Elmer Diktonius: Runoja

Elmer Diktonius: Runoja

(Suom. Vilho Kajava. Otava, 1969)

Kuinka voin nukkua kun sieluni tanssii?

2. Kotimainen runokirja

Kolmekymmentä vuotta ennen Pentti Saarikoskea ja Eeva-Liisa Mannerta Suomessa kirjoitettiin jo modernistista runoutta. Suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa, joka tuntuu olevan oma saarekkeensa niin ajallisesti kuin tyyliensä suhteen, modernismi tuli Suomeen huomattavan paljon suomenkielistä runoutta aikasemmin. Edith Södergran oli suorastaan edellä aikaansa, ja miltei hänen vanavedessään kirjoitti Elmer Diktonius. Kumpaakaan en tosin ole muutama yksittäistä runoa lukuun ottamatta lukenut ennen tätä. Diktoniuksesta en oikein muista paljoa kuullenikaan ennen kuin muutama vuosi sitten, mikä suorastaan nolottaa nyt.

Diktonius siis vaikutti 1920-1940 -luvuilla osana suomenruotsalaista modernistista tyylisuuntaa. Modernistit hylkäsivät perinteiset runomitat ja klassisen estetiikan. Runon ei tarvinnut noudattaa mitään tiettyä kaavaa, eikä sen tarvinnut olla totutulla tavalla kaunis. Mitattomuus ei kuitenkaan Diktoniuksella tarkoita rytmittömyyttä, sillä sitä löytyy runsain mitoin. Samoin kaunettua, joskin se esiintyy paikoin odottamattomissa muodoissa. Muusikon koulutuksen saaneella Diktoniuksella oli selkeästi oiva korva kielen soinnille ja rytmille, mikä tulee esille myös Vilho Kajavan suomennoksissa. Esteettisesti minua ovat aina viehättäneet ristiriidat runon muodon ja sisällön välillä: kuinka kauniilla kielellä voidaan sanoa rujoja tai kammottavia asioita. Diktonius ei ole kuitenkaan kuvainraastaja pahimmasta päästä, vaan pohjimmiltaan romantikko.

Romantiikka näkyy Diktoniuksella runsaissa luontokuvauksissa. Rakkausrunoja tässä kokoelmassa ei suoranaisesti juuri ole. Toki sääilmiöiden kuvaus vertauskuvana ihmisen sisällä vaikuttaville tunteille on romantiikkaa parhaimmillaan. Varsinkin myrskyt ja vuodenajat ovat läsnä useissa runoissa, ja niihin Diktonius valaa pauhua ja hehkua.

Raju tuuli yli vetten!
Metsä kohisee,
tunturilla toraillaan -
herrantähden sanovat sävyisät

Vanha puu ryskyttää sammalpeitteistä kalloa - 
nuori puu 
lyö norjanvirkeästi tahtia.
Myrskypääsky
Kirkuu vastatuuleen
riemulauluaan.
(s. 38, runosta "Raju aamu")

Useissa runoissa kuuluu myös politiikka, usein melko vasemmistolaisesta näkökulmasta. Vallankumousta, usein enemmän henkistä sellaista, vaaditaan. Huoli maailman tilasta, sodanlietsonnasta ja köyhien kohtalosta puhuttelee yhä ajankohtaisena.

Mitä hyödyttääkään sana
maailman hulluuden aikaan,
kun saappaantöminä lyö tahdin
ja ilma höyryää verta
(s. 69, runosta "Vähäiset sanamme")

Kolmas toistuva elementti, joka ainakin tässä suomennosvalikoimassa tulee vahvasti esille, on lyhyet runomuotokuvat ja kunnianosoitukset taiteilijoista. Edith Södergran, Johann Sebastian Bach, Eino Leino ja Frans Eemil Sillanpää saavat muotokuvansa runon muodossa, ja niistä tunnistaa kohteensa kauniisti ja osuvasti kuvattuna.

Diktoniuksen runot yllättivät erittäin positiivisesti. Pidin kovasti siitä, että tässä kokoelmassa oli painettu vierekkäin suomennos ja alkuperäinen ruotsinkielinen runo, jolloin vähän paremmin pystyi arvioimaan Diktoniuksen kielenkäyttöä. Luen suhteellisen vähän runoja, mutta Diktoniuksen runot saivat minut ihmettelemään, miksen lue niitä enemmänkin.

Haasteen kohdista täyttyvät ainakin nämä:
2. Kotimainen runokirja
9. Kirjan kansi on yksivärinen
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
23. Kirjassa on mukana meri
43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

Elisa Kaldvee: Fiin tyttäret - Exsiccata

Elisa Kaldvee: Fiin tyttäret - Exsiccata

(Marketiimi, 2017)

Avaimet tuntemattomille vesille, noituuteen

37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi

Nyt mentiin Helmet-haasteen avulla ns. syvään päähän. Kirjaston tietokannasta hakusanaksi vaimoni etunimi, listan ensimmäinen paikalla ollut kirja hyllystä mukaan ja lainaustiskille. Mitään muuta en kirjasta tiennyt. Kirjailijan nimi, teoksen nimi, kustantaja, etukansi, takakansi, mikään niistä ei sanonut yhtikäs mitään. Nyt lähdettäisiin tutkimusmatkalle.

Jossain nimeämättömässä paikassa, joka on meidän maailmassamme mutta ei aivan, seisoo Villa Tiglio, kartano tai linna, jonka tilukset ulottuvat silmänkantamattomiin. Aikakausi on määrittelemätön, mutta se voisi olla 1900-luvun alkua. Talossa asuu perhe, isä, äiti ja kolme lasta. Lapsista vanhin, poika nimeltä Willi lähetetään pois jonkin rikkomuksen tehtyään. Tarinan kertoja, kirjan alussa viisivuotias tyttö Picabo ihmettelee asiaa, mutta ei jää sitä pohtimaan sen syvemmin. Picabo ja hänen pikkusiskonsa Stella tutkivat mielellään pihan kasveja ja ötököitä ja janoavat lisää tietoa niistä. Isä ja äiti perustavat kirjastohuoneen, jonne alkaa kerääntyä yksi kerrallaan kauniita luonnontieteellisiä teoksia.

Picabo saa kummia kohtauksia, joissa maailma mustenee ja hänen peilikuvansa katoaa. Kohtaukset liittyvät jotenkin perintökalleutena suvussa kulkevaan medaljonkiin. Erään tällaisen kohtauksen jälkeen muu perhe on kauhuissaan ja äiti ja Stella-sisko lähtevät kaupunkiin. Matkalla tapahtuu jokin onnettomuus, jonka seurauksena sekä äiti että pikkusisko kuolevat. Picabo jää kahden isänsä kanssa, joka synkistyy, katkeroituu ja tytärtään suojellakseen sulkee tämän talon sisälle ankaran poistumiskiellon saattelemana. Tulevina vuosina talossa käyvät Picaboa tapaamassa niin naapurin mehiläishoitaja kuin myöhemmin palkattu yksityisopettaja, joka on avioliiton kautta sukua Picabon äidille. Selviää, että Picabon suvun naisilla on medaljongin myötä kyky nähdä asioita, mutta siihen liittyy myös kirous kaikkia miehiä kohtaan, jotka saavat tämän erikoistaidon tietoonsa. Picabon tullessa teini-ikäiseksi taloon palkattu puutarhuri Isaac pistää Picabon elämän sekaisin useammalla kuin yhdellä tavalla.

Isaac nappaa minua ranteesta kiinni, vilkuilee mosaiikkikoruani levottomasti ja ohjaa minut istumaan suihkulähteen altaan reunalle. Hän kietoo käsivartensa ympärilleni, kuin suojellakseen kenties, estääkseen minua tipahtamasta vesialtaaseen. Pidän hänen käsiensä suojasta, turvasta jossa olen hänen vartalonsa lähellä.
(s. 291)

Tämä on se, mitä käsitin kirjan juonesta. Sukukirous ja lumottu medaljonki, linnaan lukittu lahjakas tyttö, komea työmies aateliskartanon mailla teinitytön haaveita täyttämässä... Sinänsä kirjan elementit ovat tuttua kauraa. Tuntuu siltä, että Kaldveella on ollut mielessään tarinan aihio, jonka hän haluaisi saada kerrottua. Tuntuu vain siltä, että hän ei ole aivan tiennyt, miten tarinansa kertoisi muille. Fiin tyttäret - Exsiccata on trilogian ensimmäinen osa. Valitettavasti se on muodoton, hahmoton ja vailla tarttumapintaa. Kirjan alussa proosa pomppii tilanteesta toiseen. Voi toki olla, että sillä kuvataan viisivuotiaan tytön rajattua näkökulmaa ja keskittymiskykyä, jolloin annan Kaldveelle aplodit rohkeasta tyylikeinosta à la William Faulkner. Valitettavasti tekstin muut huolimattomuudet antavat sen vaikutelman, että töksähtelevyys ei ole tarkoituksellista.

Tapahtumia ei pohjusteta, eikä kirjan rakenne anna vinkkiä siitä, mihin suuntaan tarina olisi kehittymässä. Näkökulma vaihtelee, taustoja avataan vähän sattumanvaraisissa paikoissa, ja joitain asioita toistetaan syistä, joita en aivan ymmärrä. Lukijana kaipaisin hieman kättä pidempää, jotain apuvälinettä, jolla päästä tarinaan ja maailmaan mukaan. Päällimmäisenä kaikesta jää mieleen hämmennys: mitä tässä tapahtuu, ketä nämä ihmiset ovat ja miksi minun pitäisi tapahtumista välittää? Takakansi ei juuri anna apua. Siinä mainitaan neljä erisnimeä, jotka itse kirjassa tulevat vastaan ensimmäisen kerran sen puolessa välissä. Tarina on voinut olla selkeä Kaldveelle, mutta selkeä se ei ole lukijalle oikein kirjan lukemisenkaan jälkeen.

