Stephen King: The Dark Tower II - The Drawing of the Three

Stephen King: The Dark Tower II - The Drawing of the Three

(1987. Viking, 2003)

The thunder of his own guns filled him with stupid wonder

5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolloin synnyit

Revolverimies Rolandin tarina jatkuu täsmälleen siitä, mihin se edellisessä kirjassa päättyi. Saatuaan mustiinpukeutuneen miehen kiinni ja palaveerattuaan tämän kanssa Roland vaipuu horrokseen, jonka aikana vuosisadat tuntuvat vierähtäneet eteenpäin. Maailma on muuttunut, eikä aikaan voi enää luottaa. Roland löytää itsensä hajonneiden luiden keskeltä, meren rannalta. Onko mustiinpukeutunut mies, Walter O'Dim kuollut vai vain tehnyt katoamistempun? En luultavasti juuri spoilaa kirjaa lukemattomia, jos totean jälkimmäisen vaihtoehdon pitävän paikkansa. Edellisen kirjan lopussa Walter nosti Rolandille korttipakastaan kolme tämän kohtaloa ennustavaa korttia: vangin, varjojen rouvan ja kuoleman. Mutta ei Rolandin kuolemaa, Walter tähdentää.

Ranta kuhisee jättiläismäisten hummereiden kaltaisia otuksia, jotka ihmismäisesti äännehtien naksuttelevat valtavia saksiaan. Otukset eivät ole suinkaan vaarattomia, minkä liian lähelle uskaltautunut Roland saa maksaa kahdella sormella ja puolikkaalla varpaalla. Hummerihirviöiden suorittaman pika-amputaation aiheuttamat haavat tulehtuvat, eikä lääkettä ole näköpiirissä. Kuumeinen Roland lähtee hortoilemaan pitkin loputonta rantaa, kunnes törmää ilman tukea rantahietikolla seisovaan oveen, jossa lukee yksi sana: "Vanki". Tätä ne kortit tiesivät.

Oven takaa paljastuu toisin silmin koettu toinen maailma. Vuoden 1987 New Yorkiin matkalla olevassa lentokoneessa istuu Eddie Dean, nuori narkomaani, jolla on Bahaman-tuliaisinaan paidan sisällä piilossa muutakin kuin pelkkää deodoranttia. Kun Roland astuu ovesta, hän päätyy Eddien pään sisälle, mistä aiheutuu molemmille osapuolille ymmärrettävää hämmennystä. Kokaiinin salakuljetukseen sekaantunut Eddie saa Rolandilta apua turvatarkastuksen läpäisyyn ja myöhemmin rikollispomojen kohtaamiseen. Vastapalveluksena Roland vaatii antibiootteja myrkytykseensä, sillä aika alkaa olla jo kortilla. Roland huomaa Eddiessä yllättävää nokkeluutta ja kyvykkyyttä. Olisiko tässä jopa ainesta toiseksi revolverimieheksi Rolandin rinnalle?

Roland ja Eddie matkaavat Rolandin maailmassa yhdessä toiselle ovelle, jonka takaa pitäisi paljastua "Varjojen rouva", kuten kortin perusteella odottaa saattaa. Tämä kyseinen rouva on Odetta Holmes, hyvin toimeentuleva nuori, tummaihoinen nainen, jonka molemmat jalat on amputoitu polven yläpuolelta. Sama nainen on myös Detta Walker, pahasisuinen myymälävaras, sabotööri ja miesten manipuloija. Skitsofreniasta kärsivän Odettan/Dettan kohtalo kietoutuu Rolandin ja Eddien kohtaloon, mutta Detta-osapuoli on asiasta eri mieltä. Dettan vahvasti murteellinen puhetyyli huokuu uhkaa ja vastarintaa. Sekä Roland että Eddie joutuvat hengenvaaraan ennen kuin pääsevät kolmannelle ovelle, jossa epäilemättä lukee "Kuolema".

