sunnuntai 31. toukokuuta 2020

William Blake: Jumalaiset näyt: Milton

William Blake: Jumalaiset näyt: Milton

Milton: A Poem in Two Books, 1804–1810. Suom. Petri Hakkarainen. Salakirjat, 2018


I shall not cease from mental fight


William Blake (1757–1827) oli edellä aikaansa ollut englantilainen runoilija ja kuvataiteilija. Hänen varhainen runotuotantonsa ennakoi romantiikan tyylikautta. Kuvataiteilijana hän ei oikein sopinut mihinkään tyylikauteen, ja suosittelen lämpimästi googlaamaan hänen välittömästi tunnistettavia maalauksiaan ja painotöitään. Kuvataiteissa hän kehitti oman painotekniikan, ja runoudessa oman mytologiansa, jota hän laajensi ja syvensi myöhäisen kauden pitkissä, niin kutsutuissa profeetallisissa runoissaan. Elinaikanaan Blake oli käytännössä täysin tuntematon, mutta myöhemmät sukupolvet varsinkin 1900-luvulta lähtien ovat löytäneet Blaken teokset uudestaan. Blake myös näki näkyjä ja keskusteli kuolleiden ja myyttisten hahmojen kanssa, mikä houkuttelee jonkinlaisen mielenterveysdiagnoosin tekemiseen. Menestyneemmän aikalaisrunoilija William Wordsworthin sanoin Blake oli "epäilemättä hullu, mutta hänen hulluutensa on mielenkiintoisempaa kuin lordi Byronin tai Walter Scottin selväjärkisyys" (suomennos omani).

Blaken varhaistuotantoa on suomennettu ihan kiitettävästi, ja sille hänen maineensa suurimmaksi osaksi pohjautuu myös angloamerikkalaisten lukijoiden keskuudessa: Songs of Innocence and Experience sekä The Marriage of Heaven and Hell ovat kiistattomia klassikoita täynnä upeita kielikuvia, hyvän ja pahan symbioottista dualismia ja provosoivaa kuvainraastamista. Eritoten Blake vastusti järjestäytynyttä uskontoa, vaikka usko ja henkisyys sinänsä olivatkin hänelle elinehto. Ajatuksiltaan Blake edelsi niin Freudin teorioita alitajunnasta kuin 1960-luvun vapaan rakkauden ihanteita. Blaken myöhemmät teokset ovat jääneet suurelta yleisöltä lukematta, ja ne ovat herättäneet lähinnä akateemista kiinnostusta. Milton kuuluu tähän kategoriaan. Varsinkin englantilainen lukijakunta tuntee vain esipuheena toimivan "Jerusalem"-osion, jonka pohjalta on sävelletty hyvin kansallismielinen, imperiumia ylistävä virsi – vaikka Blake itse vihasi nationalismia ja kaikenlaista sapelinkalistelua. Loput runosta nojaavat niin vahvasti Blaken itsensä kehittämään mytologiaan, ettei niistä saa juuri mitään irti, ellei ole aika syvällä tuossa mytologiassa.

Miltonin aihetta on melko vaikeaa tiivistää lyhyesti. Se on jonkinlainen ylistys inhimilliselle luovuudelle, joka saa voimansa jumalaisesta inspiraatiosta, "todellisesta" maailmasta meidän maailmamme takana, sekä edeltävien sukupolvien taiteilijoiden luomasta pohjasta. Miltonin nimihahmo on tietenkin John Milton, Kadotetun paratiisin kirjoittaja, jota Blake ihaili. Runon Milton, joka kirjoitusaikaan oli ollut jo toistasataa vuotta mullan alla, laskeutuu tuonpuoleisesta ja menee Blaken jalasta sisään toimiakseen hänen innoittajanaan. Samalla Blake visioi koko maailmankaikkeuden rakennetta ja siinä toimiva voimia, sekä sitoo oman elämänsä sattumukset osaksi kosmista visiota. Runo on täynnä toinen toistaan hämärämpiä nimiä kuin missäkin fantasiaromaanissa: Los, Urizen, Ololon, Oothoon, Beulah, Ulro, Urthona, Luvah... 