Teoksen kaunokirjallisista puutteista huolimatta suurin ärsytyksen aihe oli kuitenkin täysin sietämätön kirjoitusvirheiden määrä. Valehtelematta joka aukeamalle on jäänyt jokin lyöntivirhe, joista suurin osa on vain kiusallisia hutipainalluksia (käynnös -> köynnös), mutta kun ne toistuvasti esiintyvät samoissa sanoissa ja varsinkin kirjan hahmojen nimissä, huomio alkaa kiinnittyä pelkästään niihin. Eikö kukaan ole oikolukenut tätä kirjaa? En tiedä, millainen kustantamo Marketiimi on, mutta jälkieditointiin siellä ei ainakaan panosteta. En tahtoisi olla liian kriittinen ilmeisesti pientä kustantamoa ja aloittelevaa kirjailijaa kohtaan, mutta tällainen amatöörimäisyys ja huolimattomuus aliarvioi lukijaa.

Toivottavasti romanttisen fantasian ystävät viehättyvät tarinasta ja jatkavat lukemista kaksi seuraavaakin osaa. Minä en niin aio tehdä. Jos ei lukuhaasteen loppu häämöttäisi niin lähellä, olisi tämäkin osa jäänyt kesken.

Helmet-haasteen kohdista täyttyvät seuraavat:
1. Kirjassa muutetaan
3. Kirja aloittaa sarjan
7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maailmaan tai maahan
16. Kirjassa luetaan kirjaa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi
31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi
41. Valitse kirja sattumanvaraisesti

Heikki Turunen: Simpauttaja

Heikki Turunen: Simpauttaja

(1973. WSOY, 2010)

Sitä kun ei kaikki ällyy

43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle

Pieni maalaiskylä Pohjois-Karjalassa, 1970-luvun alkua. Imppaa ei paljon peltotyöt nappaa. Äkkipikainen isä ajaa pojan kotoa, niin kuin on ajanut ilmeisesti jo pari vanhempaakin veljeä, kun ei kerran työt kiinnostaneet. Sodassa vammautuneen ja katkeroituneen isän suusta ei juuri kaunista tai edes suoraa sanaa kuule. Imppa päättää lähteä Helsinkiin, kuten monet muutkin maaseudun nuoret, onneaan etsimään. Impan pikkuveli Otto jää auttamaan isää. Otollakaan ei tosin mene ihan hyvin, vaan iltaisin hän pakenee omia ajatuksiaan ja harhojaan järvenrantaan, jossa hän veistelee puusta naishahmoja seurakseen.

Kun kerran kotiin ei ole asiaa ja rahaa pitäisi jostain saada Helsinkiin lähtöä varten, Imppa lähtee naapuritaloihin töitä kyselemään. Salaojitushommat alkavat Pirtamossa, kylän rikkaimman talon mailla. Impan työpariksi päätyy salaperäinen Simpauttaja, mies joka tulee mistä tulee ja menee minne menee, eikä kukaan oikeastaan sen enempää hänestä tiedäkään. Huhut kylillä kertovat, että Simpauttaja olisi vanha linnakundi ja taparikollinen, mutta yhtä hyvin hän voisi olla olento vieraalta planeetalta, niin oman tiensä kulkija Simpauttaja on. Kierosilmäinen velmuilija puhuu kenet hyvänsä ympäri, eikä koskaan voi olla varma, mikä osa tarinoista on totta ja mikä ei.

Simpauttaja iskee silmänsä Juuliin, naimisissa olevaan naiseen, joka on jäänyt mukavaan, joskin etäiseen ja epätyydyttävään avioliittoon Kuunon kanssa. Simpauttaja sytyttää Juulissa tunteita, jotka hän on jo kauan aikaa sitten tukahduttanut. Simpauttajan ja Juulin suhde ei jää salaisuudeksi oikeastaan kellekään muulle kuin aviomies Kuunolle, ja pikkukylällä huhut kiertävät nopeammin kuin uskoisikaan. Imppa seuraa Simpauttajan toimia vierestä osin ihaillen, osin hämmentyneenä.

Tyhjenevän maaseudun nuorten miesten päivät täyttää viina, paskanjauhanta ja tansseissa hämmingin aiheuttaminen. Nykyään noita nuoria miehiä kutsuttaisiin syrjäytymisvaarassa oleviksi ja jo sen kynnyksen ylittäneiksi. Opinnot ja työt, niillä keillä sellaisia on, ovat jääneet päihteiden astuttua mukaan kuvaan. Naisia ei romaanissa juuri kuvata, ja usein heidät typistetään juoruileviksi akoiksi. Kun Simpauttajan teerenpeli kunniallisen miehen selän takana alkaa paljastua, pikkukylän tylsistynyt ja turhautunut väki janoaa syntipukin verta.

Vaikka Imppa periaatteessa onkin kirjan päähenkilö, kirjan sivuilta yli pursuava hahmo on Simpauttaja. Suurempi kuin elämä itse ja yhtä mysteerinen, Simpauttaja on jotain enemmän kuin mies, pienen kylän Eedeniin luikerteleva käärme. Tosin tämä paratiisi on autioituva ja ankea maaseutu, ja tämä Saatana kaiken repivä ja uuteen uskoon muovaava luonnonvoima:

Ne on kato pikkujuttuja. Mie oon kaiken yläpuolella. Mie tien kato mitä mie halluun. Mie oon just semmonen mies jota ei pidä kenenkään tavan kuolevaisen nähä, olis nääs näille näppynaamoille paree. Ootko Imppa nähny kun luonnon voimat jyskää? Hurrikaanit kaataa kyliä mutta mees esittään lasku saatana! Entä kuumaverinen etelän hevonen. Lautaset kiiltää ja helevetin isot kaviot myllää maan tomua. Se on kuin jokin korkeempi olento, se saapi ryykästä paskan vaikka paviljonkiin mutta paappa siihen kyntöjuhta. Meetvurstia meetvurstia vaa. Ai saatana kun mie oon vappaa mies.
(s. 300-301)

Maatalouden modernisoituminen, kaupungistuminen, ikärakenteiden muutos ja uudet työtehtävät mullistavat koko Suomen ja muuttavat maaseudun elämän täysin. Yhtä suuri ja repivä on Simpauttajan aiheuttama muutos yksittäisten henkilöiden elämässä. Mikään ei pidättele Simpauttaja-myrskyä, ja vaikka se tuhoaa ihmisten elämiä, se tekee niin heidän omaksi parhaakseen. Ainakin jonkin logiikan mukaan. Simpauttajan hahmo jää miltei ylimaalliseksi arvoitukseksi, jonka poistuttua ihmetellään, mitä oikein tapahtui.

Turunen käyttää Pohjois-Karjalan murretta paitsi henkilöidensä vuorosanoissa, myös kuvaillessa ympäröivää luontoa ja maaseudun toimintaa. Tapahtumapaikka ja ihmisten tapa puhua ja käyttäytyä on niin merkittävä osa romaanin tunnelmaa, ettei niitä yleiskielellä oikein voisikaan kuvailla. Suuri osa henkilöistä on epämiellyttäviä ja tapahtumat epäreiluja, mutta teksti on väkevää ja vaikuttavaa. Huumoriakin tekstissä on, mutta se on melko katkeraa ja mustaa, sellaista, jolle ei ole tarkoituskaan nauraa ääneen. Simpauttaja on suurten muutosten romaani, eivätkä muutokset ole kivuttomia. Mitä enemmän pohdin romaania näin sen lukemisen jälkeen, sitä enemmän alan sitä arvostaa.

Helmet-haasteesta kirja täyttää seuraavat kohdat:
1. Kirjassa muutetaan
16. Kirjassa luetaan kirjaa
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

Kari Enqvist: Olemisen porteilla

Kari Enqvist: Olemisen porteilla

(WSOY, 1998)

Maailma nähdä hiekanjyväsessä

45. Palkittu tietokirja

Kari Enqvist on Esko Valtaojan ohella yksi Suomen valtion virallisia tiedemiehiä, joilta aina kysytään mielipidettä asiaan kuin asiaan, liittyipä se heidän erikoisosaamiseensa tai ei. En tarkoita tätä haukkuna, sillä sekä Valtaoja että Enqvist ovat poikkeuksellisen laaja-alaisesti sivistyneitä tieteentekijöitä, jotka ovat kiinnostuneita ihmisestä ja maailmankaikkeudesta myös omien alojensa näkökulmien ulkopuolelta. Valtaojalta olen lukenut lähes kaikki hänen kansantajuiset tiedeteoksensa, mutta Enqvistiin tutustuminen on jäänyt vain kolumnien tasolle. Kirjakaupan alesta nappasin käteeni hänen kirjansa Olemisen porteilla, joka käsittelee maailmankaikkeuden rakenteen ja ihmisen tietoisuuden kysymystä kvanttimekaanisesta näkökulmasta. Miten ne muodostuvat? Ovatko ne jotain enemmän kuin osiensa summa? Kirjallaan Enqvist voitti Tieto-Finlandian vuonna 1998.

Kirja on tosiaan jo kaksikymmentä vuotta vanha, mikä voi tieteessä toisinaan olla melkoinen harppaus. Kirjan iän näkee ehkä tietyissä painotuksissa siinä, kelle ja millaisia argumentteja vastaan se on kirjoitettu. Enqvist käy suorastaan taistoon niitä tutkijoita vastaan, jotka väittävät, ettei kokemaamme maailmaa voida palauttaa sen pienimpiin osasiin, vaan sillä on jokin niistä kumpuava mutta niitä suurempi merkitys.

