niin sanotusti päässyt teokseen sisälle. Miljöö oli neuvostoaikaan liittyvää rappionostalgiaa, joka tuntui toisaalta kiehtovalta ankeuden maksimoinnissaan, mutta ei se olisi yhtään pidemmän kirjan verran jaksanut kiinnostaa. Saatan palata Liksomiin ehkä toistekin, mutta tämä kirja ei valitettavasti ollut lukuhaasteen suosikkihetkiäni.

Kirja sopii myös esimerkiksi lukuhaasteen kohtaan 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja. Oman maun mukaan varmasti toki muihinkin.

"Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista"

Laura Lindstedt: Oneiron

(Teos, 2015)

10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis

Vuoden 2015 Finlandia-voittajaksi julistettiin Laura Lindstedtin teos Oneiron. Heti ensimmäisenä kiinnitin huomiota kirjan upeaan kanteen. Kannen valokuva, nimi, tekstin asettelu ja värimaailma loivat kaikki kauniin ja yhtä aikaa hauraan ja vahvan tunnelman. Kun luin kirjan alaotsikon, "Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista", totesin, että tämän on oltava hyvä kirja, sillä ainahan mystinen ja makaaberi kiinnostaa. Jostain syystä sain sen kuitenkin nyt vasta luettua, mutta tartuttuani kirjaan lukaisin sen muutamassa päivässä.

Oneiron kuvaa seitsemän naisen kokemuksia, kun he kohtaavat tuonpuoleisessa. Newyorkinjuutalainen performanssitaiteilija Shlomith, malliksi halajava senegalilaistyttö Maimuna, itävaltalaisteini Ulrike, portugalilainen sydänsiirtopotilas Rosa, ranskalainen odottava perheenäiti Nina, syövän runtelema hollantilainen Wlbgis sekä venäläinen kirjanpitäjä Polina löytävät toisensa tyhjästä, valkoisesta tilasta, jossa tuntuu pätevän aivan omat lakinsa. Hengitys on lakannut, ruumiintoiminnot sammuneet. Ympärillä on autius, joka ei ole kylmä eikä kuuma, jota ei voi koskea ja jossa liikkuminen vaatii mielikuvitusta ja tahdonponnistuksia. Tyhjä valkoinen tila tuonpuoleisessa tuntuu aluksi jopa hiukan kliseiseltä ja tutulta elokuvista, mutta kirjan edetessä se alkaa tuntua enemmän ja enemmän omanlaiseltaan.

Tiibetiläinen kuolleiden kirja on yksi Oneironin monista lähteistä. Kuva: Wikimedia Commons.

Naiset pyrkivät luomaan jotain rakennetta tyhjyyteen. Vaatekappaleista ja syöpäpotilaan räiskyvästä peruukista luodaan oma tila, oma huone (ping Virginia Woolf!). Oma tila, sekä yhteinen että yksityinen, auttaa jäsentämään tätä uutta tyhjyyttä, jossa naisilla on vain toisensa:

He tarvitsivat kodin, seinät ympärilleen, suojakseen. Avaruutta ei kestä. Valkoinen sokeuttaa, tekee hulluksi. Toinen ihminen tekee hulluksi myös, vaikka ihmisiä olisi useampia kuin kaksi, vaikka ihmisiä oli seitsemän, kuusi kullekin vuoroin katsottavaksi.

(s. 167) 

Kukaan naisista ei tarkasti muista, miten he sinne ovat päätyneet. Jokainen käy läpi itselleen ja muille oman elämänsä ja arvelunsa siitä, miten kaikki päättyi. Naiset ovat eri-ikäisiä, tulevat eri kulttuureista ja puhuvat eri kieliä, mutta ymmärtävät silti toisiaan ainakin periaatteessa. Väärinymmärryksiltä ei vältytä, ja egot kolahtelevat yhteen myös kuoleman jälkeen: Edes kuolema ei ollut tehnyt heistä tasa-arvoisia (s. 204). Olisikin kumma, jos naiset eivät välttyisi konflikteilta, sillä muuta yhdistävää tekijää heillä ei oikeastaan ole kuin sukupuoli. Tämä nostaa nimenomaan kokemuksen naiseudesta romaanin avainteemaksi. Jokaisen naisen tarina käsittelee naiseutta jollain tapaa. Naisen keho, tuntemukset, seksuaalisuus ja halu, vanheneminen ja rappeutuminen, suhteet miehiin, lapsiin, tietoon, taiteeseen ja yhteiskuntaan käydään läpi hahmojen kautta, kun he näkevät niiden kaikkien hiljalleen katoavan olemattomuuteen kuoleman jälkeen. Oneironin suurin tragedia onkin siinä, että yhteys maailmaan voi kadota jo ihmisen ollessa elossa.

