Stephen King: The Dark Tower VII - The Dark Tower
(Hodder & Stoughton, 2004)
Childe Roland to the Dark Tower came
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
Stephen Kingin suurteos saa viimein päätöksensä. Musta torni -sarjan päätösosa on itseoikeutetusti nimeltään The Dark Tower. Matka on ollut pitkä niin ajallisesti kuin sivumäärältään. Yli kolmenkymmenen vuoden ajan kirjoitettu tarina on yhteensä miltei neljä tuhatta sivua pitkä. King asetti sarjaa kirjoittaessaan itselleen tavoitteeksi luoda amerikkalainen vastine J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -eepokselle. Onko tuo tavoite toteutunut? Ainakin sarjan mittasuhteet kyllä vetävät Tolkienille vertoja, mutta miten on laadun laita?
Edellisestä osasta lannistuneena oli helpotus huomata, että The Dark Tower alkaa huomattavasti vetävämmin. Isä Callahan saa viimein sankarillisen hetkensä ja synninpäästön aiemmista virheistään, kun he Jaken kanssa ottavat mittaa pimeyden olentojen verikesteissä. Toisessa todellisuudessa Susannahin ruumiin valtaansa ottanut Mia-demoni synnyttää lapsen, joka saa nimekseen arthuriaanisesti Mordred. Mordred-lapsi on osin demoni, osin Rolandin ja osin Karmiininpunaisen Kuninkaan sukua, joka on myös telepaattisia kykyjä omaava hämähäkkidemoni. Mordredilla on jotain pahasti hampaankolossa Rolandia vastaan, ja tämä lähtee seuramaaan heidän joukkiotaan matkalla Mustalle tornille.
Ennen sitä on kuitenkin pysäytettävä olennot, jotka ovat särkemässä Mustaa tornia kannattelevia säteitä. Telepaattiset murtajat ovat saaneet polttoainetta työhönsä kirjasarjan viidennestä osasta tutuilta Callan kaksosilta, ja nyt kun se virta on ehtynyt, on murtajat helpompi saada luopumaan maailmankaikkeutta tuhoavasta työstään. Ilman taistelua se ei tosin vieläkään onnistu, mutta onneksi murtajien päämajassa on myös Rolandin joukolle suotuisa vastarintaliike, jonka jäsenet ovat tuttuja Kingin muista romaaneista ja jopa aiemmasta Mustan tornin osasta.
Kirjasarjan viimeisen osan juonen referointi tuntuu typerältä, sillä se on niin syvällä Kingin luoman maailman mytologiassa ja sisäisessä logiikassa, että se helposti kuulostaa naurettavalta ja absurdilta asiayhteydestään irrotettuna. Kirjasarjassa tähän asti mukana pysyneet pysyvät kuitenkin varmasti mukana loppuun asti, sillä kerronta on mielestäni paremmin rytmitettyä kuin monessa aiemmassa osassa, ja useille yllätyskäänteille annetaan sopiva määrä aikaa tapahtua. Voiton hetket tuntuvat riemukkailta ja useat traagiset kohtalot taas saavat ansaitsemansa kunnioituksen. Olisiko kirjasarjan viimeisessä osassakin tiivistämisen varaa? Varmasti, mutta vähemmän kuin parissa tätä lyhyemmässä osassa.
Kirjasarjan loppu ja mystinen Musta torni tietenkin kiinnostaa lukijoita, ja nyt sinne vihdoin päästään. Luultavasti ei ole yllätys, että kaikille sarjan hahmoille ei käy kovin hyvin ennen tätä finaalia. Ennen viimeistä näytöstä King jopa antaa lukijoille suoran kehotuksen jättää lukeminen siihen, jos haluavat säästyä pettymykseltä, sillä loput ovat aina jollain tavalla julmia:
I hope most of you know better. Want better. I hope you came to hear the tale, and not just munch your way through the pages to the ending. For an ending, you only have to turn to the last page and see what is there writ upon. But endings are heartless. -- Should you go on, you will surely be disappointed, perhaps even heartbroken.
(s. 661 - 662)
King ei ole koskaan ollut mielestäni parhaimmillaan kirjojen lopetuksissa. Ehkäpä varoitus tämänkin kirjan päättymisestä on siis aiheellinen. Kirja oikeastaan loppuu kahteen kertaan, eikä niistä kumpikaan ole kovin tyydyttävä, mutta jälkimmäinen on luultavasti paras loppu, jonka tällaiselle rönsyilevälle tarinalle voi antaa. Kenties ainoa mahdollinen.
Vertaukset Tolkienin fantasiamaailmaan käyvät lopulta oikeastaan turhiksi, sillä niin erilaisesta teoksesta on kuitenkin kyse. Tolkien loi kokonaisen universumin mytologioineen ja historioineen, josta Sormuksen tarina on vain pieni osa, luodakseen kontekstia luomilleen haltiakielille. Kingin versio fantasiaeepoksesta on enemmän katujen kuin metsien tarina, enemmän pyssyjen kuin miekkojen heiluttelua, ja ehdottomasti enemmän toiminnan kuin tarun kannalla. Siis enemmän amerikkalainen kuin brittiläinen, ainakin pinnaltaan. Lauluja ja runoja Kingillä on myös huomattavasti vähemmän, mikäli Hey Juden kaltaisia pop-kulttuuriviittauksia ei sellaisiksi lasketa.
Uusi kierros Musta torni -sarjan parissa on nyt päättynyt, ja vaikka se oli osittain hyvin vaivalloinen ja paikoin pettymys, on osa sarjan viehätyksestä silti yhä tallella. Parasta sarjassa on tiivis hahmojen ydinjoukko, johon saadaan tutustua kiitettävän syvällisesti sarjan aikana. King osaa hahmojenluonnin lisäksi myös jännitteen luonnin, ja jännityksen ja kauhun hetket ovatkin pääosin onnistuneita. Paikoitellen käy tuskallisen selväksi, että King ei itsekään aina tiedä, mihin suuntaan tarinaansa veisi, mutta lopussa kiitos seisoo.
The Dark Tower on, kuten muutkin sarjan osat, täynnä populaarikulttuuriviittauksia, joten se täyttää Helmet-haasteen kohdan 22. Muita sopivia haasteen kohtia voisivat olla:
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
24. Surullinen kirja