"So let's go, whitebread! Detta doan want to be d'one keeping you." Her lids and her voice dropped a little; her eyes peeked at him slyly from their corners. "Dis goan be a day you 'member, whitebread", those sly eyes promised. "Dis goan be a day you 'member for a long, long time. Sho."
(s. 269)

Rolandin ympärille siis alkaa muodostua varsinainen saattue, kuten kaikkien hyvien seikkailutarinoiden tyyliin kuuluu. Erikoisen ja aika kankean ensimmäisen osan jälkeen alkaa lukijastakin tuntua siltä, että nyt lähtee seikkailu käyntiin. Tyyli on maanläheisempää, muista kirjoista tuttua Kingiä. Pitkät ja polveilevat lauseet sopivat The Gunslingerin autiomaassa haahuiluun, mutta nyt kun tunnelma tiivistyy ja kello käy, Kingin lauseet lyhenevät ja sanasto yksinkertaistuu kuin kuvatakseen tuota tiivistymistä.

Kirjan jako kolmen ovien takaa löytyvän henkilön tarinoihin rytmittää kirjaa mukavasti, mutta sillä on myös varjopuolensa. Jokainen osa ei ole yhtä vahva. Ensimmäinen, Eddie Deanin tarina alamaailman huumekuriirina on selkeästi vahvimmin vedoin piirretty ja on koko Kingin tuotannon parhaimmistoa. Toinen osa, Odettan/Dettan tarina, kärsii epäuskottavasta skitsofrenian käsittelystä, joka valitettavasti vesittää draamankaaren huippukohtaa. Kolmanteen osaan säästellään väistämätöntä yllätyskäännettä, jonka vaikutus ehkä ei ole niin suuri kuin sen toivoisi olevan.

Se, mistä pidin kirjasta tällä lukukerralla, on seikkailun tuntu, johon olennaisesti liittyy Rolandin ympärille muodostuva joukko. Rolandin hahmon täydellinen umpinaisuus saa virkistäviä kontrasteja suulaasta Eddiestä ja sivistyneestä/karkeasta Odetta/Dettasta. King tuo hienosti hahmojen väliset erot esille heidän puhetyyleissään. Eddie on katujen kasvatti, Odetta hienostoneiti ja Detta taas slummien ja plantaasien ääni. Välillä hahmojen kehitys on hieman yhtäkkistä, mutta se ei juurikaan haittaa. Rolandin pakkomielle Mustaan torniin tarttuu häntä ympäröiviinkin hahmoihin. Mutta se, mikä Drawing of the Threessä on hienoa, että nyt keskitytään nimenomaan noihin hahmoihin ja heidän taustoihinsa abstraktin Mustan tornin sijaan.

The Drawing of the Three on oikeastaan ensimmäinen osa Musta torni -sarjaa, joka todella pistää tarinan käyntiin. Nyt päästään suoraan toimintaan, sekä pohjustetaan Rolandin ympärille kerääntyvää joukkiota tulevia kirjoja varten. Kirjan paras osa sijoittuu vuoteen 1987, joten valitsin sen haasteen kohtaan 5, "kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit". Muita sopivia kohtia voisivat olla samat kuin oikeastaan kaikissa muissakin sarjan kirjoissa, eli:

6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt

Stephen King: The Dark Tower I - The Gunslinger

Stephen King: The Dark Tower I - The Gunslinger

(1982. Plume, 2003)

The man in black fled across the desert and the gunslinger followed.

3. Kirja aloittaa sarjan

Ylläolevilla sanoilla alkaa Stephen Kingin seitsenosainen magnum opus, Musta torni, eli alkukielellä The Dark Tower -sarja. Kuten J. R. R. Tolkienin päähän vain putkahti eräänä päivänä Hobitti-teoksen alkulause, myös Stephen Kingin fantasiaeepos lähti yhdestä paperiarkille kirjoitetusta lauseesta Kingin opiskeluaikoina vuonna 1970. Keitä ovat mustapukuinen mies ja revolverimies? Mikä autiomaa? Mikä on ajojahdin syy? Näihin kysymyksiin vastaamiseen King käytti yli kolmekymmentä vuotta ja seitsemän romaania, joista ensimmäinen, The Gunslinger, julkaistiin vuonna 1982.