Kvanttifysiikan visaiset tulkintaongelmat ovat vuosikymmenten kuluessa synnyttäneet oppineiden kommenttien, filosofisten pohdiskelujen ja pidäkkeettömien spekulaatioiden vyöryn. Kuten tulemme näkemään, viimeaikaisen fysiikan tutkimuksen ansiosta eräät keskeiset paradoksit ovat nyt selkiytymässä. Seitsemänkymmentä vuotta filosofointia voidaan sivuuttaa, kun viimein ymmärrämme miksi ihmisen mittakaavassa kvanttimaailman epämääräisyys katoaa ja miten arkipäiväinen, klassista fysiikkaa totteleva maailma kasvaa esiin kvanttimaailmasta. Tutkimuksen valkokeila kohdistuu paljastavana myös tietoisuuden kiisteltyyn rooliin.
(s.21)

Kvanttifysiikka on vaikea käsittää. Sillä ei tunnu olevan mitään tekemistä omien aistiemme kautta havainnoitavan maailman kanssa. Aineen pienimmät hiukkaset, protonit, neutronit ja elektronit, jotka yhdessä muodostavat atomit ja sitä kautta kaiken, mitä voimme koskea, haistaa ja maistaa, eivät olekaan yksiselitteisesti jossain ajassa ja paikassa sijaitsevia asioita. Niillä on sekä hiukkasten että aallon piirteitä, mutta niiden olemus romahtaa jommaksikummaksi riippuen niiden havaitsemisesta. Ja mitä tarkemmin niiden sijainti pystytään mittaamaan, sitä epätarkemmaksi käyvät mittaukset niiden nopeudesta. Ja päinvastoin. Päähän sattuu. Perinteisen, newtonilaisen fysiikan käsitteet eivät päde kvanttitasolla.

Tästä huolimatta Enqvist onnistuu selittämään ainakin suhteellisen ymmärrettävästi myös maallikolle, mitä tämä kaikki tarkoittaa. Enqvistin mukaan perinteisen fysiikan ja kvanttifysiikan yhteensopimattomuus ei johdu siitä, että jompikumpi olisi väärässä. Se johtuu siitä, että ne mittaavat samaa asiaa eri tarkkuudella. Perinteinen fysiikka on ikään kuin pyöristetty likiarvo kvanttifysiikan ilmiöistä, samaan tapaan kuin pitkällä valotusajalla otettu valokuva ruuhkaisesta moottoritiestä antaa vain kuvan pitkistä valojonoista yksittäisten autojen sijaan. Kaiken kokemamme voi palauttaa hiukkasten liikkeistä johtuvaksi. Ne liikkeet ovat vain niin käsittämättömän monimutkaisia ja niiden keskinäiset vaikutussuhteet niin sotkuisia, että niiden täydellinen mittaaminen on fantastisen vaikeaa. Mutta se ei tietenkään ole syy lopettaa niiden tutkimista. Lisääntynyt tieto ei poista elämän mysteeriä tai ihmettä, vaan pikemminkin lisää sitä.

Helmet-haasteesta Olemisen porteilla täyttää seuraavat kohdat:
21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi
23. Kirjassa on mukana meri
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
45. Palkittu tietokirja

J. K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari

J. K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari

(Harry Potter and the Goblet of Fire, 2000. Suom. Jaana Kapari. Tammi, 2001)

Karkotaseet!

16. Kirjassa luetaan kirjaa

Harry Potterin kesäloma keskeytyy miellyttävissä merkeissä, sillä velhomaailman suosituimman urheilulajin, huispauksen, maailmanmestaruuskisat pelataan Englannissa, ja Harryn ystävän Ronin perheellä on liput otteluun. Koko konkkaronkka lähtee tapahtumaan, ja ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua. Ottelu saa tosin ikävän jälkimaun, sillä pahan velho Voldemortin tukijat, Kuolonsyöjät, ilmoittavat paluustaan loitsimalla taivaalle valtavan pääkallon. Kauhua herättänyt symboli on velhoille kuin kulkueen kärjessä hulmuavat hakaristiliput.

Harryn kouluvuosi Tylypahkassa on myös poikkeuksellinen. Koko vuotta tulee värittämään historiallinen kolmivelhoturnaus, jossa parhaat oppilaat kolmesta velhokoulusta kisailevat keskenään maineesta ja kunniasta. Voittajalle on luvassa mittava rahapalkinto, ja kilpailijat ovat jostain käsittämättömästä opetussuunnitelman oikusta vapautetut lukuvuoden loppukokeista. Osallistujien määrä on rajattu kolmeen, ja vain täysi-ikäiset oppilaat voivat osallistua. Hämmästys onkin suuri, kun valinnan tekevä maaginen liekehtivä pikari sylkäisee kidastaan neljännenkin kilpailijan nimen - Harryn. Turnaus tulee olemaan vaaroja täynnä, joten herää epäilys, onko kyseessä sabotaasi Harryn pään menoksi. Edellisessä osassa Harryn kummisedäksi paljastunut, sittenkin hyvien joukoissa oleva Sirius Musta toppuuttelee Harrya pitämään varansa.

Kun muiden velhokoulujen, ranskalaisen Beauxbatonsin ja epämääräisen pohjois/itäeurooppalais/venäläisen Durmstrangin oppilaat saapuvat Tylypahkan maille, tulijat herättävät huomiota erikoisilla tavoillaan ja ulkonäöllään. Durmstrangin koululla on perinteisesti ollut vahvat siteet pimeyden velhoihin. Mukana saapuu myös huispauksen tämän hetken kuumin nimi, Viktor Krum, jota Ron ihailee yli kaiken. Hermione suhtautuu tulijoihin tyynemmin, vaikka saakin uuden ihailijan heidän joukostaan. Jottei tässä kaikessa olisi vielä tarpeeksi päänvaivaa Harrylle, Ronille ja Hermionelle, on oppilailla vielä ohjelmassa tanssiaiset joulun alla. Erityisesti nyt jo 14-vuotiaita oppilaita kiinnostaa se, ketä pyytäisi tanssipariksi.

"Hermione, kenen kanssa sinä menet tanssiaisiin?" Ron kysyi.
Hän heitti saman kysymyksen vähän väliä siinä toivossa, että yllättäisi Hermionen vastaamaan vahingossa. Mutta Hermione kurtisti kulmiaan ja sanoi: "Minä en kerro sinulle, sinä vain pilkkaisit minua."
"Sinä vitsailet, Weasley", Malfoy sanoi heidän takanaan. "Et suinkaan väitä, että joku pyysi tuon tanssiaisiin? Kuraverisen höröhampaan?"
(s. 427)

Kun pääsin edellisessä blogipostauksessani kehumaan Harry Potter -sarjan kolmatta osaa tiiviydestä ja tasapainoisuudesta, heti putkeen lukemassani neljännessä osassa joudun antamaan pyyhkeitä vastaavien asioiden puutteesta. Harry Potter ja liekehtivä pikari on yli 700 sivua pitkä, ja se olisi hyötynyt rankemalla kädellä tehdystä editoinnista. Alussa käytetään parisataa sivua ennen kuin päästään edes Tylypahkaan, joka on Rowlingin tapahtumapaikoista kuitenkin se tärkein ja parhaiten luotu. Kolmivelhoturnauksen haasteiden kanssa pähkäillään ja seilaillaan ees ja taas. Juonessa on jo paljon aikuisempia sävyjä, kun Rowling selvittää Voldemortin seuraajien taustoja ja tekoja tarkemmin. Ne syventävät tarinaa, toki, mutta Liekehtivässä pikarissa Rowling syyllistyy turhan usein siihen, että yksi hahmoista selittää Harrylle, mitä on tapahtunut tai tapahtumassa. Tuntuu että taustoja ja motiiveja olisi voinut avata lukijalle hienovaraisemminkin.

Liekehtivässä pikarissa on toki paljon hyvää. Harryn, Ronin ja Hermionen teini-iän epävarmuudet ja orastava kiinnostus vastakkaista sukupuolta kohtaan on kuvattu herkästi ja hauskasti. Hermionessa herää vahva yhteiskunnallinen omatunto, mikä aspekti jostain syystä jätettiin elokuvista kokonaan pois. Rowlingin luomaan maailmaan tulee syvyyttä ja poliittisia viittauksia niin 1930-luvulle kuin nykypäiväänkin. Uudet hahmot, joihin tutustutaan esimerkiksi Weasleyn perheessä, sekä vanhojen hahmojen kuten Nevillen taustan syventäminen luovat uusia kontrasteja. Päällimmäisenä tunteena on kuitenkin se, että muistelin Liekehtivää pikaria paremmaksi.

Helmet-haasteen kohdista täyttyvät seuraavat:
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
16. Kirjassa luetaan kirjaa
29. Kirjassa on lohikäärme
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
42. Kirjan nimessä on adjektiivi
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki

(Harry Potter and the Prisoner of Azkaban, 1999. Suom. Jaana Kapari. Tammi, 2000)

Naurretavus!

48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

On yleisesti tunnettu tosiasia, että parasta flunssalukemista ovat Harry Potter -kirjat. Tosin tämän kirjan aloitin akuutissa kirjapulassa jo ennen flunssan varsinaista iskemistä, mutta aika kului oikein rattoisasti tämän parissa peiton alla pärskiessä. Luin Potterit ensimmäistä kertaa myöhäisheränneen kypsässä 19 vuoden iässä, ja nautin valtavasti, kunhan ensin pääsin yli muutaman ensimmäisen kirjan alkujen lapsellisuudesta. Vielä tässäkin, kirjasarjan kolmannessa osassa, alun sävy on varsin erilainen kuin muun kirjan ja muistuttaa enemmän jotain Roald Dahlin lastenkirjaa. Mutta kun päästään Tylypahkaan, sävy muuttuukin synkemmäksi kuin se aiemmissa kirjoissa on ollut. Azkabanin vanki on tasapainoisesti rakennettu, tyylikäs nuorten aikuisten fantasiaseikkailu.

Lyhyesti tiivistettynä - jos joku sellaista kaipaa - Harry on orvoksi jäänyt englantilainen esiteini, joka asuessaan sadistisen sijaisperheensä luona saa kuulla olevansa taikavoimia omaava velho. Velhojen koulutus Britanniassa on keskittynyt Tylypahkan oppilaitokseen, jossa Harry on tietämättään jo legenda. Hän on tiettävästi ainut tappavasta loitsusta selviytynyt, mutta sama loitsu ei säästänyt hänen vanhempiaan. Harryn isän ja äidin kuolema osaltaan auttoi kukistamaan pahan velho Voldemortin. Voldemort ei kuitenkaan ilmeisesti ole suostunut pysymään haudassaan, sillä merkkejä pahuuden paluusta on alkanut ilmetä enenevissä määrin ympäri velhomaailmaa.