Näkökulma on siis vahvan feministinen ja ajattelemaan provosoiva, mutta ei lainkaan paasaava. Vaihtuvat kertojat ja tyylit tuovat moniäänisyyttä teokseen, vaikka Shlomithin hahmo selkeästi nouseekin johtavaksi hahmoksi ja ikään kuin päähenkilöksi. Oneiron pakenee genrerajoja ja tahtoo sisällyttää koko maailman - tämän- ja tuonpuoleisen - kansiensa väliin ja vakuuttamaan lukijan siitä, että tämä kaikki on totta. Lindstedtin kiinnostuksen kohteet ovat laajat ja esoteeriset; kirjan aikana kuullaan luentoja tiibetinbuddhalaisesta mystiikasta Emanuel Swedenborgin taivasnäkyihin, juutalaisesta kansanperinteestä syömishäiriöihin. Teos on tarkasti tutkittu lähdeviitteineen päivineen, mutta uskoisin, että Lindstedt kirjallisuudentutkijana tuntee Borgesinsa sen verran hyvin, että osa lähteistä lienee fuulaa. 

Mikäpä nykyromaani ei viittaisi ruotsalaisen luonnontieteilijämystikko Emanuel Swedenborgin teoksiin? Kuva: Wikimedia Commons

Lindstedtin teksti rönsyilee ja ryöppyää vahvana ja aistikkaana, provosoivana ja itsevarmana. Genrejä rikkova kerronta voi ärsyttää joitain, mutta itseäni se ei haitannut aiheen ollessa niin kiehtova. Aihe on kieltämättä vaikea, mutta loppujen lopuksi eräs hienoimmista tuonpuoleisen kuvauksista, joita olen lukenut. Saattaa olla, että palaan tämän lukuhaasteen merkeissä erääseen toiseen, valitettavan tuntemattomaan tuonpuoleiskuvaukseen, mutta siitä enemmän mahdollisesti myöhemmin. 

Upea kirja, haasteen ehdottomasti huippuhetkiä tähän mennessä! Sopii myös kohtiin 2. Kirjablogissa kehuttu kirja, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 31. Fantasiakirja, 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

"Like the beach we practise talking with our mouth full of stones. A low rattle at sunset."

Keith Bosley (ed.): Skating on the Sea: Poetry from Finland

(SKS, 1997)

23. Käännöskirja

Englantilaisen filologian opintoni yliopistossa ovat poikineet monenlaisia projekteja opiskeluiden jälkeen. Rakkaan kuoroharrastuksen myötä olen silloin tällöin päätynyt kääntämään lauluntekstejä konserttien käsiohjelmia ynnä muuta sellaista varten. Tuota tarkoitusta varten lainasin tämän, Keith Bosleyn toimittaman ja kääntämän kokoelman kirjastosta vertailumateriaaliksi. Vaikka en koe olevani runoudessa asiantuntija, on sen kääntäminen mielestäni erittäin kiehtovaa. Mikä hyvänsä kääntäminen on tiukoin kriteerein tarkasteltuna mahdotonta, mutta runouteen tuo lause pätee erityisesti. Kuinka saada välitettyä toiselle kielelle yhtä aikaa rytmi, mitta, alku- ja loppusoinnut sekä sanojen merkitykset, sivumerkitykset, viittaukset ja ironiat? Täysin mahdotonta. Mutta yrittänyttä ei laiteta.

Bosley on siis koonnut yksien kansien väliin suomalaista runoutta aina esikalevalaisesta suullisesta runoperinteestä modernisteihin ja 1900-luvun loppuun saakka ja kääntänyt tuon kaiken englanniksi kullekin tyylikaudelle uskollisesti. Urakka on ollut valtava, ja käsittääkseni alunperin käännetystä materiaalista vain pieni osa päätyi tämän kirjan sisällöksi. Bosley on myös taustoittanut runoja ansiokkaasti pitkässä johdannossa ja lopun viitteissä. Huomaa Bosleynkin olevan musiikin ystävä, sillä monista runoista mainitaan, kuka niiden tekstin on säveltänyt lauluiksi. 