Oma historiani Mustan tornin kanssa alkoi ollessani 19-vuotias (merkittävä luku romaanisarjassa, muuten) ja suorittaessani siviilipalvelusta kirjastossa. Kirjasarjan viimeinen osa oli juuri ilmestymässä suomeksi, ja veljeni suosituksesta päätin poimia aiemmat osat kirjaston hyllystä. Sarja tempaisi mukaansa, ja vaikuttavan lukukokemuksen jälkeen haalin kirjat pikkuhiljaa myös omaan hyllyyni englanninkielisinä painoksina. Nyt, yksitoista vuotta myöhemmin, päätin palata tuohon maailmaan ja hahmoihin. Olisiko tarina yhtä vetoava? Kuulostaisivatko teokset erilaisilta alkukielellä luettuna? Odotin Mustan tornin uudelleenlukua innolla, johon oli sekoittunut melko tuju annos pelkoa.

The Gunslinger -romaani esittelee sarjan päähenkilö Roland Deschainin, joka jahtaa edellä mainittua mustapukuista miestä loputtomalta tuntuvan autiomaan halki kuin Clint Eastwood konsanaan. Roland on gunslinger, revolverimies, jonkinlainen ritarin, lainvalvojan ja villin lännen lainsuojattoman sekoitus, joka on viimeinen jäänne muinoin sortuneesta Gileadin valtakunnasta. Sen jälkeen maailma on muuttunut, the world has moved on, kuten kirjasarjassa usein toistetaan. Maa on sodan ja hävityksen autioittama. Roland oli aikoinaan nuorin revolverinsa saanut (eli ikään kuin ritariksi lyöty) revolverimies, mihin häntä auttoi enemmän oveluus kuin raaka voima. Mustapukuinen mies taas on mahtava velho, Walter, joka on jollain tavalla Rolandin ja myyttisen mustan tornin välissä.

Maailma on vieras, mutta siinä on jotain oudolla tavalla tuttua: Rolandin esi-isä on eräänlainen kuningas Arthur omine velhoineen, kapakassa hoilataan Hey Judea, ja autiomaan keskellä on rapistunut metroasema. Kingin tuotannossa oleellista on se, että kaikki liittyy aina kaikkeen. On olemassa useita eri todellisuuksia, rinnakkaisia maailmoita, jotka vuotavat toisiinsa. Musta torni on maailmankaikkeuden rakennetta ylläpitävä voima; paikka, jossa kaikki kohtaa, ja joka kannattelee maailmoita yhteen sitovia säteitä. Tuo torni on vaarassa, sillä jokin pahuuden voima pyrkii sortamaan sen ja suistamaan maailmankaikkeudet kaaokseen, ja Walterilla on jotain tekemistä asian kanssa.

Yet suppose further. Suppose that all worlds, all universes, met in a single nexus, a single pylon, a Tower. And within it, a stairway, perhaps rising to the Godhead itself. Would you dare climb to the top, gunslinger? (s. 223) 

Roland kohtaa tällä ensimmäisellä etapillaan kohti mustaa tornia epäluuloisen tuppukylän, säteilyn aikaansaamia mutantteja, sekä naispuolisen demonin, joka Rolandin on selätettävä (useammalla tavalla kuin yhdellä). Tärkein kohtaaminen on kuitenkin hylätyllä väliasemalla esiteini-ikäisen pojan, Jake Chambersin, kanssa. Jake on päätynyt Rolandin maailmaan meidän todellisuutemme vuoden 1977 New Yorkista. Viimeinen asia, jonka Jake muistaa, on jääminen auton alle jonkin tumma-asuisen miehen tönäisemänä. Roland haistaa palaneen käryä ja ottaa pojan siipiensä suojaan. Mutta Rolandin on tehtävä uhrauksia matkalla yhä kauemmas pakenevaa tavoitettaan kohti.

