Virginia Woolf: Kiitäjän kuolema ja muita esseitä

Virginia Woolf: Kiitäjän kuolema ja muita esseitä

(Suom. Jaana Kapari-Jatta. Teos, 2013)

Romaanin "oikeaa sisältöä" ei ole olemassakaan; kaikki on romaanin oikeaa sisältöä

Teos-kustantamo julkaisi vuonna 2013 kokoelman Virginia Woolfin esseitä Jaana Kapari-Jatan suomennoksina. Hienoa! Esseitä julkaistaan ja käsittääkseni luetaankin sen verran vähän, ettei klassikoitakaan ole juuri suomennettu. Woolf totisesti on yksi klassikoista, vaikka onkin kaunokirjailijana arvostetumpi. Moni moderni feministi siteeraa laajaa Oma huone -esseetä uraauurtavana feministisenä tutkielmana, mutta Woolfilla on paljon muutakin mielenkiintoista sanottavaa, ja omintakeinen tyyli sanoa sanottavansa. Kiitäjän kuolema ja muita esseitä on jaettu kahteen osaan, kirjallisuutta käsitteleviin esseisiin ja muihin, jotka tosin nekin usein risteävät aiheiltaan kirjallisuutta.

Modernismi tuli suunnilleen 1910- ja 1920-luvuilla englanninkieliseen kirjallisuteen ja toi muassaan muun muassa kiinnostuksen psykologiaan ja tajunnanvirtatekniikan henkilöhahmon ajatusten kuvaamiseen. Woolf itse on yksi kyseisen tyylisuunnan merkittävimpiä edustajia, mutta miten Woolfin tyyli on kehittynyt? Woolf painii suurten kysymysten parissa. Miten saada kuvattua ihmisen ajatukset, muistot, kokemukset ja kuvitelmat tarinan muodossa? Miten välttää epäuskottavuus ja tarinankertojan pakolliset vippaskonstit (juoni, yllätyskäänteet jne.) niin, että tarina pysyy kuitenkin mielenkiintoisena? Woolf kirjoittaa tarkkanäköisesti muun muassa venäläisen kirjallisuuden silloin moderneista edustajista, Tolstoista, Tšehovista ja Dostojevskista. Näitä nykyään kaapin päällä pölyttyviä suuruuksia Woolf pääsi lukemaan tuoreeltaan englanninkielisinä käännöksinä ja vaikuttui siitä, kuinka erilaisen kuvan inhimillisestä kokemuksesta ne maalaavat viktoriaaniseen kirjallisuuteen verrattuna. Vaikka esimerkiksi Dostojevskin hahmot käyttäytyvät epäuskottavan ylenpalttisesti (ks. postaukseni Karamazovin veljeksistä), jokin heidän psykologiassaan osuu maaliin. Tšehovin tarinat taas alkavat kesken kaiken eivätkä pääty minkäänlaiseen ratkaisuun, mutta silti ne jättävät lukijaan jäljen, kuin olisi kokenut jotain merkittävää.

Woolf arvosti suuresti myös aikalaisiaan Marcel Proustia ja James Joycea, jonka Ulysses-teoksen hienouden hän huomasi jo heti sen ilmestyttyä. Näissä uusissa tuulissa Woolf huomasi fiktion tulevaisuuden inhimillisen kokemuksen kuvaajana: mikään aihe ei ole liian arkipäiväinen tai sopimaton kirjallisuudelle, vaan kaikesta voi kirjoittaa, sillä koko inhimillinen kokemus on taiteeksi saattamisen arvoinen. Woolf tarkkaili omaa ajatuksenjuoksuaan saadakseen selville, miten mielikuvitus ja muisti todella toimivat, ja miten mielikuvat muuttuvat ylös kirjoittaessa. Alla oleva kappale on sen verran hieno kuvaus tietoisuuden luonteesta ja siihen liittyvistä romaanikirjailijan haasteista, että lainaan sen tähän kokonaisuudessaan:

Tarkkailkaamme hetki tavallista mieltä tavallisena päivänä. Mieli vastaanottaa suunnattomasti vaikutelmia – joutavia, epätodellisia, haihtuvia, merkityksettömiä, mielikuvituksellisia, ohikiitäviä tai teräksen lujuudella syöpyviä. Niitä tulee joka puolelta, loppumattomana lukemattomien atomien suihkuna; ja kun ne putoavat, kun ne asettuvat arkeen, painotus muuttuu entisestä; tärkeä hetki ei osunutkaan tähän vaan tuonne; niin että jos kirjailija olisi vapaa eikä orja, jos hän voisi kirjoittaa mitä tahtoo eikä mitä hänen täytyy, jos hän voisi perustaa työnsä omiin tunteisiinsa eikä yleiseen tapaan, hänen omaksumassaan tyylissä ei olisi juonta, ei komediaa eikä tragediaa, ei rakkaussuhteita eikä katastrofeja eikä kenties ainuttakaan nappia ommeltuna juuri niin kuin Bond Streetin räätälit tahtoisivat sen ommella. Elämä ei ole sarja symmetrisesti aseteltuja opastevaloja; elämä on omaa valoaan hehkuva kehrä, osin läpinäkyvä vaippa, joka ympäröi meitä tietoisuutemme heräämisestä sen sammumiseen. Eikö romaanikirjailijan tehtävä ole välittää tämä vaihteleva, tuntematon ja kahlitsematon henki – miten sekava ja eksyväinen se onkin – sotkematta mukaan vierasta ja ulkopuolista ainesta yhtään enempää kuin on pakko? 

(s. 106)

Nämä Woolfin omaa kirjoittamistaan sivuavat esseet ovat kokoelman parasta antia. Yllä mainitsinkin jo feminismin, ja siitä Woolfilla on myös sanansa sanottavana, vaikkei käsitettä luultavasti vielä tuolla nimellä hänen aikanaan tunnettu. Woolf ihailee Jane Austenia, Brontën sisaruksia ja George Eliotia. Heitä ja oletetettavsti muitakin naiskirjailijoita lukiessa ei voi Woolfin mukaan olla tiedostamatta kirjailjan sukupuolta. Siinä missä Charles Dickens on vain kirjailija, Jane Austen on aina naiskirjailija. Tätä sama ongelmaa George Eliot pyrki välttämään taiteilijanimen valinnallaan, mutta eipä hänenkään todellinen sukupuolensa salaisuutena pysynyt. Woolf on monella tapaa kriittinen naisten erityisasemalle kirjallisuudessa. Se, että kirjailija asemoidaan osaksi tiettyä ryhmää, saa lukijan helposti tulkitsemaan kirjailijan aikeet aina tuota ryhmää puoltaviksi ja sen asemaa tai tekoja selitteleviksi, mikä alkaa helposti ärsyttää vastahakoista lukijaa:

Tästä tulee naisen kirjoittamiseen elementti, joka miehen kirjoittamisesta puuttuu tyystin, jos mies ei satu olemaan työläinen tai musta tai joku muu, joka on jostakin syystä tietoinen epäkelpoisuudestaan. Kirjailijan tarve ajaa omaa asiaansa tai tehdä henkilöhahmostaan oman tyytymättömyytensä tai valituksenaiheittensa puhetorvi ahdistaa lukijaa, tuntuu kuin hänen mielenkiintoaan ohjattaisiinkin äkkiä kahtaalle yhden suunnan sijasta.

(s. 126)

Oletan ylläolevan lainauksen "epäkelpoisuudestaan"-sanalle lainausmerkit. Pelkkä (todellisen tai kuvitellun) alisteisen aseman valittelu ei siis vielä nosta kirjaa taiteen tasolle. Woolfin ihailemia kirjailijoita yhdistää se, että heidän asenteensa ei ole vähemmistön tai uhrin, vaan samalla viivalla kilpailevan taiteilijan. Ehkä jokin yllä kuvatun kaltainen lukijan johdattelu uhriutumiseen oli se, mikä ärsytti hiljattain lukemassani N. K. Jemisinin Broken Earth -trilogiassa.