Azkabanin pelätystä velhovankilasta on karannut sen tarkimmin vartioitu asukki, Sirius Musta. Musta pidätettiin 12 vuotta aiemmin jästien (ihmisten, joilla ei ole taikavoimia) murhista. Traumaattisempi syy oli kuitenkin se, että Sirius oli paljastanut Voldemortille Harryn vanhempien olinpaikan ja oli osasyyllinen heidän kuolemaansa. Koko velhomaailman halveksima petturi pantiin lukkojen taakse ilman oikeudenkäyntiä. Mustan karattua ihmiset velhoministeriä myöten ovat yhtäkkiä hyvin kiinnostuneita Harryn hyvinvoinnista. Mustalla on jotain hampaankolossa Harrya vastaan. Koko kuviossa on jotain hyvin kummaa, eikä Harrylle tahdota paljastaa asioiden todellista luonnetta. Kouluun on tullut myös uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja, Remus Lupin, jonka väsynyt ja nuhjuinen ulkomuoto nostattaa kysyviä katseita, vaikka hänen opetuksensa onkin pätevää. Harryn uskolliset ystävät Ron ja Hermione alkavat selvitellä mysteerejä Harryn tukena.

Harry on poika, jonka harteille on sälytetty aivan liian suuria taakkoja aivan liian varhain. Harry on synnynnäisesti äärimmäisen lahjakas velho, jonka onnistuminen asiassa kuin asiassa ärsyttää helposti muita oppilaita - ja välillä lukijaakin. Harrya kohtaan suunnatut, miltei myyttisen mittakaavan odotukset ovat myös aivan mahdottomat, ja varsinkin kirjasarjan myöhemmissä osissa Harryn tuskailu niiden kanssa on oikeutettua. Harry ei kuitenkaan olisi mitään ilman aisaparejaan Ronia ja Hermionea. Koko kirjasarjan muutamaankin kertaan lukeneena mielipiteeni sarjan osista vaihtelevat. Yksi pysyvä tekijä, josta olen pitänyt aina tasaisesti, on nimenomaan Harryn, Ronin ja Hermionen hahmot ja ryhmädynamiikka. Hahmot ovat aitoja, lämpimiä, eivät täydellisiä mutta inhimillisiä. He tukevat toisiaan ja pitävät toistensa jalat maassa. Heidän ystävyytensä on raudanlujaa, mutta siihen kuuluu kinastelua ja riitoja, niin kuin läheisissä suhteissa yleensäkin. Ronin humorismi ja tietynlainen hälläväliä-asenne ovat oiva vastine Hermionen lukutoukkamaiselle pedanttisuudelle. Kuitenkin molempia yhdistää valtava välittäminen toisista ja kuoren alla vellova epävarmuus, joka on tuttua niin monelle, joka on koskaan ollut teini.

"Tällä kertaa sinä et joudu tekemään kaikkea yksin. Minä autan."
"Ihanaa!"
Hermione heittäytyi halaamaan Ronia ja murtui tyystin. Ron näytti melko kauhistuneelta ja taputti Hermionea kömpelösti päälaelle. Lopulta Hermione irtautui.
(s. 306)

Toinen asia, joka säilyttää viehätyksensä, on velhokoulun ympäristö. Siinä on riittävästi tuttuja elementtejä niin englantilaisesta public school -maailmasta kuin muista fantasiakirjoista ja kansanperinteistä, mutta yhdistettynä omaperäiseksi ja ihastuttavaksi keitokseksi. Jopa huispaus, jonka pelikuvauksia varsinkin ensimmäisissä kirjoissa on uuvuttavuuksiin asti, on täysin looginen velhomaailman vastine perienglantilaisille koulujalkapallolle ja -rugbylle. Tylypahkan mahdoton arkkitehtuuri, puhuvat taulut, aaveet ja monenmoiset taikaolennot luovat tunnelmaa ja antavat mukavia välikevennyksiä. Sen minkä Rowling ehkä häviää prosaistina ja kielellisenä tyylittelijänä, hän voittaa tarinankertojana ja humoristina.

Azkabanin vanki oli jopa parempi kirja kuin muistelin, mutta ei sekään ihan moitteetton ole. Alku ja loppu jästien maailmassa tuntuu ikävältä ja irralliselta, sekä huomattavan paljon muuta kirjaa lapsellisemmalta. Dursleyt ovat karikatyyrejä, eivät oikeita ihmisiä. Välillä sama ongelma uhkaa kirjasarjan pahiksia, eritoten Luihuisen tuvan oppilaita, mutta siinäkin Rowling paranee kirjojen edetessä. Caps lockin kyllä saisi Rowlingin näppiksestä ottaa pois. Tästä huolimatta Azkabanin vanki on nautittavan tasapainoinen, tiivis kokonaisuus, joka selviää uskottavasti juonen mahdollisista loogisista sudenkuopista.

Helmet-haasteen kohdista kirja täyttää seuraavat:
4. Kirjan nimessä on jokin paikka
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
16. Kirjassa luetaan kirjaa
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
40. Kirjassa on lemmikkieläin
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä

(I Am Half-Sick of Shadows, 2011. Suom. Maija Heikinheimo. Bazar, 2016)

En koskaan unohda Hawkhoverin linnaa

18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä

De Lucen perheen rahaongelmat ovat ajautuneet siihen pisteeseen asti, että Buckshaw'n kartanolle on löydettävä muutakin käyttöä. Kun elokuvaohjaaja Val Lampman ottaa yhteyttä kartanon vuokraamisesta kuvauksia varten, de Lucet hyväksyvät tarjouksen ilomielin. Ainakin osa heistä. Perheen vanhemmat tyttäret ovat innoissaan filmimaailman tähdistä heidän tykönään, mutta Flavia suhtautuu asiaan huomattavasti tyynemmin. Kuvauksien on määrä alkaa joulun alla, mutta sitä ennen näyttelijät lupaavat esittää hyväntekeväisyysnäytöksenä osia Romeosta ja Juliasta.

Esitysiltana äkillinen lumimyrsky sulkee kartanon muun maailman ulkopuolelle. Aplodien vaiennuttua yleisö jää kartanoon yöksi odottamaan lumimyräkän laantumista. Yön hiljaisuudessa jo iäkäs naispääosanesittäjä Phyllis Wyvern löytyy kuolleena huoneestaan. Edesmeno ei ole lähimainkaan luonnollinen. Nainen on puettu menestyneimmän elokuvansa rooliasuun. Kyseistä elokuvaa nainen on myös katsellut juuri ennen kuolemaansa. Nyt vain elokuvaprojektorin loppuun asti pyörinyt kela läpättää hiljaisessa huoneessa. Paikalle saapuu ensimmäisenä - tietenkin - Flavia de Luce. Flavia pyytää uskottunsa Doggerin tutkinnan ensiaskeliin, mistä seuraa lyhyt mutta selkäpiitä mukavasti kutkuttava sananvaihto.

"Mitä nyt, Dogger?"
"Luulisi että mustelmia olisi enemmän", hän sanoi
"Ei niitä aina tule, mutta tässä tapauksessa ilman muuta odottaisi että niitä olisi enemmän."
--
"Sinä olet tehnyt tätä ennenkin, etkö olekin?" minä kysyin odottamatta.
"Olenhan minä, Flavia-neiti", Dogger sanoi. "Monia kertoja."
(s. 157 - 158)

Lumen peittoon hautautunut englantilaiskartano on täydellinen miljöö perinteiselle murhamysteerille. Lunta on kuin Flavian äidille kohtalokkaaksi koituneessa Tiibetissä konsanaan. Hyytävä ympäristö tuo kirjaan enemmän kuin hitusen goottiromantiikkaa, mikä passaa vallan mainiosti. Tiet ovat tukossa, ovet lukossa, ja miltei kuka vain kuvausryhmästä voisi olla murhaaja. Filminauha kohtalon käsissä on klassinen suljetun tilan mysteeri, mikä tekee siitä erään vahvimmista ainakin tähän asti lukemistani Flavia-dekkareista. Kun tapahtumapaikkoja on vain yksi, vältytään edellisiä osia vaivaavalta poukkoilulta. Juoni on keskitetympi ja se etenee kuin idän pikajuna.

Maija Heikinheimon suomennos on jälleen erinomainen. Varsinkin täytyy kehua kirjasarjan nimien suomennoksia! Ne ovat jopa alkuperäisiä parempia, vaikka niistä jokainen taitaa olla sitaatti enemmän tai vähemmän kanonisoidusta runosta. Luultavasti tähän kirjaan päättyy Flavia-maratonini ainakin tämän vuoden osalta, ja on mukava lopettaa se kirjaan, josta jää hyvä maku suuhun.

Helmet-haasteen kohtia:

11. Kirjassa käy hyvin

18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä

28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä

33. Selviytymistarina

47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus

(A Red Herring without Mustard, 2011. Suom. Maija Heikinheimo. Bazar, 2015)

Sinä veit minun vauvani, turha väittää vastaan

11. Kirjassa käy hyvin

Bishop's Laceyssa on markkinahumua. 11-vuotias kemistimme Flavia de Luce käy kuuntelemassa mustalaiseukko Fenellan ennustusta, ja epähuomiossa sytyttää naisen teltan tuleen. Hups. Hyvitykseksi Flavia tarjoaa Fenellalle Buckshaw'n kartanon tiluksia yöpymispaikaksi. Flavia saa kuulla Fenellalta, että hänen isänsä on aikoinaan ajanut Fenellan ja hänen miehensä pois kartanon mailta ja epäsuorasti vaikuttanut Fenellan miehen kuolemaan. Fenella ja Flavia parkkeeraavat vankkurit, mutta seuraavana yönä Fenella löytyy vankkureistaan henkitoreissaan pahoinpideltynä.