Kingillä on usein tapana yhdistellä pop-kulttuuria ja korkeakulttuuria kirjoissaan. Tämä tulee hyvin esille Mustassa tornissa, jonka taustalta voi bongata Sergio Leonen Dollari-trilogian, Tolkienin Keski-Maan, kovaksikeitettyjä dekkareita ja ritariromantiikkaa. Tärkeimäpänä, koko sarjaa ylläpitävänä innoittajana on englantilaisen runoilijan Robert Browningin eeppinen runo, Childe Roland to the Dark Tower Came (1855), jonka sana 'childe' ei suinkaan tarkoita lasta, vaan nuorta ritaria, joka ei ole vielä päässyt koettelemaan voimiaan. Myöhemmissä osissa viittausten määrä kasvaa entisestään.

The Gunslinger julkaistiin alunperin useassa osassa lehdissä, ja sen valitettavasti huomaa. Episodit ovat melko irrallisia, eivätkä kaikki ole lähimainkaan yhtä vahvoja. Rolandin nuoruudesta kertova episodi ja tunneliseikkailu Jaken kanssa olivat selkeästi vahvimpia. Huomattavin poikkeama muuhun Kingin tuotantoon teoksessa on sen kirjoitustyyli. Kingin teosten kanssa on yleensä tottunut leppoisaan, jutustelevaan tyyliin, joka ei juuri vaikeilla sanoilla tai runollisilla vertauksilla henkseleitään paukuttele. The Gunslingerissä asiat ovat oikeastaan päinvastoin, minkä King esipuheessaan tunnustaakin nuoren kirjailijan helmasynniksi. Joillain kirjailijoilla useampisanainen, kuvaileva ja runollinen tyyli toimii erinomaisesti, mutta King on omimmillaan maanläheisemmässä kerronnassa. Se on tosin pakko myöntää, että loputon, rutikuiva autiomaa on todella käsinkosketeltavasti kuvailtu.

The Gunslinger oli nostalginen paluu mielenkiintoiseen kirjasarjaan, mutta se oli myös varsin erilainen kuin muistelin: vaikeampi, epätasaisempi ja raadollisempi. Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa kohti seuraavaa osaa, vuonna 1987 julkaistua romaania The Drawing of the Three, jonka muistelen paljon vetävämmäksi. Sarjan aloittaja -kohdan lisäksi The Gunslinger voisi täyttää myös haasteen seuraavat kohdat:

6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa

Rosa Liksom: Everstinna

Rosa Liksom: Everstinna

(Like, 2017)

Aika, jollonka mie synnyin, oli vihan aikaa. Aika, jollonka mie kasusin naiseksi, oli vihan ja koston aikaa.

9. Kirjan kansi on yksivärinen

Rosa Liksomin viime vuonna julkaistu Everstinna seuraa nimettömäksi jäävän, vain Everstinnana tunnetun lappilaisen naisen tarinaa sota-ajan molemmin puolin. Everstinna näkee Suomen kehityksen ennen toista maailmansotaa kahden suurvallan etupiirien rajalla; kääntyykö pieni, sisällissodan traumojen kanssa kamppaileva kansakunta natsi-Saksan vai Neuvostoliiton syliin? Vaietut fasismi- ja natsisympatiat tuolta ajalta, jotka olivat varsin muodikkaita varsinkin ylemmissä sosiaaliluokissa, saavat voimakkaan äänen Everstinnan ja lähipiirinsä puheissa: Isä teki minusta valkosen Suomen tyttären, Eversti natsin. En häpeä kumpaakhaan. (s. 74-75)

Ihmiset ovat Everstinnassa eriarvoisia, ja se on luonnon laki. Jotkut vain ovat luotuja hallitsemaan ja toiset olemaan hallittavina. Suomenkin rajat kuuluisi vetää Uralille asti ja veljeskansat alistaa suomalaisen herrarodun palvelijoiksi. Natsismia ihailtiin avoimesti ja apua otettiin vastaan, mutta sotien jälkeen yhteistyö Hitlerin kanssa vaiettiin. Everstinna-romaanissa tätä historiallista näkökulmaa vahvemmaksi nousee kuitenkin Everstinnan henkilökohtainen selviytymistarina oman sortajansa ikeen alta.