Kokoelma lähtee liikkeelle siis suullisesta runoudesta, kansanlauluista ja epiikasta. Kalevalasta tuttua materiaalia Bosley hyödyntää alkuperäisten runonlaulajien teksteinä, mikä on varsin mielenkiintoinen ja perusteltu valinta, sillä se tuo esille Lönnrotin vaikutuksen Kalevalan editoijana. Poikkeuksena moneen suomalaisen kirjallisuuden antologiaan Bosley on ottanut mukaan myös runsaasti suomenruotsalaisia kirjailijoita, joista moneen tutustuin ensimmäistä kertaa nyt, englanninkielisenä käännöksenä. Valitettavasti ruotsin kielen taitoni on sen verran ruosteessa, että luultavasti sain niistä enemmän irti Bosleyn käännöksinä kuin olisin saanut alkukielellä.

Runokäännöksissä on pinnalla yhtä aikaa vieraus ja tuttuus. Kun lukee kalevalaista eeppistä runoa englanniksi, se tuntuu kuin fantasialta tai toisen kulttuurin kansanperinteeltä. Kun taas joitain Eino Leinon klassikoita näkee englanniksi, ne tuntuvat heti tutuilta, mutta niiden sävy on erilainen, jotenkin jäykempi ja modernimpi kuin suomeksi. Vanhahtava kalevalainen poljento on haastava kääntää, mutta Bosley selviää siitä melko hyvin, vaikka ymmärrettävästi alkusoinnuista joudutaan tinkimään:

The Laplander, the slit-eyed
for ages harboured hatred
for long bore ill-will
against old Väinämöinen:
he waited evenings, mornings
for Väinämöinen to come
for the man from Umento.
Then the old Väinämöinen
into his sledge flung himself
with the straw-coloured stallion
with the pea-stalk coloured horse
drove rumbling away
upon the clear stretch of sea
the open water.
(Arhippa Perttunen, s. 47) 

Parhaiten käännöksinä edukseen esiintyvät modernistit kuten Manner, Saarikoski ja Haavikko ja suomenruotsalaiset runoilijat kuten Franzén, Runeberg ja uudemmista runoilijoista esimerkiksi Claes Andresson. Modernistien etuna luultavasti on vapaa mitta, ja suomenruotsalaisilla taas germaaninen kieli, joka lienee ollut kääntäjällekin helpommin muovattavissa omiin tarkoitusperiin:

There is a road no one has trodden 
before you.
Perhaps it is yours.
If you find it, it is yours.
It does not exist but dies when
you tread it.
When you look round it is gone.
How you got here no one knows, least
of all yourself.
(Claes Andersson, s. 250)

Mielenkiintoinen lukukokemus, joka joskin menee ehkä ennemminkin kuriositeettina kuin varsinaisena nautintona. Sopii myös lukuhaasteen kohtiin 6. Kirjassa on monta kertojaa, 8. Suomen historiasta kertova kirja, 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 35. Kirjan nimessä on erisnimi

"Ei ole naisia, on vain äitejä, tyttöjä ja sisaria"

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

(Gummerus, 2013)

48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän

Nuoren lestadiolaisperheen arkea varjostaa uupumus. Alle kouluikäisiä lapsia on jo neljä, ja vielä lisää on tulossa. Oliko tämä se tulevaisuus, jota mies ja nainen odottivat? Pauliina Rauhalan esikoisteos käsittelee runollisella kielellä varsinkin Pohjois-Suomessa varsin laajalle levinnyttä uskonnollista herätysliikettä ja sen vaikutusta nuorten ihmisten elämään.

Olen itse varttunut sellaisessa osassa Kainuuta, jossa lestadiolaisuus ei koskaan ollut erityisen yleistä. En itse asiassa muista tunteneeni koulussa yhtään lestadiolaista oppilasta. Siksipä muutto Ouluun vajaat kymmenen vuotta sitten avasi silmäni aivan uudella tavalla. Täällä puhuttiin yleisesti "lestoista", "L-positiivisuudesta" ja "lestatutkasta", jolla kyseiseen liikkeeseen kuuluvat ihmiset tunnisti kilometrin päästäkin. Kuulin tarinoita lestadiolaisten sisäänpäinlämpiävyydestä ja siitä, kuinka lestadiolaiselta opettajalta oli turha odottaa kymppiä jos itse ei "ollut uskomassa", kuten lestadiolaiset itse asian ilmaisevat. Työ- ja harjoittelupaikat tarjottiin ensisijaisesti omalle väelle ja muita katsottiin nenänvartta pitkin ja kanssaan kiellettiin seurustelemasta. Jopa samassa pöydässä istuminen ei-uskovaisten kanssa saattoi olla paheksuttavaa. Itse en oikein vieläkään osaa huomioida asiaa, vaikka kyseinen ilmiö onkin tullut tutummaksi. Mutta itse herätysliike ja sen opetukset ovat edelleen pitkälti arvoitus minulle. Siksipä tartuin Rauhalan teokseen mielenkiinnolla.

Lars Levi Laestadius ei ollut huumorimiehiä. Kuva: Wikimedia Commons

Taivaslaulussa ei niinkään puututa lestadiolaisuuden oppeihin, vaan pohditaan kauniilla kielellä jaksamista suurperheen arjessa. Huoli paitsi omasta jaksamisesta, myös siitä, miten lapsia tullaan kohtelemaan oman yhteisön ulkopuolella painaa kovana. Rauhala asettaa näkökulman lestadiolaisuuden sisälle, nuoren perheenäidin Viljan ja -isän Aleksin kokemuksiin uskosta ja perheen kasvattamisesta, yhteisöstä ja ulkopuolisuudesta. Paljastuksilla tai kohulla ei revitellä, sävy on enemmänkin myötätuntoinen, lämmin ja haikea. Heidän tarinaansa kerrotaan osaksi takaumina, jotka pohjustavat nykyhetkeä. Osan kerronnasta muodostaa perheenisän ylläpitämä blogi ja siihen liitetyt kommentit. Valitettavasti Rauhalalla blogiteksti ja kommentit osana romaanin kerrontaa toimivat ideana paremmin kuin käytännössä.

Vaikka sivumäärältään perheenäidin osaa kuvataan enemmän, jäi ainakin minulle kuvaus isän kokemuksesta ja historiasta vahvemmaksi. Uskonnon dogmien epäily ja samaan aikaan horjumaton luottamus omaan vaimoon ja perheeseen kosketti tavalla, jota kuvaus äidin loppuunpalamisesta ei ehkä saanut minussa aikaan. Viljan hahmo jäikin minulle ohuehkoksi, vaikka kuvaus naisista lastentekoon pyhitettyinä astioina kylmäsikin syvälti.

Vaikka lestadiolaisuutta kritisoidaan, sen yhteisöllisyydestä ja arvoista löydetään myös lämpöä. Teoksesta muodostuu tietyllä tavalla puolustuspuhe lestadiolaisuutta koskevia ennakkoluuloja vastaan. Rauhalan huomiot nyky-yhteiskunnasta ovat parhaimmillaan teräviä: 

Tämä maailma rakastaa sarjakuvahahmoiksi jalostettuja sukupuolia, erityisen miehiä ja erityisen naisia, jotka heijastelevat toistensa kiillotetuilta pinnoilta vain itseään. Minä rakastan kohtuullisia miehiä ja kohtuullisia naisia, jotka ymmärtävät luonnon ihmisessä ja ihmisen luonnossa. Rakastan pitkospuilla vieretysten käveleviä tuulipukumiehiä ja -naisia. Rakastan tunturissa perätysten hiihtäviä reppuselkämiehiä ja -naisia. Rakastan työnteossa jäntevöityneitä laihoja miehenkehoja, rakastan äitiyden pehmentämiä naistenvartaloja.
(s. 36)

Loppujen lopuksi tarinaa Taivaslaulussa ei ole kuin nimeksi. Pääpaino onkin enemmän tunnelman luonnissa ja kuvan maalaamisessa nuoren lestadiolaisperheen arjesta. Se onkin kuvauksena kaunis kuin kuulas vesivärimaalaus. Rauhalan proosa vilisee oivaltavia viittauksia kansanlauluihin ja virsiin. Näille löytyy teoksen lopusta myös nykyään niin muodikas lähdeluettelo (kuka sen trendin aloitti?), joka on ehkä hitusen tarpeeton. Kuitenkin kirja oli jokseenkin harmiton ja ohut, ja sen kielen kauneudesta huolimatta tuskin tartun siihen toista kertaa.

Kirja sopii myös haasteen kohtiin 2. Kirjablogissa kehuttu kirja, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.