Verta! Joka puolella oli verta. Sitä oli roiskunut liedelle ja ikkunaverhoille. Verta oli lampunvarjostimella - ja minun käsissäni.
Katosta tippui jotain kasvoilleni. Kavahdin taaksepäin, koska minua inhotti ja ehkä vähän pelottikin.
(s. 68)

Eikä tässä vielä kaikki, vaan Flavia nappaa Brookien, paikallisen tyhjäntoimittajan, kartanosta hiippailemasta. Miten Brookie pääsi sisään, kun kaikki ovet olivat lukossa? Mitä miekkosella oli mielessään? Myöhemmin Flavia löytää Brookien uudestaan, tosin tällä kertaa pihalla olevan Poseidon-patsaan atraimen nokkaan nostettuna hummerihaarukka nenän kautta aivoihin työnnettynä. Pieneksi maalaiskyläksi Bishop's Laceyssa sattuu hämmentävän paljon murhia parin kuukauden sisään. Flavia alkaa tutkia tapausta, johon liittyy niin antiikkiesineitä, muinaisia uskonlahkoja, kadonneita vauvoja ja mustalaisennakkoluuloja.

Hopeisen hummerihaarukan tapaus on tähän mennessä lukemistani Flavia-dekkareista se, josta olen pitänyt vähiten. Sitä vaivaa sama ongelma kuin edellistä osaa, Kuolema ei ole lasten leikkiä. Eri juonikuvioita on useammankin kirjan materiaaliksi asti, ja tapahtumat poukkoilevat paikasta toiseen välillä hieman päämäärättömästi. Tämän kirjan myötä myös epäuskottavuus tuli ensimmäistä kertaa ongelmaksi. Luonnollisesti peppipitkätossumainen päähenkilö Flavia koettelee uskottavuuden rajoja muutenkin, mutta sen tavallaan hyväksyy jo kirjaa lukiessa. Samalla tavalla kuin Tolkienia lukiessa on hyväksyttävä, ettei velhoja ja lohikäärmeitä ole muualla kuin kirjan maailmassa. Mutta silloin kun kirjan sisäinen logiikka ontuu, hahmot käyttäytyvät tapojensa vastaisesti ilman syytä ja juonenkäänteet ilmestyvät deus ex machinan lailla, silloin epäuskottavuus ylittää ärsytyskynnyksen.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Flavian kuolleen Harriet-äidin taustoista saadaan tietää enemmän, ja de Lucen perhedynamiikka saa valaistusta. Dogger on oma, yleensä stoalaisen tyyni ja toisinaan kauhunsa avuttomaksi lamauttama itsensä. Ne eivät kuitenkaan ihan riitä pelastamaan kirjaa sen loogisilta ja rakenteellisilta ongelmilta.

Lopulta kirjassa käy hyvin, rikos ratkeaa ja elämä palautuu suurin piirtein oikeisiin uomiinsa. Siksipä siis Helmet-haasteen kohta 11 täyttyy. Muita kohtia:
16. Kirjassa luetaan kirjaa
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo
42. Kirjan nimessä on adjektiivi
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta

Ilmar Taska: Pobeda 1946

Ilmar Taska: Pobeda 1946

(Pobeda 1946, 2016. Suom. Jouko Vanhanen. WSOY, 2017)

Pobeda-setä!

8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Toinen maailmansota on päättynyt ja varovainen rauha laskeutunut Tallinnaan. Neuvostoliitto on liittänyt Baltian maat uusiksi raja-alueikseen, ja salainen poliisi valvoo tuoreen neuvostokansan uskollisuutta. Isä, äiti ja poika, kaikki nimettömiksi jääviä, yrittävät olla herättämättä liikaa huomiota. Virallisten papereiden mukaan perheen isä on kadonnut. Viron itsenäisyyttä ajavan kansalliskomitean kannattajiin kuulunut isä piileskelee kammarissa, suljettujen verhojen takana. Poika ihmettelee, miksei haamuksi entisestään kuihtunut isä tule koskaan ulos leikkimään, ja miksi äitikin on aina niin kireä, aina pahalla tuulella. Harmaaseen arkeen syttyy valon pilkahdus, kun pihaan kaartaa Neuvostoliiton autoteollisuuden kruununjalokivi, vuosimallin 1946 Pobeda. Hymyilevä ja kiltti kuski alkaa jututtaa pihalla leikkivää poikaa ja saavuttaa tämän luottamuksen. Pian kuitenkin toinen auto kaartaa pihaan ja isä katoaa auton perälle tuntemattomien miesten taluttamana.

Pobeda-mies alkaa käydä tapailemassa pojan äitiä lupaillen uutisia miehestä. Miestään kauan piilotellut ja tunteitaan turruttanut äiti sortuu salaiseen poliisiin kuuluvan hurmaavan miehen lepertelyihin. Poika ihastuu Pobeda-setään ikihyviksi, ja tätä luottamusta mies käyttää hyväksi savustaessaan äidistä tietoja miehensä vallankumouksellisesta toiminnasta. Ilmiantoja vaaditaan. Poika ei ymmärrä, miksi äiti pelkää Pobeda-setää. Pojan herkästi muovautuvassa mielessä lastenlorut sekoittuvat kommunistipropagandaan. Unelmissa siintää uutuuttaankiiltävä Pobeda-auto.

Äidin sisar Johanna on kuuluisa laulaja, joka on nähnyt ja kokenut kaiken - ainakin oopperatalon lavalla, jos ei todellisessa maailmassa. Johannan rakastettu, brittiläinen Alan on jäänyt rautaesiripun toiselle puolelle, ja kontakti tuohon toiseen maailmaan tuntuu kadotetun ainiaaksi. Alan on BBC:n uutistenlukija, eli hyvinkin epäilyttävää ainesta. Johannan ja Alanin oopperamaailman termeihin verhotut rakkauskirjeet tulkitaan salakoodiksi, jonka turvin länsivallat muka suunnittelisivat maihinnousua. Poika päätyy Johannan luokse turvaan. Johannalla ei ole kuitenkaan aavistustakaan siitä, kuinka 6-vuotiasta poikaa käsitellään.

Perheen tarinan anonyymius koskettaa. Nimettömyys korostaa sitä, että kyseessä voisi olla mikä perhe hyvänsä neuvosto-Virossa. Neuvostoliiton salaisen poliisin häikäilemätön toiminta yltää kaikkialle, ja jokaisella perheellä on siitä jokin kokemus. Vainoharhaisuus ja pelko menolipusta Siperiaan saavat ihmiset epäluuloiseksi toisiaan kohtaan. Ihmisiä katoaa jälkiä jättämättä ja jäljelle jää vain katkera hiljaisuus. Mitä merkitystä on yhden ihmisen hengellä kokonaisen kansakunnan turvallisuuden rinnalla? Kireässä ilmapiirissä niin äiti kuin poika kaipaavat hellyyttä, jota ottavat vastaan sieltä, mistä sitä saavat.

Ilmar Taskan esikoisromaani on muisto maailmasta, jonka toivoisi olevan kaukaisempaa todellisuutta kuin se on. Taskaa ei varsinaisesti voi hienovaraisuudesta syyttää, kun hän vetää yhteen salaisen poliisin urkinnan ja sen, kuinka halvalla yksityisyytemme myymme nykyään vapaaehtoisesti:

Hänen mielikuvituksensa lensi tahtomattaan taas tulevaisuuteen. Siellä lasten kasvot heijastuivat pienistä ja suurista kuvaruuduista, joita he kantoivat mukanaan tai jioden edessä he istuivat. He kohottivat ne silmiensä eteen ja painoivat vasten korviaan. He uskoivat noille valaistuille kuvaruuduille pienet ja suuret salaisuutensa. Hän puolestaan istui Keskuksessa puhtaassa ja avarassa ilmastoidussa huoneessaan laajan kuvaruudun takana ja näki ja kuuli kaiken. Seurasi heitä kaikkialle.
(s. 303-304)

Hieman kömpelöstä tulevaisuudenvisiosta huolimatta Taskalla on vahva pointti. Yksityisyys voi olla suurempi valuutta kuin mitä annamme sille arvoa. Taska on kuitenkin ehkä sittenkin lopulta romantikko ennemmin kuin pessimisti. Terrorin ja urkinnan yli kantaa epätoivoisissakin tilanteissa rakkaus, vaikka sitä sävyttää alituinen epävarmuus tulevasta. Vaikka teos ei pääty yksiselitteisen onnellisesti, ei se jätä lukijaa täyteen synkkyyteenkään.

Helmet-lukuhaasteesta sopivia kohtia Pobeda 1946:lle ovat:
8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo

Risto Isomäki: Viiden meren kansa

Risto Isomäki: Viiden meren kansa

(Into, 2018)

Aurinko putoaa taivaalta, ajatteli Lemminki järkyttyneenä

 49. Vuonna 2018 julkaistu kirja

Risto Isomäki on muissa kirjoissaan spekuloinut tulevaisuuden visioita. Nyt hän spekuloi menneisyyden hetkiä, kaukaa kivikaudelta ristiretkiaikaan. Aikaa, jolloin Suomi ei ollut vielä Suomi. Juuri luettuani Juha Hurmeen Niemen hämmennyin hieman kirjastossa Viiden meren kansan takakanteen tutustuessani. Ei kai Isomäki ole lähtenyt kalastelemaan samoille vesille? Ei sentään, sillä Viiden meren kansa on puhtaasti fiktiota, vaikka se pohjaakin historian ja arkeologian uusimpiin tutkimustuloksiin käsittelemiltään aikakausilta.

Viiden meren kansa on jaettu kahdeksaan täysin erilliseen tarinaan, jotka toimivat itsenäisinä novelleina. Ne etenevät kronologisessa järjestyksessä: ensin tutustutaan vetäytyvän jääkauden alta paljastuvan Suomen ensimmäisiin asuttajiin, hylkeenpyytäjäheimoihin lounais-Suomessa ja Pohjanmaan rannikolla. Seuraavat tarinat vievät Volganmutkaan suomalaisugrilaisten kansojen syntyseuduille, sekä roomalaistenkin tuntemien skyyttien kohtaamisiin kyseisten heimojen kanssa. Pieni koukkaus tehdään etelänaapurimme nykyisten rajojen sisälle, Saarenmaalle, jonne pudonnut meteoriitti olisi voinut inspiroida Kalevalankin runonlaulajia. Paitsi Kalevalan sankarit, myös myyttinen kansallisantisankari Lalli saa oman tulkintansa Isomäen käsittelyssä. Saarenmaalle teos myös päättyy, täysin järjettömältä kuulostavaan ristiretkeen keskelle talvea. Lopussa Isomäki omistaa pitkän epilogin lähteidensä selventämiselle ja ratkaisujensa perusteluille.

