Kenzaburō Ōe: M/T ja kertomus Metsän ihmeestä

Kenzaburō Ōe: M/T ja kertomus Metsän ihmeestä

M/Tと森のフシギの物語, 1986. Suom. Kai Nieminen. Tammi, 1995

Totta vai ei, en tiedä, mutta siitä on kauan ja sekin mikä ei ole totta täytyy todeksi uskoa. Uskotko?

Tämän vuoden epävirallisena lukuhaasteenani on lukea enemmän muuta kuin suomalaista tai angloamerikkalaista kirjallisuutta. Japanilaisen tai ylipäätään aasialaisen kirjallisuuden tuntemukseni on aika kehnoa, joten en oikein tiennyt, mistä aloittaa sillä suunnalla. Lähdin etsimään luettavaa siis menneistä Nobel-voittajista, sillä oletettavasti sieltä löytyy vähintäänkin mielenkiintoisia kirjoja. Kenzaburō Ōe voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1994, ja M/T ja kertomus Metsän ihmeestä on toinen kahdesta suomennetusta Ōen teoksesta. Miksi tuotteliaan ja palkitun kirjailijan teoksia on suomennettu niin vähän, eivätkö oikein ole saaneet täällä lukijoilta vastakaikua?

Nimen hämärä termi "M/T" viittaa Ōen mukaan historiassa toistuviin Matriarkan ja Temppuilijan arkkityyppisiin hahmoihin: vahvoihin äitihahmoihin ja kurittomiin vallankumouksellisiin. Tämä selitetään pitkässä johdannossa ennen varsinaisen kirjan alkua. Kirjassaan Ōe kertoo kotikylänsä historian kuten hän on sen isoäidiltään lapsena kuullut. Tuo historia on täynnä legendoja ja myyttejä, joissa M:n ja T:n hahmot toistuvat. Tarinoiden todenperäisyys on paikoin kysenalaista, mutta kuulijan on ne uskottava silti. Tarina on tosi, vaikka se ei faktuaalisesti pitäisikään paikkaansa. Tämä on mielenkiintoinen ajatus tarinoiden, symbolien ja niiden herättämien tunteiden voimasta.

Ōe kuuntelee isoäidin tarinoita vastentahtoisesti, eikä ymmärrä, miksi isoäiti kertoo niitä juuri hänelle. Vaikka Ōe pyrkii välttelemään tarinoiden kuuntelemista, ne jäävät hänen mieleensä. Taianomaiset tarinat alkavat kylän perustamisesta. Kylän perustavat linnakaupungista karkotetut aatelispojat, jotka lyöttäytyvät yhteen merirosvojen tytärten kanssa. Yhdessä he luovat keskelle vuorien ympäröimää laaksoa idyllin. Perustajajäsenet elävät satumaisen pitkään ja kasvavat jättiläismäisiin mittoihin. Hauska nähdä, kuinka myyttinen kulta-aika ja yli-inhimilliset hahmot toistuvat ympäri maailman kirjallisuutta. Ehkä tällaisisa tarinoissa on jotain universaalia.

Tarinat kertovat kyläläisten nokkeluudesta ja kyvystä pysytellä muusta maailmasta erillään. Ajan kuluessa kylä kasvaa ja maailma ottaa sen väkisinkin kiinni. Tällöin myyttiset tapahtumat alkavat antaa tilaa historialle ja asioille, jotka ovat "todella" tapahtuneet. Historiallisten tapahtumien vyöryessä kylään ei vaikeuksilta tai verenvuodatukseltakaan voida välttyä, mutta oudolla tavalla kylän tapahtumilla tuntuu olevan merkitystä vain kylälle ja sen asukkaille itselleen. Kirjan loppupuolella Ōe vetää kotikylänsä historiasta yhteyden omaan poikaansa, kehitysvammaiseen Hikariin. Historia, myytit, tarut, uskomukset ja perineet elävät sukupolvesta toiseen ja syntyvät uudelleen uusien sukupolvien myötä.

Kirjan tunnelmassa oli parhaimmillaan jotain, joka muistutti Hayao Miyazakin elokuvista. Ehkä jonkinlainen maaginen tunnelma, luonnon ihailu ja vahvat naishahmot aiheuttivat sen. Ōen tyyli kertoa kylänsä tarinaa nojaa lyhyisiin lukuihin ja runsaaseen toistoon. Uskoisin tämän olevan tehokeino, joka kanavoi isoäidin kertomaa suullista perimätietoa, jossa on pakostakin paljon toistoa. Välillä toisto kävi valitettavasti ärsyttämään. Aluksi innostuin kirjasta kovastikin, mutta puolenvälin paikkeilla väsähdin tarinoiden toistoon, enkä ymmärtänyt, mihin ne johtivat. Pidin kuitenkin kirjan lämpimästä sävystä ja tunnelmasta. On hankala sanoa, mikä varsinaisesti on Ōen tyyli, sillä ainakin tässä kirjassa hän tuntui käyttävän ikään kuin lainattua ääntä kirjoittaessaan äitinsä hänelle kertomia tarinoita auki. Lienee turha kuitenkaan toivoa lisää suomennoksia, joissa Ōen tyyli kirkastuisi paremmin.