Samuel Beckett: Krapp's Last Tape

Samuel Beckett: Krapp's Last Tape

(1958. The Complete Dramatic Works. Faber and Faber, 2006)

But under us all moved, and moved us

39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama

Viime vuoden haasteesta oli yksi kohta jäljellä. Myös vuotta oli jäljellä yksi päivä. Minkä kirjan ehtisi lukea päivässä? Vielä sellaisen, joka olisi maahanmuuttajan kirjoittama? Onneksi minulla oli ässä hihassa valmiina juuri tätä tilannetta varten. Samuel Beckett täyttää kohdan, sillä irlantilainen Nobel-palkittu kirjallisuuden ja teatterin suurmies asui suurimman osan elämästään Ranskassa. Hän myös kirjoitti merkittävän osan teoksistaan ranskaksi, koska tällöin hän omien sanojensa mukaan vältti äidinkielensä englannin tuomat maneerit. Beckett käänsi teoksensa myöhemmin itse englanniksi. Krapp's Last Tape, Beckettin 1950-luvun näytelmätuotantoa, tosin on kirjoitettu englanniksi alunperinkin.

Ihka ensimmäinen tutustumiseni tähän lyhyeen, yhden hengen näytelmään oli erään glasgow'laisen pubin seinällä ollut lainaus: "Perhaps my best years are gone. But I wouldn't want them back. Not with the fire in me now." Sitaatti jäi mieleeni, ja kerran eräänä laiskana lauantaipäivänä YouTubea selatessani vastaan tuli tallenne kyseisestä näytelmästä. Kestoa taisi olla vähän reilu puolisen tuntia, ja koska parempaakaan tekemistä ei ollut, ajattelin katsoa näytelmän tietokoneen ruudulta. Alussa ihmettelin, mitä tämä oikein on. Vanha mies kävelee päämäärättömästi lavan reunasta toiseen, kuorii banaania, syö banaania, on liukastua banaaninkuoreen ja täpärästi välttää slapstick-komedian klassisen tapaturman. Tätäkö on modernin teatterin suurimman vaikuttajan tuotanto? Ehkä en vain tajua sitä. Mutta kun mies istui alas ja alkoi kuunnella ääninauhojaan, olin lumoutunut.

Krapp on vanha, yksinäinen mies pimeässä huoneessa pöydän ääressä. Pöydän yllä loistaa yksinäinen valo. Krapp nostaa pöydälle kelanauhurin ja laatikon, jossa on ääninauhoja. Krapp alkaa kuunnella nauhoja ja kelailla niitä ees taas, kuin etsien jotain tiettyä kohtaa. Jokin kohta kelataan äkkiä yli kasvot inhosta vääristyneinä. Jollekin kohdalle Krapp hihittää sarkastisesti niin ettei malta tuolilla pysyä. Nauhalta kuuluu Krappin oma ääni nuorempana. Joka vuosi syntymäpäivänään Krapp kertoo nauhalle senhetkisestä elämästään. Nauhalla kuulluista pätkistä muodostuu tarina menneestä elämästä, pettymyksistä ja yksinäisyydestä, mutta siinä on myös rakkauden välähdyksiä; Krappin iltapäivä rakkaan kanssa veneessä on romanttinen, haikea ja eroottinen, kaikkea yhtä aikaa. Siitä kohdasta poimin mielestäni kauneimman lauseen tämän tekstin otsikoksikin. Tarina jää keskeneräiseksi ja epätäydelliseksi, ja se enemmänkin vihjaa kuin sanoo suoraan. Millaisia nuo Krappin kuvaamat parhaat vuodet tai tällä hetkellä sisällä palava liekki ovat, annetaan ymmärtää. Ne banaanit kuitenkin saavat selityksen! Krapp's Last Tape on kaunis ja eleginen palapeli, josta puuttuu paloja.
 
The new light above my table is a great improvement. With all this darkness round me I feel less alone. [Pause.] In a way. [Pause.] I love to get up and move about in it, then back here to... [hesitates] ...me. [Pause.] Krapp.
(s. 217)

Näytelmä on lyhyt, tekstinäkin vain kymmenisen sivua. Beckettin teksti herää varmasti eloon lavalla, kun tauot ja äänenpainot rytmittävät sanoja. Lukemassani painoksessa, johon on koottu kaikki Beckettin näytelmät, on annettu esitysohjeet lavastusta myöten hyvin tarkasti. Ei niitä tietenkään samalla tavalla osaa kuvitella kuin jos ne näkisi teatterin lavalla, mutta ainakin ne antavat osviittaa siitä, miten kirjailija on tekstin tarkoittanut esitettäväksi.