Osa tarinoista oli mieleenjäävempiä kuin toiset. Neljä tarinaa jäi ehkä parhaiten mieleen. Pohjois-Pohjanmaalle Kierikin hylkeenpyytäjien kyläyhteisöön sijoittuva tarina oli koskettava, ja se oivallisesti toi esille muinaisen lähes teollisen ja vauraan yhteiskunnan, joka pyyhkiytyi lähes jäljettömiin. Skyyttien raivokas soturiprinsessa, joka johtaa huvennutta joukkoaan liian kaukana pohjoisessa, vihamielisellä seudulla, oli hahmo, josta olisin lukenut vaikka kokonaisen romaanin. Myös kovin tutun kuuloisten Lemmingin ja Sepon matka Saarenmaalle ottamaan selvää "auringon poikasesta", lohikäärmeestä, joka laskeutui eteläiselle saarelle, piti otteessaan:

Hän oli yhä puolittain nukuksissa eikä lämpö tuntunut millään tavalla kummalliselta. Auringon kuuluikin lämmittää maailmaa aamun tullen. Mutta sitten auringon paiste muuttui liian kuumaksi. Vähintään yhtä kuumaksi kuin keskipäivällä, vaikka oli vasta aamuyö.
Ja sitten Lemminki ymmärsi myös, että aurinko oli nousemassa aivan väärästä suunnasta ja oli hetkessä täysin hereillä. Hän nosti katseensa ylös ja näki, että keskellä taivasta hehkui häikäisevän kirkas ja kuuma, monta kertaa normaalia suurempi auringon kehrä.
(s. 97)

Kertomus Riiasta lähteenestä ristiretkestä jään yli Saarenmaalle hämmentää epäuskottavuudellaan - ja nyt tarkoitan nimenomaan todellisuuden absurdiutta, en Isomäen tarinankerrontaa. Lähteä tuhansilla miehillä keskellä talvea tarpomaan jään yli valtaamaan kaukaisen soturikansan linnoituksia ja syöksemään suuri pakanoiden faarao vallasta. Niin. Ei taidettu tiedustelulle antaa paljon painoarvoa, vai olivatkohan nekin fake news jo silloin. Tarina sinänsä ja sen kuvaukset marssista jään yli hyytävät lukijankin.

Pidin Viiden meren kansasta paljon sitä lukiessani, ja ahmaisin kirjan muutamassa päivässä. Näin jälkikäteen kirjaa sulateltuani kuitenkin tuntuu siltä, että yksittäiset novellit jäävät vähän keveiksi. Monessa tarinassa ja hahmossa olisi potentiaalia pidempienkin tarinoiden aiheeksi. Historian uudelleenkuvittelu ja myyttisten hahmojen tuominen ikään kuin osaksi historiaa on aina vähän riskialtista, mutta Isomäki selviää kohtalaisesti. Suomalais-ugrilaisen muinaisuskon karsikkopuineen ja oksille ripustetuine karhunkalloineen Isomäki tuo erittäin eläväksi ja vahvat mielikuvat jäävät soimaan päähän.

Viiden meren kansalla kuitaan Helmet-lukuhaasteen kohdan 49, "vuonna 2018 julkaistu kirja". Muita kohtia:
1. Kirjassa muutetaan
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
23. Kirjassa on mukana meri
33. Selviytymistarina

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

(The Weed that Strings the Hangman's Bag, 2010. Suom. Laura Beck. Bazar, 2014)

Koston täytyisi nyt odottaa

40. Kirjassa on lemmikkieläin

Flavia de Lucen seikkailut jatkuvat kirjasarjan toisessa osassa, Kuolema ei ole lasten leikkiä. Bishop's Laceyn kylässä kohistaan, kun maankuulu nukketeatteritaiteilija Rupert Porson apulaisineen jää kylään odottelemaan korjaajaa hajonneelle autolleen. Kirkkoherra majoittaa pariskunnan läheisen maatilan niitylle. Maatilan omistajat, herra ja rouva Ingleby selkeästi tuntevat Porsonin, mutta eivät paljasta sitä ulospäin. Flavian epäilykset heräävät. Tarkkasilmäinen Flavia huomaa myös, että Porsonin viehättävä apulainen Nialla on raskaana, mutta Nialla vannottaa Flavian pysymään asiasta vaiti. Kylällä tiedetään, että Inglebyiden poika Robin on kuollut lapsena. Hänen ruumiinsa löytyi metsästä hirsipuusta roikkumassa. Liittyikö tapaukseen jotain hämäräperäistä? Oliko Inglebyiden apulaisena toimivalla Dieterillä, entisellä saksalaisella sotavangilla jotain tekemistä asian kanssa?

Korvauksesi majoituksesta ja korjausavusta Porson ja Nialla lupaavat pistää pystyyn nukketeatteriesityksen. Toisin kuin ensimmäisessä Flavia-kirjassa, Kuolema ei ole lasten leikkiä -romaanin ensimmäistä ruumista saadaan odottaa miltei kirjan puoleen väliin saakka. Kun murha paljastuu, mahdollisia tekijöitä on useita, ja taas on Flavian itselleen asettama velvollisuus löytää syyllinen ennen poliisia. 11-vuotias tyttö hoksaa asioita, joita muut eivät hoksaa.

Jälleen kerran kirjan vahvuus on hahmoissa. Flavia on kenties melodramaattisempi kuin ensimmäisessä osassa kuvitellessaan omaa kuollutta ruumistaan ja surevia omaisiaan, jotka nyt saisivat tuntea syyllisyyttä kaikiasta Flaviaa kohtaan tekemistään loukkauksista. Ehkä jonkinlainen teini-iän drama queen alkaa nostaa päätään? Doggerista alkaa viimeistään tämän kirjan myötä muodostua eräs suosikkihahmoistani Flavian ohella - poissaoleva, sympaattinen sotaveteraani, joka kantaa syvällä sisimmässään salaisuuksia, joista hän itsekään ei ole tietoinen. Hieman yllättäen suurimman roolin uusista hahmoista ei saakaan kumpikaan nukketeatterin pitäjistä, vaan saksalainen apukäsi Dieter. Englantilaista kirjallisuutta rakastava Dieter kertoo kirjan puolenvälin paikkeilla oman, sympatiaa herättävän tarinansa, joka on kirjan huippuhetkiä.

Ja sillä tavoin minusta tuli anglofiili. Siitä asti en halunnut muuta kuin lukea englantilaisia kirjoja; tietysti Dickensiä ja Conan Doylea; Jane Austenia ja Thomas Hardya. Kun olin hiukan vanhempi, Drusilla tilais minulle joululahjaksi The Boy's Own Annualin ja Chumsin. Kun täytyin kaksitoista olin jo brittiläisempi kuin moni poika Brixtonista.
(s. 225)

"Brittiläisempi kuin moni poika Brixtonista" tuntuu olevan myös kanadalainen kirjailija Alan Bradley tällä kirjasarjallaan. Kokonaisuutena Kuolema ei ole lasten leikkiä ei mielestäni ole yhtä ehyt kuin Piiraan maku makea. Tapahtumapaikkoja on pitkin kylää ja juonen kuljetus on rytmitetty jotenkin oudosti. Loppuratkaisu sinänsä on tyydyttävä, mutta jäin aika pian lukemisen jälkeen ihmettelemään, mitä kirjassa oikeastaan tapahtuikaan ja mistä syistä.

Helmet-lukuhaasteen kohdista täytän tällä kirjalla kohdan lemmikkieläin, vaikka maatilan kissa ei rehellisesti sanoen mikään merkittävä elementti kirjassa olekaan. Mutta oli siellä sellainen! Muita sopivia kohtia:

11. Kirjassa käy hyvin
16. Kirjassa luetaan kirjaa
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta

Alan Bradley: Piiraan maku makea

Alan Bradley: Piiraan maku makea

(The Sweetness at the Bottom of the Pie, 2009. Suom. Maija Paavilainen. Bazar, 2014)

Erityisen paljon rakastin myrkkyjä

42. Kirjan nimessä on adjektiivi

Jos on 11-vuotias poikkeuksellisen älykäs ja itsevarma tyttö Englannin maaseudulla sijaitsevassa vanhassa kartanossa 1950-luvulla, äiti kuollut, isä etäinen postimerkkeilijä ja isosiskot sietämättömiä teinejä, mihin purkaa kaikki padottu tarmokkuus? Flavia de Lucen vastaus on kemia. Ja siinä sivussa murhien ratkominen. Kanadalaisen Alan Bradleyn dekkarisarja nuoresta kemististä Flavia de Lucesta on kerännyt ihastusta, ja ymmärrän kyllä miksi. Flavia-dekkarit ovat vanhoja kunnon murhamysteerejä Agatha Christien hengessä. Poissa on nykydekkareiden seksuaalisella väkivallalla ja psykopatioilla mässäily ja viinaan menevä ihmisiä vihaava rikostutkija, joka painiskelee oman menneisyytensä kanssa. Tilalla on kutkuttava murha kartanossa, useita epäiltyjä, paljon teetaukoja, kemiallisia kokeita ja ihastuttava päähenkilö, joka ei olekaan aivan niin itsevarma kuin päälle päin näyttää.

Flavian äiti Harriet on kuollut vuorikiipeilyonnettomuudessa Flavian ollessa vasta yksivuotias. Flavian isä, Haviland, ei koskaan kunnolla toipunut tragediasta, ja vanhemmat tyttäret Ophelia ja Daphne purkavat omat pulmansa pikkusiskoon. Isä eristäytyy työhuoneeseensa tutkimaan ja ylläpitämään arvokasta postimerkkikokoelmaansa. De Lucen perheen lisäksi kartanossa asuu kamaripalvelija Dogger, joka oli sota-aikana Flavian isän aseveli. Sotavankeus ja pakkotyö Burman kuoleman rautatiellä jättivät Doggeriin syvät arvet. Nykyään Dogger on vain varjo entisestä itsestään, ja sodan muistot aiheuttavat hänelle silloin tällöin kamalia kauhukohtauksia. Hajamielisen ja omalaatuisen Doggerin älykkyys ja myötätunto tekevät kuitenkin hänestä eräänlaisen sielunkumppanin Flavialle.