Naista puhutellaan ja hän puhuttelee itseäänkin vain Everstinnaksi miehensä, ristiriitaisen upseerin, mukaisesti. Everstin ja naisen ikäero on parikymmentä vuotta, ja Eversti on ollut osa naisen elämää lapsesta saakka. Eversti ja naisen isä ovat olleet vanhoja tuttuja. Naisen lapsuusaikana, jolloin silloinkin sattuu ja tapahtuu kaikenlaista traumaattista, Eversti on vielä naimisissa. Huhuja tuon vaimon kohtalosta kantautuu Lapin perukoillekin nuoren naisen korviin. Huhutaan, että Everstin vaimo on lukittujen ovien takana heidän kaupunkiasunnossaan, yleensä mustelmille hakattuna ja mieleltään järkkyneenä. Kuulemma heidän elonsa oli yhtä auvoa ja onnea siihen asti, kun sormukset vaihdettiin. Sen jälkeen nainen oli antanut annettavansa. Nämä huhut eivät kuitenkaan estä naista rakastumasta Everstiin ja lopulta muuttumasta lainkin silmissä Everstinnaksi. Heidän rakkautensa on syvää, lihallista, alkukantaista, yhtä aikaa pyhää ja rietasta. Eversti ja Everstinna ovat kahdestaan omavarainen maailmankaikkeutensa, eivätkä he muuta tarvitse kuin toisensa. Ainakin näin asiat ovat Everstinnan näkökulmasta. Mutta naimisiinmenon myötä Everstin hulluus paljastuu ja Everstinnan elämä muuttuu väkivallan ja alistamisen painajaiseksi.

Perheväkivallan kuvaukset saavat ison roolin romaanissa, ja niiden järkyttävyteen ei tunnu turtuvan toiston myötä. Everstinnan minuus katoaa voimakastahtoisen Everstin mielivallan alle. Everstinna yrittää aika ajoin luoda itseään uudelleen muun muassa kirjoittamalla erä- ja rakkausromaaneja. Tämän luovan harrastuksen hän pitää salassa mieheltään. Mutta jokin noissa viihteellisissä kirjoitushommissa tuntuu epäaidolta ja pinnalliselta, ikään kuin Everstinnalla ei olisi omaa sisintä alkuunkaan. Tavallaan eversti on varjostanut naisen elämää ja muovannut sitä alusta loppuun, eikä naisen nimettömyys toisaalta tule yllätyksenä. Hän tunnustaa myöhemmin itsekin olevansa kuin lapsi vailla tahtoa ilman Everstiä. Hän ei kyseenalaista valkoisen Suomen natsisympatioita eikä Everstin raakuutta. Naisesta on tullut juuri sellainen kuin Eversti naiselta toivookin, eikä häntä tähän tilaan ole ajanut yksin väkivalta. Matka minuuden katoamiseen alkoi jo lapsuuden traumojen ja viimeistään rakkauden myötä.

Liksom kirjoittaa vahvalla äänellä. Peräpohjalainen murre kuulostaa luontevalta Everstinnan suussa ja on iso osa tämän hahmoa. Everstinna ei omien sanojensa mukaan välttämättä aina ole luotettava kertoja: Tämä on minun menheisyys. Tämmösenä mie sen muistan. (s. 42) Jotenkin tuo kertojanääni saa lukijan kuitenkin nyökyttelemään kauhistuneena päätään epäuskottavienkin tapahtumien kohdalla. Everstinna valittiin kirjabloggareiden keskuudessa vuoden 2017 parhaaksi kirjaksi, eikä syyttä. Se on hieno, voimakas ja lyhyttä mittaansa laajempi romaani, joka on vielä kaiken lisäksi kielellisesti raikas murteineen. Pidin siitä huomattavasti enemmän kuin aiemmin lukemastani Hytti nro 6:sta. Valitsin Everstinnan haasten kohtaan 9, "kirjan kansi on yksivärinen", mutta se sopii myös seuraaviin kohtiin:

16. Kirjassa luetaan kirjaa
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
24. Surullinen kirja
33. Selviytymistarina
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana