torstai 9. elokuuta 2018

Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli

Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli

(Bröderna Lejonhjärta, 1973. Suom. Kaarina Helakisa. WSOY, 2002)


Minne sinä menet, sinne tulen minäkin


24. Surullinen kirja

Leijonan perheen veljekset Kalle ja Joonatan asustavat pienessä kaupunkiasunnossa. Vanhempi veli Joonatan menestyy koulussa ja on kaikkien rakastama rohkea seikkaileva pellavapää. Kalle, jota Joonatan leikkisästi nimittää Korpuksi, on taas pienikokoinen, arka ja vakavasti sairas. Korppu on kuullut vanhempiensa puhuvan sairautensa vakavuudesta ja joutuu käsittelemään omaa, liian varhain lähestyvää kuolemaansa. Joonatan kertoo veljelleen, että he tapaavat vielä kuoleman jälkeen Nangijalassa, "leiritulten ja satujen" maailmassa. Siellä sairaudet paranevat ja veljekset saavat viettää ikuista kesäpäivää yhdessä uiden, ratsastaen ja seikkaillen.

Korppu ihannoi isoveljeään yli kaiken, ja kohtaaminen tuonpuoleisessa olisi toiveiden täyttymys. Korppu itse on vähän raasu, pelokas ja epävarma, mutta kovin sympaattinen ja veljään kohtaan tuntemassaan rakkaudessa rajaton. Jonain päivänä Korppu toivoo olevansa yhtä urhea kuin veljensä. Suru koittaa perheeseen kuitenkin vielä odotettuakin aiemmin, kun asuntoon syttyy tulipalo. Joonatan koppaa pikkuveljensä syliinsä ja hyppää ikkunasta paloa paetakseen. Korppu selviää hengissä, mutta Joonatan suojaa vartalollaan Korppua pudotukselta ja menehtyy. Lehdet nimeävät Joonatanin Leijonamieleksi, 1100-luvun englantilaisen kuninkaan mukaan. Kuolemansairas Korppu odottaa omaa kohtaloaan ja lohduttaa äitiään sanoilla, "Älä itke äiti! Nangijalassa tavataan!"

Väistämätön koittaa, ja Korppu menehtyy sairauteensa herätäkseen Joonatanin ennustamasta Nangijalan maailmasta. Aluksi Nangijala vaikuttaa taivaalliselta tyyssijalta, mutta pian alkaa selvitä, ettei kaikki olekaan auvoa vain. Nangijalaa uhkaa vihollinen:

- Mikä se vihollinen oikein on? minä kysyin
- Sen nimi on Tengil, Joonatan sanoi, ja hän lausui sen sillä lailla, että nimi kuulosti inhottavalta ja vaaralliselta.
- Missä se Tengil on? minä kysyin
Silloin Joonatan kertoi minulle Karmanjakasta, maasta joka oli Ikivuorten vuoristossa Ikivirtojen virran takana ja jota hallitsi Tengil, käärmeen häijy.
Minua pelotti entistäkin enemmän, mutta en halunnut näyttää sitä.
- Miksei hän voi pysyä siellä Ikivirroilla? minä sanoin - Mitä varten hänen pitää tulla Nangijalaa tuhoamaan?
- Sanos muuta, Joonatan sanoi. - Se tietää paljon, joka tuohon vastauksen tietää. En minä tiedä mitä varten Tengil haluaa tuhota kaiken. Niin vain on. Hän ei anna laaksolaisten elää niin kuin he haluavat. Ja hän tarvitsee orjia.
(s. 52 - 53)

Maisemat vaihtuvat ja uusia nimiä ryöpsähtelee sivuille. Aluksi realistiselta ja urbaanilta kuulostanut tarina siirtyy hetki hetkeltä lähemmäs C. S. Lewisin ja J. R. R. Tolkienin kaltaisten kirjailijoiden eeppisiä fantasiamaailmoja. Tengilin armeijat uhkaavat, ja puolustajien joukossa liikkuu kavaltaja. Alkaa seikkailu, jossa Joonatanilla ja Korpulla on avainrooli.

Nopeasti lukija unohtaa että pojat ovat koskaan eläneetkään meidän maailmassamme, joka tuntuu kaukaiselta ja ankealta Nangijalan eloisuuteen ja värikkyyteen verrattuna. Kuolema meidän maailmassamme vaikuttaa ihanalta pakokeinolta kurjuudesta, mikä tekee teoksesta todella vaikean lähestyä. Miten suhtautua kuolemaan ja itsensä uhraamiseen toivottuna vapautuksena kärsimyksistä? Ensimmäinen reaktioni oli torjuva: kuinka tällaista voi kirjoittaa lastenkirjaan? Eikö se ole vastuutonta kuoleman ihannointia? Kuolema tuntuu luovuttamiselta, pelkuruudelta. Toisaalta lopulta on ymmärrettävä luopua, ja väistämättömän hyväksymistä Nangijalan fantasiamaailma helpottaa. Kerran kipu vielä hellittää ja suru haihtuu. Ehkä kaikkein suurinta rohkeutta onkin kohdata se pystypäin, mitä ei voi jättää kohtaamatta. En ole täysin varma, mitä mieltä olen itsekään. Jostain syystä sisäinen kapinoitsijani nostaa päätään Veljeni, Leijonamieltä lukiessa ja huutaa syvyyksistä Dylan Thomasin sanoin, "do not go gentle into that good night / rage, rage against the dying of the light!" Älkää luovuttako!