Vertaisin Miltonin lukemista ilman mitään selittävää teosta Johanneksen ilmestyksen lukemiseen, paitsi että kaikki käsitteet ja nimet on korvattu Blaken omilla. Silloin kun Blake käyttää kristillisiä nimiä ja käsitteitä, saattavat niiden merkitykset olla täysin päinvastaisia totuttuun. Siksipä Petri Hakkaraisen suomennos ja selitykset, jotka muodostavan kirjan leijonanosan, ovat elintärkeitä – tai näin ainakin toivoisi.

Hakkarainen suomentaa runon sinänsä moitteettomasti. Ongelmat tulevat vastaan selitysosiossa. Hakkarainen on todella, ja tarkoitan todella syvällä Blaken maailmassa. Hänen lähtökohtansa selittää Blaken tekstiä on uskonnollinen, ikään kuin Blaken teokset olisivat totisinta totta ja niitä oikein tulkitsemalla voisi saada selville maailman todellisen olomuodon. Selitysosio on täynnä itseensä käpertyneitä ristiviittauksia, joissa teksin käsitteitä selitetään toisilla tekstin käsitteillä. Hakkarainen myös käyttää Isoja Kirjaimia tekstissään alleviivatakseen Käsitteitä aivan liikaa, minkä hän on oppinut Mestariltaan ja Oppi-Isältään Blakelta. Jos Milton on kuin Johanneksen ilmestyksen lukemista, on Hakkaraisen suomennos kuin Tolkienin Silmarillionin lukemista historiallisena tekstinä. Olisi sinänsä pitänyt jo kustantajasta arvata, että huuruisuusaste tulee olemaan korkea, mutta en ihan näin sakeaa sumua odottanut. Tällaisenaan en oikein tiedä, kelle suomennos on tarkoitettu. Olisin kaivannut kriittisempää, akateemista suhtautumista Blakeen, mutta ymmmärrän toisaalta, että sellaiselle ei taida olla oikein kysyntää. Ne jotka aiheesta ovat kiinnostuneet, voinevat lukea Blakea ja Blake-tutkimusta myös englanniksi.

4 kommenttia:

  1. Oli kiva löytää Blake täältä, vaikken häneltä paljon muuta tunnekaan kuin joitakin maalauksia, hienon Tyger-runon ja muutaman muun runon. Mahdolliseen lisätutustumiseen kannattaa varmaan valita jokin muu kuin tämä kirja. Ovatko nuo oudot nimet peräisin Miltonin teoksista vai Blaken itsensä keksimiä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nuo oudot nimet ovat Blaken omaa mytologiaa, joka vaatisi paljon syvällisempää perehtymistä kuin mihin itsellä oli tällä hetkellä jaksamista. Milton itse pohjasi tekstinsä vankasti kristilliselle perinteelle, eikä niissä moisia kummallisuuksia ole. Tosin Blaken mukaan Milton oli Kadotetussa paratiisissa "Saatanan puolella sitä itse tietämättään". :) Blakelle Saatana edustaa positiivista energiaa, kapinaa ja elämänvoimaa, mitä tavallaan Miltoninkin Saatana edustaa – vaikka se ei ehkä Miltonin pääasiallinen tarkoitus ollut. Tämä ei ole ainoa vähän eriskummallinen kristillisten käsitteiden tulkinta Blakelta.

      Oma suosikkini Blakelta on Taivaan ja helvetin avioliitto, johon olen palannut säännöllisin väliajoin, ja siitä löytyy käsittääkseni hyvä suomennoskin. Songs of Innocence and Experiencesta (johon tuo upea Tyger kuuluu) on melko vasta tullut uusi suomennos, mutta siihen en ole ehtinyt tutustua.

      Poista
    2. Blakella on tosiaan tuossa ihan oma tulkintansa, mutta hän taisi olla omilla linjoillaan vähän kaikessa, mikä on osasyy siihen että pidän hänestä. (Paljon olet jaksanut, kun olet yleensä lukenut tämän, ei kuulosta kovin helpolta :).)

      Kysyin noista nimistä, koska olen hiljattain tarkistanut yhdessä kirjassa mainitun "Ithurielin", ja netin mukaan Ithuriel esiintyy Miltonin Kadotetussa paratiisissa (jossa paljastaa Saatanan oikean ulkomuodon), joten ajattelin että ehkä Miltonilla on enemmänkin tällaisia erikoisia nimiä.

      Poista
    3. Samasta syystä itsekin pidän Blakea kiehtovana. :) Olen lukenut Kadotetun paratiisiin joitain vuosia sitten, mutta enpä muistanut kyllä tuollaista! Hyvä pointti.

      Poista