Woolfin kirjoitustyyli on hyvin tunnistettava. Hän aloittaa usein havainnoilla välittömästä ympäristöstään, minkä kautta hän pikkuhiljaa päätyy analysoimaan aihettaan tarkemmin. Tyyli on jollain tapaa impressionistinen, varsinkin kokoelman jälkipuolen yleisemmissä esseissä. Jälkimmäisen puoliskon esseissä on paljon tekstejä, jotka olisivat kotonaan Woolfin omissa kaunokirjallisissa teoksissaan miltei sellaisinaan. Valitettavasti joukossa on myös esseitä, jotka eivät jaksa pitää mielenkiintoa yllä kirjallisuusesseiden lailla. Ehkä niitä pitäisikin lukea enemmän fiktiona kuin tutkielmina. Toisaalta jälkipuolella muutamassa matkustusaiheisessa esseessä Woolf jopa vähän revittelee huumorilla! Osa esseistä on vastineita lehtikirjoituksiin, mikä ainakin minusta toi esseet hauskasti osaksi laajempaa yhteiskunnallista keskustelua, vaikka se toinen puoli keskustelusta jääkin tässä kokoelmassa kuulematta.

Nautin Woolfin kirjoituksista ja Kapari-Jatan suomennoksista paikoin kovastikin. En ole tosin ihan vakuuttunut esseiden jaottelusta tässä kokoelmassa. Kirjallisuusesseet ovat kylmästi esseen suomennetun nimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä, ja jälkimmäiset esseet taas hyvin löyhästi teemoittain. Usein saman teeman alla on vain pari esseetä, eikä eroa eri teemojen alla aina ole juurikaan havaittavissa. Kirjallisuusesseiden jaottelu alkuperäisen esseekokoelman mukaan tai erillisten esseiden ollessa kyseessä ehkä ilmestymisjärjestyksen mukaan olisi saattanut palvella kokoelmaa paremmin, mutta nämähän ovat aina valintoja ja makuasioita.

Bruce Dickinson: What Does This Button Do? – An Autobiography

Bruce Dickinson: What Does This Button Do? – An Autobiography

(HarperCollins, 2017)

Scream for me!

Bruce Dickinsonin ansioluettelo on hengästyttävää luettavaa. Päätyönsä hevilegenda Iron Maidenin keulilla laulamisen lisäksi Dickinson on miekkaillut Ison-Britannian kansallisella tasolla, toiminut reittilentäjänä, radiotoimittajana, yrittäjänä ja bisnesmaailman motivaatiopuhujana, kirjoittanut pari kirjaa ja elokuvakäsikirjoituksen, sekä lanseerannut oman oluen. Dickinsonin kirjoittaa omaelämäkerrassaan lukuisista kiinnostuksen kohteistaan tarttuvalla innokkuudella, ja varsinkin näin hänen itsensä lukemana äänikirja on herkullista kuunneltavaa. Dickinson rajaa elämäkertansa sisällön vain uraansa ja kiinnostuksen kohteisiinsa: avioliitot, lapset ja suhteet – niin omat kuin muidenkin – jäävät kirjan ulkopuolelle.

Dickinson nostaa kirjassaan esille paljon sellaista, mikä tulee Iron Maidenin uraa seuranneellekin uutena tietona. Dickinsonin lapsuutta ja kotioloja muistellaan värikkäästi, samoin ensimmäisiä musiikillisia elämyksiä ja bändejä. Yliopistossa Dickinson pärjää yllättävän hyvin akateemisesti, vaikka bänditoiminta ja tapahtumien järjestäminen kiinnostavatkin enemmän. Jo yliopistoajoista lähtien Dickinsonista paistaa läpi yrittäjähenkinen asenne ja oman osaamisen markkinointi, mikä varmasti myöhemmällä uralla on tehnyt hänestä kysytyn puhujan liike-elämässä. Palo luoda jotain ravisuttavaa itse oli kuitenkin vahvempi kuin toisten keikkojen järkkäily.

Deep Purplea, Arthur Brownia ja Van der Graaf Generatoria ihaillut laulajanalku kaipasi musiikkiinsa teatraalista otetta ja vankkaa ammattitaitoa. Ensimmäisistä bändeistä ei ollut pysymään Dickinsonin tahdissa. Niitä vaivasi kotikutoisuus ja kunnianhimottomuus, mutta Iron Maiden oli todellakin toista maata. Basisti Steve Harrisin ja manageri Rod Smallwoodin rautaisessa otteessa pyörivä koneisto sai Dickinsonista itselleen paitsi koko brittiheviä määrittäneen äänen, myös tasavertaisen visionäärin, joka nosti bändin legendojen luokkaan. 1980-luvun hektinen levy-kiertue-levy-kiertue -rumba käydään läpi yllättävänkin yksityiskohtaisesti ottaen huomioon, että bändin tahti oli sen verran kova, ettei monelle siitä juuri jäisi muistikuvia. Kaikella sillä haipakalla oli veronsa, ja Maidenista eroaminen sekä soolouran alkuvaiheet saavat lisävalaistusta, jota ainakaan itse en ole nähnyt muualla käsitellyn. On aina mukava, kun muusikoiden elämäkerroissa kerrotaan myös myöhemmistä vaiheista eikä vain alkutaipaleesta. Niin tässäkin, kun Dickinsonin ja Adrian Smithin paluuta bändiin ja uutta nousua kuvataan.

Eräs mielenkiintoisimmista episodeista Dickinsonin soolouralla on keikkareissu Sarajevoon Bosnian sodan aikana. Rokkibändin konsertti sodan runtelemassa kaupungissa on aivot nyrjäyttävä kaksoisvalotus, joka jätti Dickinsoniin elinikäisen jäljen. Kuinka kaksi niin erilaista todellisuutta voi olla yhtä aikaa olemassa? Lapset, joiden leikeissä aplodit ovat alkaneet tarkoittaa aseiden laukauksia, kasvavat maailmassa, jollaisen luuli jo kadonneen Euroopasta toisen maailmansodan jälkeen. Koko tuon absurdin matkan kuvaus on elämäkerran huippukohtia. Toinen merkittävä erillinen episodi on teoksen viimeinen: kurkkusyöpädiagnoosi ja sen rajut hoidot. Vaatii käsittämätöntä tahdonlujuutta ja sietokykyä selvitä sellaisista hoidoista, ja nostan hattua jokaiselle syövän kanssa kamppailevalle! Itsepäiseen tapaansa Dickinson päättää selviytyä sairaudesta ennätysaikataulussa, jotta pääsisi takaisin keikoille. Helppoa se ei kuitenkaan ole.

Ihan kaikki elämäkerrassa ei ole yhtä kiinnostavaa. Merkittävä osa Dickinsonin uraa on lentäminen, jolle ymmärrettävästi uhrataan iso osa kirjasta. Valitettavasti itselle lentotarinat olivat se kaikkein vähiten kiinnostava osa Dickinsonin uraa. Aina kun lentokoneet mainittiin, teki mieli pikakelata seuraavaan lukuun. Tämä on luultavasti vain oma ongelmani, ja lentämisestä ja lentokoneista kiinnostuneet nauttinevat näistäkin luvuista. Jos jotain sain näistä luvuista irti niin sen, että Dickinson suhtautuu tasapuolisesti eri puoliin urastaan. Laulaminen on vain yksi osa sitä.