Eräänä päivänä kartanon ovelta löytyy kuollut lintu nokassaan postimerkki, mikä saa Flavian isän pois tolaltaan. Myöhemmin Flavia kuulee isänsä riitelevän miehen kanssa, jonka Flavia myöhemmin löytää henkitoreissaan pihamaan kurkkupenkistä. Kuollessaan mies kuiskaa viimeisillä voimillaan sanan 'vale'. Kuka mies oikein oli? Onko isä syyllistynyt murhaan? Miten lintu ja postimerkki liittyvät kuolleeseen mieheen? Mitä tarkoittaa sana 'vale' - muuta kuin paikkaansa pitämätöntä väitettä, mille harhapolulle suomennos tahattomasti johdattelee? Entä mitä tekemistä tällä kaikella on ikkunalaudalle jääneen vaniljapiirakan kanssa?

Juonivyyhti alkaa keriytyä auki nopeasti. Johtolangat ja epäillyt seuraavat toisiaan, kun Flavia alkaa tutkia tapausta. Paikalliset poliisivoimat komisario Hewittin johdolla eivät jostain kumman syystä ota 11-vuotiaan tytön apua vastaan riemulla. Flavia itse taas on innosta suunniltaan, eikä kohtaaminen kuoleman kanssa hätkähdytä häntä tippaakaan:

Kunpa voisin sanoa, että olin ytimiäni myöten järkyttynyt, mutta en ollut. Kunpa voisin sanoa, että vaisto käski minun juosta pois, mutta se ei olisi totta. Sen sijaan katsoin tuota näkyä lumoutuneena ja yritin huomata kaikki yksityiskohdat: vapisevat sormet, ihon joka muuttui lähes huomaamattomasti pronssisen himmeäksi, aivan kuin kuolema itse olisi hengittänyt siihen siinä silmieni edessä.
Huomasin myös täydellisen hiljaisuuden.
Kunpa voisin sanoa että minua pelotti, mutta ei minua pelottanut. Oikeastaan päinvastoin. Tämä oli ilman muuta mielenkiintoisin asia mitä minulle oli koskaan tapahtunut.
(s. 37)

Flavian utelias mieli ja tieteelliset metodit johdattavat tämän ratkaisun äärelle poliisia nopeammin. Flavia on itsepäinen, salaileva ja omasta mielestään nokkelampi muita. Eli sellainen kuin 11-vuotiaan tytön ikään kuin kuuluukin olla. Flavian hahmo onkin Bradleyn dekkarisarjan kaikkein kantavin tukipalkki. Juoni on, kuten sanottua, perinteistä dekkarikamaa ja hyvä niin, mutta se, mikä erottaa Bradleyn muista vastaavista dekkaristeista on nimenomana Flavian hahmo. Nuori intohimoinen kemisti ja murhatutkija on todella sympaattinen. Jos Flavia olisi erehtymätön ja moitteeton, hän olisi hahmona todella ärsyttävä. Mutta Flavia ei ole aina oikeassa, ja hänen taustallaan on valtavasti surua ja yksinäisyyttä sekä läheisyyden kaipuuta, mikä nostaa hänet paljon monimuotoisemmaksi hahmoksi kuin aluksi kuvittelisi. Flavia ei ole koskaan saanut tuntea äitiään ja tuntee mustasukkaisuutta siskojaan kohtaan sen vuoksi. Flavia on turhautunut isänsä eristyneisyyteen ja haluaisi ravistella tätä, mutta puolison kuolema on kasvattanut niin syvän kuilun Havilandin ja perheensä välille, ettei sitä helposti ylitetä.

Surulliset ainekset ovat kuitenkin vain mausteena keitoksessa, ja Piiraan maku makea on sävyltään enimmäkseen kepeä ja kupliva. Bradleyn teos on nopealukuinen, perinteitä kunnoittava dekkari, jonka parissa viihtyy mainiosti sen keston ajan. Suomentaja Maija Paavilainen kirjoittaa tyylikkäästi ja kääntää eri hahmojen puheenparret mainioksi, vivahteikkaaksi suomen kieleksi. Helmet-lukuhaasteesta kirja kuittaa seuraavat kohdat:

3. Kirja aloittaa sarjan
11. Kirjassa käy hyvin
16. Kirjassa luetaan kirjaa
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa
42. Kirjan nimessä on adjektiivi
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö

Philip Roth: Amerikkalainen pastoraali

Philip Roth: Amerikkalainen pastoraali

(American Pastoral, 1997. Suom. Kristiina Rikman. WSOY, 2000)

Ihminen tulee hulluksi kun ei voi tehdä mitään vaikka haluaisi

28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä

Philip Rothin Amerikkalainen pastoraali on jo parinkymmenen vuoden ikäinen, mutta ilmestyessään profeetallinen teos on yhä ajankohtainen. Ennen Columbinea, Jokelaa ja Utøyaa Roth onnistui kuvaamaan terrori-iskun, joka on järkevä tekijälle itselleen ja samalla täysin järjetön kenelle hyvänsä muulle. Mitä tapahtuu, kun nuoren ihmisen mieli häiriintyy ja vanhempien amerikkalainen unelma pirstoutuu sirpaleiksi?

Seymour "Swede" Levov on mies, jolla on kaikki elämässä mennyt niin kuin pitääkin. Swede oli koulussa haka urheilijaksi, mestari koripallossa ja baseballissa. Komea, vaalea atleetti on varakkaan hansikastehtaan omistajan poika, ja paikka yhtiön johdossa isän eläköitymisen jälkeen on taattu. Swede on vakaa, hillitty, fiksu ja filmaattinen. Vaimoksi löytyy Dawn, Miss New Jersey vuosimallia 1949, ja auvoinen elämä New Jerseyn maaseudulla - "amerikkalaisessa pastoraalissa" - voi kulkea tasaista kulkuaan. Kunnes 1960-luvun lopulle tultaessa jotakin tapahtuu. Pikkukylän postissa räjähtää pommi, joka tappaa paikallisen lääkärin. Sweden tytärtä Merryä epäillään räjähdyksestä Vietnamin sodan vastaisena protestina, ja tytär katoaa maan alle.

Vuosikymmeniä myöhemmin Swede lähestyy kertojaa, Nathan Zuckerbergia. Zuckerberg oli koulussa samalla luokalla Sweden pikkuveljen kanssa, eikä edelleenkään tahdo uskoa, että kaikkien ihailema suuri Swede on edes huomannut hänen olemassaoloaan. Zuckerberg - Rothin oma alter ego - on menestynyt kirjailija, jolta Swede pyytää palvelusta. Swede toivoo, että Zuckerberg kirjoittaisi kirjan hänen isästään, hansikastehtailijasuvun pohatasta. Pian ensimmäisen tapaamisen jälkeen Swede kuitenkin menehtyy. Zuckerberg tapaa luokkakokouksessa Sweden pikkuveljen ja jää miettimään Sweden perheen historiaa. Todellisuudessa Swede halusi hänen kirjoittavan hänestä ja hirmuteon tehneestä tyttärestään. Zuckerberg tajuaa olleensa täysin väärässä Swedestä. Jälkimmäiset kaksi kolmannesta kirjasta häivyttää Zuckerbergin kertojan roolin ja johdattaa kuvittelemaan, millaista Sweden elämä oikein oli ja mikä johti tyttären terroritekoon.

Merry on ihan tavallinen lapsi, siinä kuin kuka hyvänsä muukin. Kärsii änkytyksestä ja helposti fiksoituu asioihin, mutta ei merkittävästi enempää kuin monet muutkaan lapset. Swede ja Dawn tukevat ja rakastavat lastaan, mutta jokin - ulkopuolisten odotukset siitä, millainen huippu-urheilijan ja missin lapsen tulisi olla? - aiheuttaa tytössä neurooseja ja pakko-oireita. Teini-ikään tullessa tyttö radikalisoituu ja alkaa sapekkaasti vihata vanhempiensa edustamaa, hyvinvoivaa yhdysvaltalaista elämäntapaa. Kuinka he voivat elää yltäkylläisyydessä, kun heidän kotimaansa pommittaa vietnamilaisia napalmilla? Mikä oikeus heillä on menestykseen, kun miljoonat amerikkalaiset elävät köyhyysrajan alapuolella. Merry alkaa liikkua äärivasemmistolaisissa piireissä, joiden levittämä propaganda uppoaa hedelmälliseen maaperään ja kasvattaa veristä satoa.

Merryn maailmantuska muuttuu aggressioksi vailla järjellä perusteltavaa syytä ja kohdistuen viattomiin. Swede ei voi käsittää tyttärensä tekoa, eikä voi lukijakaan.

Hän kuvittelee että kaikki liittyy kaikkeen. Mutta eihän näiden asioiden välillä ole mitään yhteyttä. Miten meidän elämäntapamme ja se mitä hän teki voisivat liittyä yhteen? Se missä hän kasvoi ja mitä hän teki? Yhtä sekopäistä kuin kaikki muukin - kaikki yhtä samaa sotkua! -- Sitä ei voi selittää. Se on kaaos.
(s. 293) 

Edes Merryn logiikan sisäisessä maailmassa teolla ei ole merkitystä, vaan se on lähinnä tragikoominen tussahdus, piskuinen pisara valtameressä. Merry on rebel without a cause, jonka kapinalle faktat ja suurempi merkitys ovat toissijaisia tytön tunteman moraalisen oikeutuksen rinnalla. Teon jälkeen Merry katoaa, ja tyttären etsintä johdattaa Sweden hyväksikäytön ja kiristyksen uhriksi. Swede ja Dawn jäävät keräämään perheensä palasia kasaan. Mitään ei kuitenkaan ole tehtävissä. Mitään ei koskaan ollutkaan tehtävissä.