Astrid Lindgrenin lastenkirjaklassikko Veljeni, Leijonamieli on aihepiiriltään erittäin raskas, mutta se kääntää kamalan aiheen vauhdikkaaksi seikkailuksi fantasiamaailmassa, jossa hyvä ja paha käyvät kamppailuaan. Lapsen kuolema saa erikoisen käsittelyn, sillä kirja kertoo siitä kuolevan lapsen sekä kuolleen lapsen sisaruksen näkökulmasta. Korpun ja Joonatanin vanhempia hädin tuskin mainitaan koko kirjassa, ja lasten vanhempien suru jää sanomattomaksi kysymykseksi tarinan ulkopuolelle. Veljeni, Leijonamielessä on kuitenkin kaiken sen moraalisen vaikeuden lisäksi paljon kauneutta ja lohtua, ja jopa muutamia hauskojakin hetkiä. Fantasiakirjana se on varsin oivallinen, joskin toki hiukan naiivi, mutta sen taustalla olevat teemat taas ovat kaikkea muuta kuin naiiveja, joten se hyväksyttäköön. Surullinen kirja ehdottomasti on, kenties eräs surullisimpia lukemiani, joten se täyttää Helmet-haasteen kohdan 24. Se voisi täyttää monta muutakin kohtaa, ainakin seuraavat:

1. Kirjassa muutetaan
7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta

4 kommenttia:

  1. Yksi lapsuuden lempikirjoistani. Surullinen, toki, mutta myös toivoa antava.

    VastaaPoista
  2. "Kuolema meidän maailmassamme vaikuttaa ihanalta pakokeinolta kurjuudesta, mikä tekee teoksesta todella vaikean lähestyä." Pakko kommentoida tätä kohtaa tekstistäsi, sillä olen itse tulkinnut teoksen ihan toisella tavalla. Oma tulkintatapani ei tee tarinasta yhtään vähemmän surullista, mutta ehkä helposti lähestyttävämmän. Mielestäni kuolema ei lainkaan näyttäydy kirjassa ihanana pakokeinona: Korppu on sairas ja surullinen siitä ettei pääse mukaan lasten leikkeihin ja seikkailuihin, mutta ennen ja pelkää kuolemaa. Nangijala syntyy, kun Joonatan lohduttaa pelokasta Korppua. Korppu on kuolemaansa saakka epäileväinen Nangijalan olemassa olosta, mikä on taas hyvin samastuttavaa. Joonatanin kuoleman jälkeistä aikaa Korppu kuvailee aikana, josta hänen on vaikea puhua. Silloinkaan hän ei mielestäni varsinaisesti kaipaa kuolemaa vaan veljeään. Joonatanin kuolema on mun mielestä ihan hirvittävän surullinen, sillä viimeisillä hetkilläänkin Joonatan vakuuttaa ettei Korpun kannata olla surullinen. Joonatan on myös ainoa, jonka mielestä ei ole typerää uhrata oma henkensä sairaan veljen puolesta. Mielestäni tässä on teoksen ydin, jonka ympärille kietoutuu myöhempi fantasiatarina. "On asioita, jotka on tehtävä, vaikka ne ovatkin vaarallisia. Muuten ihminen ei ole ihminen vaan vain rikkahippunen", sanoo Joonatan myöhemmin Nangijalassa. Tämän Joonatan on kuitenkin osoittanut jo aikaisemmin "meidän maailmassa". Menee hieman yleväksi, mutta mielestäni "uusi elämä Nangijalassa" kuvastaa sitä, miten kuolemattomia rakkauden teot voivat olla, vaikka ihminen kuoleekin.

    VastaaPoista
  3. Toivottavasti noista ajatuksista selvää, ei ole ehkä paras mahdollinen muotoilu :). Taustana vielä se, että olen lukenut tuota kirjaa tosi pienestä saakka, mikä varmaan vaikuttaa tulkintaan. Olen monesti miettinyt fantasian roolia Astrid Lindgrenin kirjoissa: siinä ei monesti tunnu olevan logiikkaa. Osa kirjoista on kirjaimellisesti kuin toisesta maailmasta. Yleensä fantasia tulee kuitenkin kehiin siinä tilanteessa, kun puhutaan erityisen vaikeista teemoista, ehkä sellaisista teemoista, joita lapsen on hyvin vaikea käsittää. Tässä ehkä piileekin jonkinlainen järki, fantasia antaa syyn elää, silloin kuin sitä ei enää muuten ole. Tässä kohdin pakko mainita esimerkiksi Mio, poikani Mio, joka on myös äärettömän surullinen. Muistuttaa rakenteeltaan aika paljon Veljeni Leijonamieltä. Miolla ei vaan todellisessa maailmassa ole isäänsä, kuten Korpulla on Joonatan. Okei, ehkä olen puhunut tältä erää :D -Emmi-

    VastaaPoista
  4. Wau, kiitos valaisevasta kommentista, Emmi! Huomaa, että Veljeni Leijonamieli on sinulle tutumpi kirja kuin minulle. :) Ehkä yhdistin tuon sinunkin mainitsemasi näkemyksen fantasiasta syynä elää jonkinlaiseen vahingolliseen tosiasioiden kieltämiseen, valheessa elämiseen, joka vain pitkittää luopumista väistämättä seuraavaa toipumista. Jäin jumiin omaan tulkintaani kuolemankaipuusta, enkä nähnyt tuota valoisampaa puolta rakkauden voimasta kuoleman yli. Tuo "rikkahippunen"-lainaus vaikeista teoista on upea. Pitäisi lukea enemmän näitä Lindgrenin klassikoita, sillä ne ovat minulle tutumpia elokuvina ja näytelminä.

    VastaaPoista