Muut Beckettin näytelmät, joita olen olen lukenut, eivät ole vaikuttaneet yhtä voimakkaasti kuin tämä. Se voi tosin johtua siitä, etten ole nähnyt Waiting for Godot'ta tai Endgamea "livenä". Voi olla, että mielipide muuttuisi.

Tähän teokseen päättyi lukuvuosi 2018. Tätä vuottakin on jo yli kuukausi mennyt ja kolme kirjaa odottaa blogitekstiä. Hommiin siis! Tämän vuoden haasteesta Beckettin näytelmä täyttäisi nämä kohdat:

1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
36. Kirjassa ollaan yksin
47. Kirjassa on alle 100 sivua

"Rakasta minua nyt kun kaikki muut ovat menneet"

Antti Heikkinen: Risainen elämä - Juice Leskinen 1950 - 2006

(Siltala, 2014)

39. Ikääntymisestä kertova kirja

Juice Leskinen tuntui viimeisinä vuosinaan vanhenneen aivan silmissä. Reilu viisikymppinen suomalaisen rockin ikoni ja sanataituri näytti sairaalta kahdeksankymppiseltä. Viimeiset haparoivat esiintymiset akustisen kitaran säestyksellä olivat melko surullista katseltavaa. Muistan Juicen kuoleman vuonna 2006 tulleen silti yllätyksenä. Hän oli monumentti, joka oli aina ollut ja aina oleva, ja jonka kappaleet olivat suorastaan kansanlauluja, osa suomalaista kulttuuriperintöä. Meillä kotonakin kuunneltiin jonkin verran Juicea, mutta tarkemmin aloin kuunnella tuotantoa vasta hänen kuolemansa jälkeen. Viidensientoista öiden ja Syksyn sävelten lisäksi tuotannosta löytyy paljon muutakin mielenkiintoista ja uraauurtavaa, vaikka en varsinaisesti faniksi tunnustaudukaan. Leskisen persoonasta taas en tiennyt oikeastaan muuta kuin että hän oli armoitettu vitsinvääntäjä ja viinamäen miehiä. Antti Heikkisen kirjoittama elämäkerta valaisi persoonaa tarkasti, kuvia kiilottamatta tai niitä kaatamatta, sekä kertoi levytysten taustoja miellyttävän paljon. Heikkisen kirjoitustyyli tuntuu hieman kanavoivan Juicea itseäänkin, sillä värikkäitä adjektiiveja ja kuvailevia verbejä on tekstissä tiheään.

Juankoskella savolais-karjalaiseen perheeseen syntyneen Pauli Matti Juhani Leskisen (joka viimeisinä vuosinaan muutti nimensä virallisestikin Juhani Juice Leskiseksi) ensimmäiset elinvuodet eivät olleet niitä helpoimpia. Lähipiirissä oli paljon kuolemaa - Juicen sisaruksista kolme kuoli lapsina ja pitkin kyliä rillutellut isäkin alta nelikymppisenä - mikä katkeroitti Eini-äidin, Karjalan evakon, loppuiäkseen. Heiveröisen pojan terveyden puolesta pelättiin, mutta lapsuudesta selvittyään Juice kasvoi potraksi pojaksi nenä kirjoissa. Luku- ja kielipään lisäksi Juicella oli ilmiömäinen muisti, johon tallentui niin kansansävelmiä kuin vallankumouksellisen Beatles-yhtyeen tekstejä, ja omatoiminen kitaransoitto johti lopulta omiin kappaleisiin. Nuorena miehenä ei Juicelle vielä viina tai tupakka maistunut, mikä tuli valitettavasti muuttumaan rankimmalla kädellä.