Dickinson käyttää usein termiä "theatre of the mind" kuvatessaan taiteellisia pyrkimyksiään: luoda kuvia, jotka valtaavat mielen näyttämön. Tämä ohjenuora Dickinsonilla on ollut mielessään myös omaelämäkertaansa kirjoittaessaan. Dickinsonin kirjoitustyyli on lavea ja miltei viktoriaaninen kuvailevissa sanavalinnoissaan. Tämä oli ensimmäinen kuuntelemani äänikirja, jonka lukee kirjailija itse, ja kokemus oli erittäin miellyttävä. Toki Dickinson on myös kokenut puhuja ja esiintyjä, mikä auttaa asiaa. Lainatessaan muiden sanomisia Dickinson ei malta olla imitoimatta heitä pirullisella tarkkuudella. Varsinkin imitaatio Nicko McBrainin "musikaalisesta Touretten syndroomasta" rumpuja soittaessaan sai nauramaan ääneen. Yorkshireläinen manageri Smallwood ja Maidenin klassikkolevyjen tuottaja Martin Birch karateliikkeineen saavat myös osansa nauruista.

Muusikoiden elämäkertoja on tullut vastaan monentasoisia. Nähtävästi parhaat ovat yleensä omaelämäkertoja, joissa muusikko itse on ollut vastuussa kirjoittamisesta haamukirjoittajan sijaan. Näkökulma on tällöin totta kai rajatumpi kuin se olisi ulkopuolisen tutkijan tai toimittajan silmin, mutta ainakin tuloksena on parempi tarina – olettaen, että muusikolla on myös kirjoittamisen lahjoja. Tällöin myös vältytään yhdeltä elämäkertojen helmasynniltä, halvalta keittiöpsykologialta. Dickinson ei jää vatvomaan motiivejaan vaan keskittyy tarinointiin. Se häneltä onnistuu, ja lopputuloksena on erittäin viihdyttävä omaelämäkerta.

Sjón: Valaan suusta

Sjón: Valaan suusta

(Rökkusbýsnir, 2008. Suom. Tuomas Kauko. Like, 2016)

Sinulle, ihminen, annoin jäähyväislahjaksi tämän näkemykseni sinusta

Pyörittelin joskus kirjakaupassa käsissäni islantilaisen Sjónin CoDex 1962 -trilogiaa, mutta kassalle asti en sitä vienyt. Nimen painoin kuitenkin mieleeni. Kun selailin Storytelistä uutta luettavaa, tuttu nimi tuli vastaan, ja päätin testata, millainen tapaus on kyseessä. En tiedä, kuinka edustava otos Valaan suusta on hänen teoksistaan, ja olisikin mukava kuulla kommentteja niiltä, jotka ovat lukeneet häneltä muutakin!

Teos alkaa prologilla, jossa kotiin palaava Lucifer kohtaa Jumalan uuden lemmikin, ihmisen. Ihminen on omahyväinen rääpäle, josta Lucifer heti toteaa, ettei se "koskaan tulisi kylläiseksi, että nuo hampaat eivät koskaan lakkaisi jauhamasta, että kieli ei koskaan väsyisi toisten elävien olentojen veressä kylpemiseen". Ihmisen ahneus ja likaisuus on pohjaton. Lucifer ei suostu kumartamaan tuota otusta, ja tästä syystä hänet karkotetaan taivaasta. Näyttämö on valmis kuvaukselle kaikesta siitä pahasta, mitä ihminen voi toiselle tehdä

Tapahtumapaikka ja -aika on 1630-luvun Islanti. Jónas Pálmason on karkotettu syrjäiselle saaripahaselle vaimonsa Sigríðurin kanssa. Saarella ei juuri muuta tekemistä ole kuin yrittää raapia elantoa kasaan sieltä, mistä saa, ja tarkkailla ympäröivää luontoa. Rantoja samoileva Jónas kertoo linnuille elämäntarinaansa ja karkotuksensa syitä.

Jónas on tietäjä, runoilija ja mystikko, joka janoaa oppia pintaa syvemmältä. Hän on toiminut naistentautien parantajana ja manaajana kulkien ympäri Islantia muita auttaen ja mainetta luoden. Maailma on ihmisten mielissä yhä täynnä magiaa. Kansantarut ja viikinkien perinteet elävät yhä vahvoina kristinuskon rinnalla. Jónaskin tutkii maailmaa tästä viitekehyksestä käsin, ja kerronnan väleihin upotetut kuvaukset eläimistä ja ilmiöistä ovat vasta matkalla kohti nykyaikaista tieteellistä maailmankuvaa. Jónas haluaisi oppia lisää maailman ihmeistä, mutta syrjäinen Islanti on kaukana tieteen keskuksista, ja vailla osaavaa opetusta ja latinan taitoa Jónas on ikuisesti pimeydessä siitä tiedon valosta, jossa hän tahtoisi paistatella. Jónaksen kiinnostuksen kohteet koettelevat ihmisten sovinnaisuuden rajoja, minkä vuoksi häntä aletaan pitää suorastaan noitana. Tuomio on karkotus. Karkotusta ei voi olla vertaamatta prologin Saatanan karkotukseen taivaasta, lankeemukseen valosta pimeyteen. Toivo paremmasta kuitenkin herää, kun Jónas pääsee Kööpenhaminaan anomaan kuninkaalta armahdusta sekä tutustumaan kaupungin tiedemiesten uraauurtavaan työhön. Maailma ei olekaan kaikkialla yhtä takapajuinen, ja on muitakin hänen kaltaisiaan tiedon rakastajia! Toivonkipinä on kuitenkin vain himmeä häilähdys.

Jónas on uteliaisuutensa ohella myös myötätuntoinen ja humaani. Hän joutuu todistamaan ulkomaisten valaanpyytäjien silmitöntä teurastusta, mikä järkyttää hänen uskoaan ihmisiin. Jos näin voi tehdä entisille yhteistyökumppaneille, onko ihmisen petturuudella ja verenhimolla mitään rajaa? Jónaksen ääni on kuumeinen ja ryöppyävä, kun hän luonnonvoimien armoilla kertoo tarinaansa. Nykyhetkessä kerronta poukkoilee, ja Sjónin runsas kolmen pisteen käyttö luo kuvan päähenkilön päässä jurraavasta sisäisestä monologista, jolla järkkynyt Jónas yrittää järjestää maailmaansa kasaan. Menneisyyden muistelot ovat selkeämpiä ja jäsennellympiä.

Jónas Pálmasonin hahmo perustuu löyhästi todellisen henkilön, Jón Guðmundssonin (1574–1658) elämään. En ajatellut sitä teosta lukiessa, mutta toisaalta se toi päähenkilön koettelemukset ehkä jollain tavalla todemmiksi. Joku on todella joutunut kotoaan karkotetuksi ja miltei tapettu sen vuoksi, että hän on rohjennut kyseenalaistaa ja ottaa selvää, olla kiinnostunut sellaisesta, jota muut pitävät kiellettynä tai tarpeettomana tietona. Lukukokemuksena Valaan suusta oli verrattain raskas edellämainitusta kuumeisen poukkoilevasta kertojanäänestä johtuen. Näin jälkikäteen kun mietin ja jäsentelen sen teemoja, kirja tuntuu merkityksellisemmältä kuin sitä lukiessa, jolloin vain tuntui siltä, että yrittää pysyä pinnalla sanojen ryöpytessä ylitse. Nostan hattua suomentaja Tuomas Kaukolle hienosta työstä tämän äänen saavuttamisessa – ja vielä suoraan islannista! Ihanaa että vähän harvinaisemmistakin kielistä käännetään suoraan suomeen, eikä jonkin suuremman kielen kautta.