Lukion jälkeen Juicen tie vei Tampereen kieli-instituuttiin englannin kielen kääntämistä opiskelemaan. Tämä oli yksi harvoja faktoja, joita tiesin Juicen elämästä etukäteen, kuin myös se, että opinnot jäivät kesken. Leskisen itsensä mukaan kyse oli rehtorin henkilökohtaisesta vainosta, mutta Heikkisen teoksen mukaan Leskisellä olisi ollut syytä katsoa hieman peiliinkin:

Juice Leskinen ei valmistunut diplomikielenkääntäjäksi, koska oppilaitoksessa häntä koskivat samat säännöt kuin muitakin. Myöhemmin säännöistä tingittiin Leskisen kohdalla yhdessä jos toisessakin paikassa, ja sen vuoksi valmistumattomuus oli Juicelle katkera pala aivan loppuun saakka. -- Juicea rakastettiin, koska hän oli sellainen kuin oli, mutta pienikin poikkitelaisuus yhteiskunnan tai jonkun yksilön taholta oli liikaa. Jos poliisi, virkavalta tai verottaja kohteli Leskistä samalla tavalla kuin ketä tahansa muuta kansalaista, nosti Juice äläkän, ilmoitti joutuneensa vainon kohteeksi ja sai useimmiten suomalaisten sympatiat puolelleen. Ulospäin syntyi kuva uhrista, mutta todellisuudessa Leskinen nosti noissa tilanteissa itsensä tavallisten ihmisten yläpuolella olevaksi poikkeusyksilöksi, jota yleiset säännöt eivät koskeneet.
(s. 158-159)

Poikkeuksellisuus onkin se hallitseva luonteenpiirre, joka Juicesta Heikkisen kirjan perusteella muodostuu. Hän oli eittämättä poikkeuksellisen lahjakas, mutta omasi myös poikkeuksellisen kyvyn itsepäisyyteen ja omahyväisyyteen. Omasta mielestään Juice ei virheitä tehnyt, muut sitäkin enemmän. Jos virheistä joku huomautti Juicelle, seurauksena saattoi olla vuosikausien mykkäkoulu. Näiden ominaisuuksien vastapainona Juicella oli pohjaton rakkauden kaipuu ja taipumus syviin masennuskausiin ja itsesääliin. Ujon ja herkän pojan itsetuntoa hiveli alkoholin tuoma varmuus ja yleisön ihannointi, eikä Juice saanut kummastakaan kyllikseen. Alkoholi näytteli elämässä suurta osaa, usein jopa pääroolia, jota ei maksakirroosikaan juuri hidastanut. Valitettavasti se lopulta vei terveyden lisäksi miehen kynästäkin terävimmän kärjen, eikä Grand Slam -yhtyeen huippuvuosien jälkeen juuri merkittäviä kappaleita syntynyt.

Juicen kohtalo ihmisenä, ainakin niin kuin se Heikkisen kirjassa esitetään, on surullinen. Onneksi Heikkinen käsittelee kirjassaan myös Leskisen musiikkia, bändejä ja levyjä kiitettävällä pieteetillä. Usein muusikoiden elämäkerroissa keskitytään liikaakin lapsuus- ja nuoruusvuosiin, jonka jälkeen varsinainen ura käydään läpi pikakelauksella. Heikkinen käy läpi jokaisen levyn ja merkittävimmät biisit, analysoi tekstejä ja tarjoaa runsaasti lainauksia Juicen bändikavereiden ja muiden muusikoiden kanssa käydyistä keskusteluista. Hauskasti lainaukset on kirjoitettu haastateltavan murteella, ja hassuapa jotain Pate Mustajärven sanomisia olisi yleiskielellä lukeakaan. Muita muusikoita myös kehutaan ansaitusti. Coitus Int -kokoonpano oli vallankumouksellisen merkittävä suomenkielisen rockin kehityksessä, ja Slam- ja Grand Slam -yhtyeet taas täynnä timantinkovia muusikoita ja show-miehiä toteuttamaan Juicen stand up -komiikan sävyttämiä konserttispektaakkeleita.

Juice Leskinen oli mies, joka vanheni ennen aikojaan, mutta omasta syystään. Vaikkei varmasti olisi tätä itselleen myöntänyt. Siispä Antti Heikkisen Juice-elämäkerta täyttää Helmet-haasteen kohdan 39, "ikääntymisestä kertova kirja". Muita sopivia kohtia voisivat olla 6. Kirjassa on monta kertojaa, 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, 22. Kuvitettu kirja, 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia, 35. Kirjan nimessä on erisnimi, 36. Elämäkerta tai muistelmateos.