Collins, Kinnunen, Nabokov, Ranta & Kanninen, Roth, Tokarczuk

Hyvää lukurauhan päivää! Tammikuu lähti lukurintamalla käyntiin aktiivisemmin kuin aikoihin. Osin syynä ovat Storytelin e-kirjat, jotka kulkevat aina mukana. Toinen syy on paluu vanhoihin tapoihin, eli siihen, että aina on useampi kirja kesken yhtä aikaa. Esittelen vielä ainakin tammikuun osalta luetut kirjat koontina. Katsotaan, ehtisinkö jatkossa kirjoittaa jokaisesta kirjasta oman postauksen.

Phil Collins: Omaelämäkerta

(Not Dead Yet: The Autobiography, 2016. Suom. Jere Saarainen. Minerva, 2018)

Phil Collins ei koskaan saanut brittimediassa anteeksi valtavaa menestystään 80-luvulla. Jopa Genesiksen bändikaverit vitsailivat, että tokihan he toivoivat Collinsin menestyvän soolourallaan, mutta ei ihan noin hyvin. Collinsin haukkuminen ja miehelle naureskelu on ollut suorastaan muodikasta aina näihin päiviin saakka, tosin hiljalleen mediakin alkaa päästä Phil Collins -krapulastaan ja nähdä miehen merkittävän uran. Minulle Collins on ensisijaisesti loistava rumpali ja 1970-luvun progen merkkihahmoja. Toisekseen hän on mainio, eläytymiskykyinen laulaja ja karismaattinen esiintyjä, joka on myös säveltänyt muutaman erittäin hienon pop-kappaleen. Sanoittajana Collins on naiivi, mutta elämäkerran perusteella sellaiselta hän vähän vaikuttaa. Collins kertoo elämästään, urastaan ja ihmissuhteistaan paikoin piinaavan rehellisesti ja itseironiaa runsaasti viljellen. Jos jokin asia Collinsin urasta jää päällimmäisenä mieleen, on hänen armoton työtahtinsa, sekä ammattitaitonsa ja innostuksensa musiikkiin. Itseään piiskaavalle työnarkomaanille soisi rauhalliset eläkepäivät, kun kroppa ei enää taida kestää rumpujen soittoa. Toisaalta edellinen eläköitymisyritys päätyi tekemisen puutteessa alkoholismiin, joten ihan liian rauhallista elämää hänelle ei soisi. Sääli, että Genesiksen paluu millään kokoonpanolla tuskin on enää mahdollinen. Erityiskiitos kirjan suomentaja Jere Saaraiselle virheettömästä musiikkiterminologian hallinnasta ja tekstin sävyn hiomisesta juuri oikeanlaiseksi – ihan kuin lukisi Collinsin itsensä tekstiä selvällä suomen kielellä!

Tommi Kinnunen: Lopotti

(WSOY, 2016)

Lopotti jatkaa Neljäntienristeyksestä tuttujen koillismaalaisten hahmojen tarinaa. Nyt näkökulma on aiemman osan sivuhahmojen, Helenan ja Tuomaksen, joiden elämä vie heidät kauas kotipaikkakunnalta suurempiin ympyröihin, mutta ulkopuolisuuden tunne seuraa mukana. Helena lähetetään Helsinkiin sokeainkouluun, mitä tyttö ei koskaan saata antaa anteeksi, vaikka tiedostaakin vanhempana, millaisia ongelmia isällä ja äidillä oli. Tuomaksen homoseksuaalisuus pitää hänet henkisesti erillään muista samanikäisistä osin myös hänen omasta valinnastaan. Vaikka näkökulmia on vähemmän ja aikajana lyhyempi kuin Neljäntienristeyksessä, on lopputulos jostain syystä hajanaisempi. Luvut ovat lyhyitä välähdyksiä, jokainen ikään kuin oma pienoisnovellinsa, mutta romaanin mitassa välähdysten punainen lanka ei oikein tahdo erottua. Se tosin on sanottava, että kuvaukset siitä, kuinka sokea Helena havainnoi maailmaa, oli upeasti kirjoitettu!

Vladimir Nabokov: Naurua pimeässä

(Камера Обскура, 1933 / Laughter in the Dark, 1938. Kirjailijan omasta englanninkielisestä käännöksestä suom. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari. Gummerus, 2012)

Nabokovin Lolita on vaikuttavimpia kirjoja, joita olen lukenut. Jostain syystä mitään muuta häneltä en sitten olekaan lukenut, mutta Naurua pimeässä korjaa nyt tämän puutteen. Naurua pimeässä on Nabokovin varhaiskauden teoksia, vielä alun perin venäjäksi kirjoitettu ennen hänen muuttoaan Yhdysvaltoihin. Nabokov on kuitenkin sen verran kosmopoliitti, ettei Venäjää saati Neuvostoliittoa taideta edes mainita koko kirjan aikana tapahtumien sijoittuessa Berliiniin ja Rivieralle. Albinus, keski-ikäinen ja keskiluokkainen perheellinen mies hullaantuu nuoreen Margotiin elokuvateatterissa ja heittää koko sovinnaisen elämänsä mäkeen tytön vuoksi. Valta-asema on kuitenkin päinvastainen kuin Lolitassa, ja Margot vedättää Albinusta minkä kerkeää. Teoksessa on paljon huumoria, mutta se on piikikästä ja osoittelevaa. Teoksen englannin- ja suomenkielinen nimi kuvastaakin hyvin tunnelmaa: nauru kaikuu pimeässä huoneessa, eikä päähenkilö ymmärrä, kelle tai miksi nauretaan. Albinus ei ole järin älykäs, ja tavallaan hän vastuuttomuudellaan ansaitsee kaiken, minkä saa. Kuitenkin tällainen ihmisen vikojen osoittaminen suurennuslasin alla tuo lukijalle hieman kiusallisen olon, ja jotenkin sitä toivoisi hänen saavan jonkinlaisen synninpäästön. Huumori on kuitenkin armotonta.

Kukka Ranta & Jaana Kanninen: Vastatuuleen – Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta

(S&S, 2019)

En muista, että koulussa olisi juurikaan puhuttu saamelaisista (tai lappalaisista, kuten silloin sanottiin) muuta kuin että he hoitavat poroja, ja että Suomessa puhuttavia saamelaisia kieliä on kolme. Toki silloin tiedettiin myös neljäntuulenhatut, saamenpuvut ja Pulttibois-sketsit. On hämmentävää, kuinka tätä puutteellista kuvaa ei tullut kyseenalaistaneeksi, kun ei tarvinnut kohdata kyseisen ihmisryhmän edustajia. Höristin korviani kuullessani, että saamelaisten karuista kohtaloista julkaistaan kirja, jossa suomalaiset toimittajat haastattelevat kunnioittavasti saamelaisia ja kertovat heidän näkökulmansa. 

Opin paljon saamelaisten kulttuurista ja kohtelusta Suomessa, ja kuinka epäoikeudenmukaista kohtelu yhä on. Asuntolakokemukset 1960-luvulla, jolloin saamelaiset oppivat häpeämään omaa äidinkieltään (vaikka sitä ei lailla kielletty, kuten Ruotsissa ja Norjassa) ovat yllättävän lähellä menneisyydessä, mutta vielä ihan muutama vuosikin sitten Lapissa on nähty etnistä väkivaltaa. Yhä vieläkään Suomen valtio ei ole ratifioinut YK:n alkuperäis- ja heimokansoja koskevaa yleissopimusta, joka takaisi saamelaisten äänen kuulumisen heitä koskevissa päätöksissä. Toisaalta on hienoa nähdä, kuinka viime vuosina saamelaisten näkyvyys mediassa on kasvanut, ja saamenpukua kannetaan yhä enemmän ylpeydellä. 

Opin myös, kuinka vaikeasti määriteltäviä asioita saamelaiskeskusteluun liittyy. Mitä tehdä, jos Suomen laki, saamelaiskäräjät ja YK:n alkuperäiskansojen oikeudet ovat ristiriidassa keskenään? Kenet voidaan määritellä saamelaiseksi? Ainakin kirjassa kuvatut statuksettomat saamelaiset, eli ihmiset, jotka kokevat olevansa saamelaisia, mutta eivät ole saaneet saamelaiskäräjien hyväksyntää, saadaan näyttämään etelän keinottelijoilta, jotka haluavat vain varastaa ns. oikeiden saamelaisten poronhoitomaat. En usko totuuden olevan niin yksioikoinen. Muutenkin kirjan argumentointi on erittäin tunteisiin vetoavaa myös silloin, kun itse kaipaisin viileämpää, faktapohjaisempaa lähestymistä. Ei minua kiinnosta, miltä saamelaisten asioista päättävä byrokraatti näyttää tai millaisessa toimistossa hän istuu, eikä niiden todellakaan pitäisi vaikuttaa mielipiteeseeni hänen päätöksistään. Toisaalta kirja ei peittele näkökulmaansa: jo nimestä lähtien on tiedossa, että nyt halutaan ravistella. Argumentoinnin puutteistaan huolimatta lukemisen arvoinen kirja tärkeästä aiheesta.

Philip Roth: Mieheni oli kommunisti

(I Married a Communist, 1998. Suom. Kristiina Rikman. WSOY, 2002)

Pitkän uran tehnyt Philip Roth kirjoitti mestariteoksensa Amerikkalaisen pastoraalin jo varttuneella iällä. Sen jälkeen julkaistut Mieheni oli kommunisti ja Ihmisen tahra muodostavat löyhästi toisiinsa liittyvän trilogian, joka ruotii amerikkalaista yhteiskuntaa ja sen lähimenneisyyttä. Pastoraalissakin viitattiin 1950- ja 1960-lukujen kommunistihysteriaan ja senaattori McCarthyn ajamaan ilmiantopolitiikkaan, mutta nyt aiheelle omistetaan koko kirja. Rothin alter ego Nathan Zuckerman pääsee jututtamaan vanhaa äidinkielenopettajaansa, jonka veli, armoitettu radiotähti Ira "Iron Rinn" Ringold joutui aikoinaan mustalle listalle kommunististen ajatusten levittämisestä. Ennakkoluuloni oli, että Ira olisi perättömästi syytetty noitavainon uhri, mutta hänen ideologiansa onkin avoimen kommunistinen, ja loppujen lopuksi lankeemus johtuukin inhimillisistä syistä. Roth kuvaa jälleen hienosti aikakauden hysteriaa ja tietämättömyyttä, mutta myös sitä, miten kommunismin ihanteet saatettiin käsittää Yhdysvalloissa myös rationaalisesti. Vielä nykyäänkin Yhdysvalloissa pelätään sosialismia, vaikka se ymmärretään yhtä heikosti kuin kommunismi aikoinaan.

Olga Tokarczuk: Alku ja muut ajat

(Prawiek i inne czasy, 1996. Suom. Tapani Kärkkäinen. Otava, 2007)

Sivistin itseäni tutustumalla toissa vuoden nobelistin Olga Tokarczukin teokseen. Alku ja muut ajat seuraa pienen puolalaisen Alku-nimisen kylän asukkaiden vaiheita 1900-luvun ensimmäisen puolikkaan ajan. Vaihtuviin kertojiin kuuluu niin kyläläisiä kuin elottomia esineitä ja myyttisiä olentoja. Jo kirjan alussa kuvailtu kylän maantiede ja sen rajoja vartioivat arkkienkelit vievät tulkinnan myyttien maailmaan; onko Alku todellinen paikka vai jokin metafyysinen tila? Huomaan, että syvempi ymmärrys katolisista symboleista luultavasti olisi ollut tarpeen. Luin teoksen enemmänkin suorana realistisena proosana, jossa on kaikuja García Márquezin kaltaisesta fantasialla flirttailusta. Tosin siinä missä García Márquez kertoo lukijalle kaiken ja vähän enemmän, jättää Tokarczuk paljon sanomatta ja antaa käyttämänsä kuvaston puhua. En aivan varauksetta innostunut Tokarczukin tyylistä, mikä voi johtua myös siitä, etten jaksanut alkaa tulkita teoksen symboliikkaa. Alku ja muut ajat varmasti hyötyisi toisesta lukukerrasta, mutta olen ehkä viime aikoina lukenut niin paljon monen kertojaäänen pilkkomia tarinoita, että ehkä kaipaan yhtenäisempiä tarinoita vaihteen vuoksi.

Vuoden 2019 lukemiset – palkintojen jako

Hello, is there anybody out there? Blogi on ollut vaiti miltei vuoden. Viime vuosi oli aika haipakkaa perheenlisäyksen, töiden ja harrastusten vuoksi, eikä vapaa-ajalla kirjoittamiseen vain riittänyt jaksamista. Aloin kokea blogin kirjoittamisen suorastaan taakkana, joten päätin jättää sen suosiolla odottamaan parempia aikoja. Helmet-lukuhaastekin jäi kesken, ja vuoden aikana luettujen kirjojen määräksi tuli lopulta 32. 

Nyt ehkä alkaa sormet taas syyhytä kirjoittamisen pariin, joten käytän tilaisuuden hyväksi esittelemällä muutamia viime vuonna mieleen jääneitä lukukokemuksia, niin hyvässä, pahassa kuin hämmentävässä. Itsevaltaisesti valitsemieni kategorioiden voittajiksi selviytyivät seuraavat teokset.

Vuoden "Ei lisättävää, poistettavaa tai kysyttävää" -palkinto

Toni Morrison: Song of Solomon

(1977. Vintage, 2006)

Joskus – ei usein, mutta aina silloin tällöin kuitenkin – tulee vastaan kirjoja, jotka ovat niin tyhjentäviä, perinpohjaisia ja täyteläisiä, ettei niistä tee mieli muuttaa sanaakaan. Kirjan suljettuaan viimeisen sivun jälkeen jäljelle jää vain tyytyväinen, lämmin olo. Yhdysvaltalaisen nobelisti Toni Morrisonin Song of Solomon on sellainen. Lukemistani Morrisoneista tämä oli selkeästi paras, vaikka mikään niistä ei ole ollut missään nimessä huono. Romaani seuraa Macon "Milkman" Deadin kasvua pojasta aikuiseksi ja tämän vähitellen heräävää uteliaisuutta siitä, kuka hän on ja mistä hän on tullut. Milkmanin eriskummallisten nimien tarina on tragikoominen, mutta nimissä on magiaa, ja ne kantavat mukanaan kerrostumia historian poluilta. Afroamerikkalaisten juuret johtavat lopulta aina orjuuteen ja Afrikkaan, mutta millaisia reittejä nuo juuret löytävät itselleen? Morrison ei tällä kertaa käytä takaumia tai hyödynnä tajunnanvirtaa, vaan rakentaa lineaarisesti pala palalta teoksen, jossa jokainen lause on juuri siinä, missä pitääkin. Palasten loksahtelun paikoilleen voi suorastaan kuulla teoksen lähetessä loppuaan. Viime vuoden vaikuttavin lukukokemus!

Vuoden "Kah, enpä tiennyt tuota" -palkinto

Hans Rosling: Faktojen maailma

(Factfulness: tio knep som hjälper dig att förstå världen, 2018. Suom. Matti Kinnunen. Otava, 2018)

Hans Rosling on kiertänyt maailmaa oikomassa ihmisten käsityksiä maailman kehityssuunnasta. Perustamansa Gapminder-säätiön tarkoitus on tilastoilla ja faktoilla osoittaa, että maailmassa on kaikki itse asiassa paremmin kuin koskaan. Olipa kyse sitten lapsikuolleisuudesta, elintasosta, rokotuskattavuudesta tai naisten asemasta, ihmiskunta elää nyt kulta-aikaansa, ja suunta on vain yhä kiihtyvämmällä tahdilla ylöspäin. Miksi sitten media saa meidät ajattelemaan, että kaikki on menossa päin helvettiä? Rosling tarjoaa lukijalle hyödyllisiä ja käyttökelpoisia työkaluja tarkastella omia ennakkoasenteita ja kuulemiaan uutisia. Yksi niistä kirjoista, jotka luovat uskoa parempaan tulevaisuuteen.

Vuoden "Kannatti sinnitellä" -palkinto

Hilary Mantel: Susipalatsi

(Wolf Hall, 2009. Suom. Kaisa Sivenius. Teos, 2011)


Susipalatsi seuraa Thomas Cromwellin nousua kuningas Henrik VIII:n hovin neuvonantajaksi. 1500-luvun Englanti on niin poliittisten, yhteiskunnallisten kuin uskonnollisten muutosten kourissa, joten hyvät neuvot ovat kalliit. Köyhistä oloista noussutta Cromwellia on perinteisesti historiankirjoituksessa kuvattu häikäilemättömäksi juonittelijaksi, mutta Mantelin käsittelyssä Cromwellista piirtyy kuva humaanina neuvottelijana ja empaattisena älykkönä edellä aikaansa. Toki myös piinkovana kaupantekijänä. Näkökulma on rajattu vain Cromwellin tajuntaan. Asioita ei kuvata modernille lukijalle selitellen, mikä toisaalta vaikeuttaa lukukokemusta, mutta toisaalta immersio on vahvempi. Cromwell on erittäin tarkkaavainen kertoja, joka tiivistää havaintonsa lauseiksi, joiden paino hyötyy hitaasta lukemisesta. Repliikkejä ei juuri ole eroteltu muusta tekstistä, mikä varsinkin romaanin alkupuolella aiheuttaa lukijalle päänvaivaa, kunnes hoksaa, että tekstin "hän" on aina Cromwell. Asiaa ei auta se, että melkein jokaisen hahmon nimi on Henry, Thomas tai Mary. Susipalatsin kärryillä oli hetkittäin vaikea pysyä, mutta matka oli hieno! Kannatti siis pitää pintansa ja jatkaa lukemista, vaikka matkanteko olikin välillä raskasta.

Vuoden "Toivottavasti tämä ei ole enne" -palkinto

Eve Hietamies: Yösyöttö

(Otava, 2010)

Kesällä, kun vaimoni oli hyvinkin pitkälti raskaana, kuuntelimme automatkoilla Eve Hietamiehen Yösyöttöä äänikirjana. Aiemmat kokemukset äänikirjoista olivat vähän kehnoja, mutta tämä kyllä toimi. Ehkä tarina tuntui sen verran ajankohtaiselta varoittavalta esimerkiltä, tai kirjan tyyli sopi paremmin ääneen luetuksi kuin aiemmin testaamani äänikirjat, mene ja tiedä. Päähenkilö Antti jää pienen lapsen kanssa yksin, kun pojan äiti ottaa naistenklinikalta taksin alleen ja katoaa kuvioista. Alun "hehheh, mies on ihan kujalla lastenhoidosta" -huumori antaa hiljalleen tilaa vakavemmallekin sävylle, kun äidin mielenterveysongelmat alkavat selvitä. Sävy on kuitenkin kirjan läpi lämmin ja huumori lempeää. Vetävä lukuromaani.

Vuoden "Onko pakko?" -palkinto

N. K. Jemisin: Broken Earth -trilogia (The Fifth Season, The Obelisk Gate, The Stone Sky)

(Orbit, 2015–2017)

Halusin lukea N. K. Jemisinin Broken Earth -trilogian, koska hyvin poikkeuksellisesti jokainen sen osa voitti scifi- ja fantasiapiirien arvostetun Hugo-palkinnon parhaasta romaanista. Tässä on varmasti siis tutustumisenarvoinen kirjasarja, ajattelin. Jättimäistä mannerta piinaavat maanjäristykset ja vulkaaninen toiminta, jotka säännöllisin väliajoin aiheuttavat viidenneksi vuodenajaksi kutsuttuja luonnonmullistuksia, jotka jyräävät sivilisaation maan tasalle. Maan hienovaraisia liikkeitä osaavat kuitenkin aistia ja säädellä orogeeneinä tunnetut ihmiset, joita muut ihmiset eivät laske kuuluvan samaan lajiin kanssaan. Orogeenit joutuvat elämään muun ihmisrodun sortamina palvelijoina. Kunnes yksi heistä päättää murtaa tuon maailman rakenteet - kirjaimellisesti. 

Alkuasetelma kiehtoo, mutta trilogian ongelmat tulevat nopeasti vastaan jo ensimmäisessä osassa. Kertojia on useita, ja yksi niistä on kirjoitettu harvinaisessa sinä-muodossa. Kirjan juonta spoilaamatta voinen kertoa, että kirjailijalla on kyllä perustelu ratkaisulleen, mutta sen logiikka ontuu pahasti, ja näkökulma tuntuu tekniselta kokeilulta, josta kirjailija ei hennonnut luopua. Suuriksi yllätyksiksi tarkoitetut juonenkääneet pedataan niin alleviivaten, ettei niillä oikein ole tehoa. Kirjasta paistoi myös jonkin verran läpi kirjailijan jonkinlainen peitelty kostofantasia ja vähemmistöjen sorrolla mässäily, mikä kävi pidemmän päälle todella uuvuttavaksi. Juonessa oli kuitenkin sen verran ainesta ja maailmassa omaperäisyyttä, että halusin tietää, miten kaikki päättyy. 

Vuoden "Onko tämä huumoria?" -palkinto

J. Pekka Mäkelä: Hunan

(Like, 2018)


Hunan kertoo Kiinassa ennen ja jälkeen toisen maailmansodan työskennelleistä suomalaisista lähetyssaarnaajista, ja siinä sivussa laajemmin tuon ajan Kiinasta. Mäkelän oma isotäti toimi todellisuudessa Kiinassa lähetyssaarnaajana, ja hänen päiväkirjamerkintöjään käytetään osana kirjan lukuja. Vaihtuvin kertojin episodeina kerrottu tarina jää hieman hajanaiseksi, mutta historian elävöittäjänä se on sinällään mielenkiintoinen, kun en kyseisestä aikakaudesta juurikaan ole tiennyt. Miksi siis tämä kategoria? Mäkelä käyttää useaan otteeseen intertekstuaalisia viittauksia, joiden merkitystä en ymmärrä. Tuntematon sotilas -sitaatit vielä jotenkin tavallaan ymmärrän, vaikka aikakausi ja miljöö ovatkin kaukana toisistaan, mutta että Tähtien sota -viittauksia? Ovatko ne kirjailjan omaa kivaa, jotain postmodernia tyylien sekoittelua, vitsejä vai jotain muuta? Teoksen yleissävy on kaukana humoristisesta, joten yhtäkkinen kirjailijan silmänisku on vähintäänkin häiritsevä.

Vuoden "Kannattiko sinnitellä?" -palkinto

George Eliot: Middlemarch

(1871–1872. Wordsworth Editions, 1994)


George Eliotia (oik. Mary Ann Evans) pidetään eräänä vaikutusvaltaisimmista englantilaisista naiskirjailijoista ja Middlemarchia yhtenä hänen pääteoksistaan. Realistinen ja pikkutarkka kuvaus englantilaisen kylän elämästä 1800-luvun puolivälin paikkeilla on mikrokosmos koko tuon ajan yhteiskunnallisista muutoksista Isossa-Britanniassa. Mutta voi pojat, että se oli pitkäveteinen! Rakastan Jane Austenia, Brontën sisarukset ovat loistavia eikä Dickenskään ole lainkaan hassumpi, joten miksi Eliot tökkii niin paljon? Eliot kertoo asiat seikkaperäisesti, mikä on toisaalta hyvä, mutta pedanttisuus kääntyy hänen kohdallaan usein paasaukseksi. Eliotin kertoja astuu jatkuvasti sivulta ulos ja kommentoi tekstiä. Kuvatessaan Middlemarchin kylän hahmojen elämää Eliot ei malta olla tekemättä moraalisia kannanottoja henkilöistään ja alleviivaamatta niitä paksulla punakynällä. Kirjailijan ääni saa kuulua, mutta koko kirjan läpi jatkuva kuivakka metakommentaari on uuvuttavaa. Kirjan sävy ei ole missään nimessä synkkä tai masentava, mutta se on oudon iloton. Tänä klassikko jätti minut kylmäksi, eikä houkuttele lukemaan muita Eliotin teoksia ainakaan ihan heti.

Vuoden "Palkataan kustannustoimittaja" -palkinto

Stephen King: Se

(It, 1986. Suom. Ilkka Rekiaro. Tammi, 2015)

Sen kauhu on todellista. Jokaisen pahimmaksi peloksi materialisoituva otus tarjoaa useita hyytäviä kohtauksia, mutta kauheinta lopulta on se, mitä ihminen voi tehdä toisille vihan, ennakkoluulon, mustasukkaisuuden tai muun täysin inhimillisen tunteen vallassa. Tämän King osaa. King on myös omimmillaan kuvatessaan lapsuuden traumaa ja sen varjostamaa aikuisuutta. Jutusteleva sävy, tarinan iskentä, se kaikki Kingiltä luonnistuu. Se, mitä King ei osaa, on tiivistäminen. Tuhannen sivun rajan paukkuessa jokaisen kirjailijan tulisi kysyä itseltään – ja kustannustoimittajaltaan – onko tämä kaikki tarpeellista. Toinen asia, mitä King ei osaa, on loppuratkaisut. Jutellessa ystävieni kanssa olemme lanseeranneet käsitteen "musta mölli intiaanien hautausmaalla" puhuessamme Kingin kirjojen lopuista. Mutta kaikkein eniten punakynää, delete-nappia ja paperisilppuria olisi kaivannut ehkä typerin koskaan lukemani seksikohtaus, jonka pelkkä ajatteleminen puistattaa yhä. Kenen mielestä se oli hyvä idea? Kingin tapauksessa vastaus lienee: "Cocaine is a hell of a drug". 

Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema

Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema

(三体, 2006. Suom. Rauno Sainio. Aula & Co, 2018)

Ja ihmiskunnan iltarusko

20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria

1960-luvun lopun kulttuurivallankumous koetteli Kiinaa. Puhemies Maon aikomuksena oli poistaa kiinalaisesta yhteiskunnasta kaikki kapitalismiin ja perinteisiin kiinalaisiin arvoihin viittaava. Kiinalaisissa yliopistoissa suoritettiin laajamittaisia, verisiä puhdistuksia, kun epä-maolainen aines hävitettiin. Kommunistisen puolueen propagandan sokaisema nuoriso muodosti keskenään kilpailevia punakaarteja, jotka aiheuttivat hävitystä niin kaupungeissa kuin maaseudullakin.

Fysiikan professori Ye Zhetai seisoo punakaartilaisten edessä syytettynä epäisänmaallisesta toiminnasta. Ye Zhetain tytär on ilmiantanut isänsä, ja mieleltään järkkynyt vaimo hurraa yleisössä ja vaatii miehensä verta. Ye Zhetai pahoinpidellään hengiltä. Teloitukseksi muuttunutta kuulustelua joutuu todistamaan Yen toinen tytär, Ye Wenjie, lupaava nuori tutkija itsekin. Isänsä vuoksi myös Ye Wenjien otsaan lyödään petturin leima ja nuori nainen passitetaan työleirille maaseudulle.

Työleiriltä Ye Wenjie on vähällä joutua kaltereiden taakse lopuksi ikäänsä jäätyään kiinni länsimaisen tiedekirjallisuuden lukemisesta. Viime hetkellä hänet kuitenkin värvätään salaperäiseen Punaisen rannikon tukikohtaan. Oletuksena on, että pesti on elinikäinen, eikä tukikohdasta poistuta kuin lauta-arkussa. Tukikohdan hallitsevin piirre on valtava satelliittilautanen, jolla kuunnellaan avaruudesta tulevia signaaleja. Ye Wenjie pääsee hyödyntämään tieteellistä taustaansa ja uppoutuu työhönsä. Ulkopuolella olevalla maailmalla ei ole enää merkitystä. Hänen perheensä ja ihanteensa pettäneellä, järjettömyyteen suistuneella ihmiskunnalla ei ole hänelle enää mitään arvoa. Kun satelliittilautanen vastaanottaa avaruudesta signaalin, joka voi tietää ihmiskunnan potentiaalista tuhoa, Ye Wenjien oma kanta seuraavista toimenpiteistä ei jätä epäilyksiä.

Nykypäivän Kiinassa huippuluokan tieteentekijöitä on laonnut itsemurhien aaltona. Kaikki kvanttitason fysiikan mittaukset heittävät volttia, ja vaikuttaa siltä, että maailmankaikkeus on kaikkien merkkien mukaan sattumanvarainen sekasotku, jossa mitkään teoriat eivät päde. Tieteen arvo on siis romahtanut. Viinaa ja sikareita rakastava rikostutkija Shi Qiang yrittää selvittää kuolleiden tieteilijöiden taustoja ja niiden mahdollisia yhteyksiä. Avukseen hän värvää nanomateriaalien parissa uransa tehneen tutkijan Wang Miaon. Jotakin outoa on tekeillä, sillä tapauksia käsittelevissä kokouksissa on paikalla niin hallitusten kuin armeijan edustajia ympäri maailmaa, ja puheissa vilahtelee taajaan sana "sota". Jotenkin tähän kaikkeen liittyy virtuaalitodellisuuspeli Three Body, jossa pelaajan tehtävänä on selvitä planeetalla, jonka ilmasto muuttuu näennäisen satunnaisesti riippuen siitä mikä kolmesta taivaankappaleesta on sitä lähinnä.

Kului toiset kymmenen vuorokautta. Lumisade jatkui, mutta nyt lumihiutaleista oli tullut ohuenohuita ja kuulaita. Pyramidin edustalla palavien soihtujen himmeässä valossa ne näyttivät hienon vaaleansinisiltä, melkein kuin ilmassa tanssivilta kiilleliuskoilta.
"Nämä hiutaleet ovat kiinteytynyttä happea ja typpeä. Ilmakehä on häviämässä härmistymisen seurauksena, eli lämpötila tuolla ylhäällä on laskenut lähelle absoluuttista nollapistettä."
(s. 126) 

Kolmen kappaleen probleema yhdistää näennäisen erilaisista elementeistä toimivan scifi-tarinan. Kiinan kulttuurivallankumous luo teokselle taustan, joka tuntuu virkistävän poikkeavalta genressään. Tajusin myös, kuinka vähän tiedän Kiinasta ja sen historiasta, vaikka Maon hallintokausi ei niin kovin kaukana menneisyydessä olekaan. Ihmiskunnan järkijättöisyys propagandan ja dogmien edessä tuodaan esille tavalla, jonka toivoisi olevan parodiaa eikä kirjoitettua historiaa. Kirjan nimeen otettu teoreettisen fysiikan ongelma kolmen toisiaan kiertävän kappaleen radoista on mielenkiintoinen juonielementti, joka selviää hieman eriskummallisemmistakin käänteistä mielestäni hyvin.

Kaikki kirjan elementit ovat mielenkiintoisia itsessään. Kulttuurivallankumous ja Ye Wenjien kasvu siksi ihmiseksi, joka hänestä tulee; tutkijoiden itsemurhien tutkinta ja haastattelut toinen toistaan erikoisempien henkilöiden kanssa; tiedevihamielisyys ja mihin se johtaa, mikä koskettaa tänä feikkiuutisten ja vaihtoehtoisten faktojen aikakautena; salaperäinen Three Body -simulaatio, joka kuvaa totaalisen vierasta ympäristöä uskottavasti ja jonka salat paljastuvat vähitellen. Kun kaikki juonenlangat yhdistyvät, niistä punoutuu herkullinen kuvio, joskin ihan loppua kohden tahti ehkä vähän hyytyy juonen päätyessä lähemmäs scifi-genren tuttuja latuja. 

Osassa hahmoista on tiettyä etäisyyttä, josta en ole varma, onko se kirjailijan valinta, tahatonta, vai onko kyse vain kulttuurieroista, jonka syvempiä nyansseja en hahmota. Teos ei ole kovin ihmiskeskeinen, vaan sen pääpaino on juonen esittelemässä skenaariossa. Lähimpänä päähenkilön roolia oleva Wang Miaokin tuntuu paikoin hieman poissaolevalta. Toki Wang Miao on ymmärrettävästi pihalla kaikesta, mutta hän tuntuu hyväksyvän uskomattomalta tuntuvat käänteet oudon tyynesti. Henkilöitä myös kuolee ja murhataan suhteellisen surutta. Toisaalta pelissä on monta osapuolta, joista jokainen kokee elämän ja kuoleman kysymyksissä olevansa ainoa oikeassa oleva, joten ehkä tietty kylmyys ihmishenkien suhteen sopii kuvaan.

Kolmen kappaleen probleema on ensimmäinen osa Muistoja planeetta maasta -trilogiaa. Jään mielenkiinnolla odottamaan Aula & Co. -kustantamolta seuraavia osia! Kirja täyttää Helmet-lukuhaasteesta seuraavat kohdat:

16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria
22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja
25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi

Samuel Beckett: Krapp's Last Tape

Samuel Beckett: Krapp's Last Tape

(1958. The Complete Dramatic Works. Faber and Faber, 2006)

But under us all moved, and moved us

39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama

Viime vuoden haasteesta oli yksi kohta jäljellä. Myös vuotta oli jäljellä yksi päivä. Minkä kirjan ehtisi lukea päivässä? Vielä sellaisen, joka olisi maahanmuuttajan kirjoittama? Onneksi minulla oli ässä hihassa valmiina juuri tätä tilannetta varten. Samuel Beckett täyttää kohdan, sillä irlantilainen Nobel-palkittu kirjallisuuden ja teatterin suurmies asui suurimman osan elämästään Ranskassa. Hän myös kirjoitti merkittävän osan teoksistaan ranskaksi, koska tällöin hän omien sanojensa mukaan vältti äidinkielensä englannin tuomat maneerit. Beckett käänsi teoksensa myöhemmin itse englanniksi. Krapp's Last Tape, Beckettin 1950-luvun näytelmätuotantoa, tosin on kirjoitettu englanniksi alunperinkin.

Ihka ensimmäinen tutustumiseni tähän lyhyeen, yhden hengen näytelmään oli erään glasgow'laisen pubin seinällä ollut lainaus: "Perhaps my best years are gone. But I wouldn't want them back. Not with the fire in me now." Sitaatti jäi mieleeni, ja kerran eräänä laiskana lauantaipäivänä YouTubea selatessani vastaan tuli tallenne kyseisestä näytelmästä. Kestoa taisi olla vähän reilu puolisen tuntia, ja koska parempaakaan tekemistä ei ollut, ajattelin katsoa näytelmän tietokoneen ruudulta. Alussa ihmettelin, mitä tämä oikein on. Vanha mies kävelee päämäärättömästi lavan reunasta toiseen, kuorii banaania, syö banaania, on liukastua banaaninkuoreen ja täpärästi välttää slapstick-komedian klassisen tapaturman. Tätäkö on modernin teatterin suurimman vaikuttajan tuotanto? Ehkä en vain tajua sitä. Mutta kun mies istui alas ja alkoi kuunnella ääninauhojaan, olin lumoutunut.

Krapp on vanha, yksinäinen mies pimeässä huoneessa pöydän ääressä. Pöydän yllä loistaa yksinäinen valo. Krapp nostaa pöydälle kelanauhurin ja laatikon, jossa on ääninauhoja. Krapp alkaa kuunnella nauhoja ja kelailla niitä ees taas, kuin etsien jotain tiettyä kohtaa. Jokin kohta kelataan äkkiä yli kasvot inhosta vääristyneinä. Jollekin kohdalle Krapp hihittää sarkastisesti niin ettei malta tuolilla pysyä. Nauhalta kuuluu Krappin oma ääni nuorempana. Joka vuosi syntymäpäivänään Krapp kertoo nauhalle senhetkisestä elämästään. Nauhalla kuulluista pätkistä muodostuu tarina menneestä elämästä, pettymyksistä ja yksinäisyydestä, mutta siinä on myös rakkauden välähdyksiä; Krappin iltapäivä rakkaan kanssa veneessä on romanttinen, haikea ja eroottinen, kaikkea yhtä aikaa. Siitä kohdasta poimin mielestäni kauneimman lauseen tämän tekstin otsikoksikin. Tarina jää keskeneräiseksi ja epätäydelliseksi, ja se enemmänkin vihjaa kuin sanoo suoraan. Millaisia nuo Krappin kuvaamat parhaat vuodet tai tällä hetkellä sisällä palava liekki ovat, annetaan ymmärtää. Ne banaanit kuitenkin saavat selityksen! Krapp's Last Tape on kaunis ja eleginen palapeli, josta puuttuu paloja.
 
The new light above my table is a great improvement. With all this darkness round me I feel less alone. [Pause.] In a way. [Pause.] I love to get up and move about in it, then back here to... [hesitates] ...me. [Pause.] Krapp.
(s. 217)

Näytelmä on lyhyt, tekstinäkin vain kymmenisen sivua. Beckettin teksti herää varmasti eloon lavalla, kun tauot ja äänenpainot rytmittävät sanoja. Lukemassani painoksessa, johon on koottu kaikki Beckettin näytelmät, on annettu esitysohjeet lavastusta myöten hyvin tarkasti. Ei niitä tietenkään samalla tavalla osaa kuvitella kuin jos ne näkisi teatterin lavalla, mutta ainakin ne antavat osviittaa siitä, miten kirjailija on tekstin tarkoittanut esitettäväksi.

Muut Beckettin näytelmät, joita olen olen lukenut, eivät ole vaikuttaneet yhtä voimakkaasti kuin tämä. Se voi tosin johtua siitä, etten ole nähnyt Waiting for Godot'ta tai Endgamea "livenä". Voi olla, että mielipide muuttuisi.

Tähän teokseen päättyi lukuvuosi 2018. Tätä vuottakin on jo yli kuukausi mennyt ja kolme kirjaa odottaa blogitekstiä. Hommiin siis! Tämän vuoden haasteesta Beckettin näytelmä täyttäisi nämä kohdat:

1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
36. Kirjassa ollaan yksin
47. Kirjassa on alle 100 sivua