Eikä hänellä arkielämässä ole muuta mahdollisuutta kuin pitää yllä kunniallista roolia, esittää omaa itseään ja kestää se häpeä, jonka ihannemieheksi naamioitumisesta saa maksaa.
(s. 183) 

Amerikkalainen unelma, omin kätösin saavutettu menestys hajoaa tuhkaksi suussa. Tuota unelman tuhoa Philip Roth kuvaa kuin modernin ajan profeetta, juutalaisesta kulttuurista, beat-runoudesta ja modernistisesta kirjallisuusperinteestä ammentavalla, lavealla, kaikenkattavalla ja pikkutarkalla tyylillään. Rothin pyörremyrskymäinen analyysi Yhdysvaltain kulttuurin tilasta, perheyksikön hauraudesta ja nuoren ihmisen epä-älyllisin perustein suunnatusta raivosta kiertää spiraalimaisesti kehää päästen kierros kierrokselta lähemmäs ydintä.

Rothia ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua optimistiksi, mutta Amerikkalainen pastoraali lähenee jo nihilismiä. Emme voi tuntea toista ihmistä emmekä itseämme. Järjettömyyttä vastaan ei voi taistella järjellä. Rothin sanoissa on totuudenkin siemen, ja samoja aiheita on käsitellyt myöhemmin muun muassa Jussi Valtonen romaanissaan He eivät tiedä mitä tekevät. Itse haluaisin uskoa ihmisen kohtalon olevan vähemmän lohduton. Mutta millainen tyylitaituri ja retorikko Roth on! Myönnän, että minulla oli Portnoyn taudin lukemisen jälkeen kuva Rothista kirjailijana, jonka pääraaka-aineena on seksuaalinen turhautuminen ja siihen se jääkin. Onneksi näin ei ole, ja Amerikkalainen pastoraali on aivan omalla tasollaan, suorastaan mestarin taidonnäyte niin laajuden, tyylin kuin aiheen käsittelyn tarkkuuden osalta.

Amerikkalainen pastoraali täyttää Helmet-haasteen seuraavat kohdat:
1. Kirjassa muutetaan
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
24. Surullinen kirja
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä

Bruce Springsteen: Born to Run - Omaelämäkerta

Bruce Springsteen: Born to Run - Omaelämäkerta

(Born to Run, 2016. Suom. Ilkka Rekiaro. Otava, 2016)

And the poets down here don't write nothing at all

20. Taiteilijaelämäkerta

Muusikoista ja taiteilijoista on aina kiva lukea. Varsinkin sellaisista, jonka teoksiin itsellä on vahva henkilökohtainen side. Joskus parikymppisenä, kun kävin läpi jonkinlaista 1960- ja 1970-lukujen laulaja-lauluntekijöiden kautta omassa musiikillisessa historiassani, Bruce Springsteenin musiikki kolahti lujaa. Biisintekijän ja kansanrunoilijan lisäksi Springsteenissä kohtasivat kellontarkka bändinjohtaja ja tinkimätön showmies - harvinainen yhdistelmä ominaisuuksia. Armottomin fanitus on jo laantunut, mutta arvostan miehen tuotantoa silti kovin. Luin muutama vuosi sitten Peter Ames Carlinin kirjoittaman elämäkerran, joka oli sinänsä ansiokas, mutta vasta nyt Springsteenin omaelämäkerta tuntuu kertovan tarinan sillä äänellä, joka ansaitsee tulla kuuluville.

Omaelämäkerrat ovat aina vähän haastavia, sillä vaikka ne tarjoavat ainutlaatuisen perspektiivin, voi tuo perspektiivi olla myös vääristynyt ja rosoja siloitteleva. Ne voivat vääristää kohdettaan myös tarkoituksella, kuten Bob Dylanin Muistelmat, osa 1, joka on yksi parhaista lukemistani elämäkerroista, mutta ei siinä varmaan totuutta ole kuin mausteeksi. Springsteen ainakin vaikuttaa rehellisemmältä, mikä varmasti osittain johtuu valitusta äänensävystä. Livetaltioinneilta ja haastatteluista tutun äänen tunnistaa myös tekstin muodossa ja Ilkka Rekiaron hienosti suomentamanakin.

Springsteen kertoo omin, vuolain ja kaunopuheisin sanoin lapsuudestaan New Jerseyssä, vaikeasta isäsuhteestaan, rock'n'rollin alkuräjähdyksestä pienen pojan tajunnassa, ensimmäisistä bändikokeiluista, tytöistä ja E Street Bandin perustamisesta aina jättimenestykseen ja uran suvantoihin, mielenterveysongelmiin, avioliittoon ja bändikavereiden kuolemiin. Muutama teema nousee vahvasti esille.

Springsteenin suhde isäänsä oli vaikea, mutta ilman sitä olisi moni laulu jäänyt syntymättä. Doug Springsteen kärsi itsetunto-ongelmista, joita hän lääkitsi alkoholilla. Brucen lapsuuteen ja nuoruuteen isästä piirtyi kuva hiljaisena miehenä, joka jurotti keittiönpöydän ääressä olutpäissään katkeroituen, kun kaikki olivat häntä vastaan. Vanhoilla päivillään isällä diagnosoitiin skitsofrenia, joka ilmeisesti oli puhjennut jo paljon aiemmin. Springsteen kertoo avoimesti hänellekin periytyneistä suvussa kulkevista mielenterveysongelmista. Hän on kuitenkin saanut niihin hoitoa, toisin kuin monet sukunsa vanhemmat jäsenet, jotka jäivät yksin sairautensa kanssa.

Toinen usein esille nouseva asia on naiset. Springsteenilla oli paljon naisystäviä, eikä aina vain yksi kerrallaan, mutta jokin sai tämän ottamaan jalat alle aina, kun suhde oli muuttumassa vakavammaksi. Tästäkin Springsteen kirjoittaa hyvin avoimesti, vaikka ehkä vähän ylpisteleekin nuoruudenvalloituksillaan. Mutta suurempana tunteena kuin himo omaelämäkerrassa nousee esiin pelko - pelko rakastaa, olla toiselle kumppani ja antaa toisen olla itselle sellainen. Ennen avioliittoa Patti Scialfan kanssa sitä roolia niin pitkään Springsteenin elämässä esitti E Street Band ja sen musiikki.

Ja se on kirjan kolmas ja minulle merkittävin anti. Muusikon persoonaa kiinnostavampaa on aina itse musiikki, ja siitä Springsteen kirjoittaa upeasti. Kirjassa kerrotaan lukemattomia anekdootteja E Street Bandin jäsenistä ja sattumuksista kiertueilla. Levytysura ensimmäisestä, Columbia Recordsin toimistossa akustisen kitaran säestyksellä äänitetystä demosta viimeisimpiin, Danny Federicin ja Clarence Clemonsin kuoleman jälkeisiin albumeihin käydään kiitettävän yksityiskohtaisesti läpi. Springsteenin perfektionismi ja valinnanvaikeus satojen laulujen joukosta viivästyttivät usein levyjen valmistumista, mutta lopputulos oli usein maaginen. Sitäkin maagisempia olivat konsertit, joista niiden päätähti ja maestro kirjoittaa niin vetävästi, että tunnen yhä olevani Olympiastadionilla heinäkuussa 2012:

Se on elävöittävää, riemuisaa, hikistä, lihaksille käyvää, kurkkua korventavaa, ajatuksia selkeyttävää, uuvuttavaa, sielua virvoittavaa, katarttista mielihyvää tuottavaa ja etuoikeus joka ikinen ilta. Jos se ei ole, teet jotain väärin. Voit laulaa piinastasi, maailman piinasta ja musertavimmista kokemusistasi, mutta sielujen yhteen kokoontumisessa on jotain, mikä puhaltaa alakulon pois. Jotain mikä päästää auringon paistamaan, pitää hengitystä yllä, kohottaa sinua tavalla jota on mahdoton selittää, tavalla jonka voi ainoastaan kokea. Se on syy elää, ja minulle se oli pelastusköysi, joka yhdisti minut muuhun ihmiskuntaan silloin kun siteiden solmiminen oli minulle vaikeaa.
(s. 203-204)

Jokainen, joka on viettänyt teini-ikänsä kuulokkeet korvilla ja levynkannet käsissään, voi samaistua tuohon viimeiseen lauseeseen. Harva onnistuu kirjoittamaan musiikista yhtä taidokkaasti kuin Springsteen omaelämäkerrassaan. Se nostaa mielestäni Born to Runin musiikillisten omaelämäkertojen rehellisimpään, aidoimpaan, inspiroivimpaan ja viihdyttävimpään joukkoon.

Born to Run - Omaelämäkerta täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:
1. Kirjassa muutetaan
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
20. Taiteilijaelämäkerta
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo

Yann Martel: Piin elämä

Yann Martel: Piin elämä

(Life of Pi, 2001. Suom. Helene Bützow. Tammi, 2012)

Te ette voi osoittaa, kumpi tarina on totta ja kumpi ei

33. Selviytymistarina

"Minulla on tarina, joka saa teidät uskomaan Jumalaan", sanotaan esipuheessa kirjailija Yann Martelille. Martel, tai siis hänen fiktiivinen alter egonsa, kirjaa ylös Kanadan-intialaisen Piscine "Pii" Patelin uskomattoman seikkailun, jolle jo esipuheesta voi päätellä vahvan uskonnollisen pohjavireen. Yleensä olen allerginen allegoriselle kerronnalle. Nytkin se oli vähällä pilata lukukokemuksen. Piin elämä todistaa tarinan viettelevästä magiasta. Se myös väittää, että totuus on valintakysymys.

Ranskalaisen uimahallin mukaan nimetty Piscine Patel kasvaa Intian Pondicherryssä Patelin perheen omistamassa eläintarhassa. Patel luo itselleen uuden identiteetin lyhentämällä hieman kiusallisen etunimensä: Piscinestä tulee Pii, matemaattinen symboli, jonka merkittävyys geometriassa on kuin taivaassa saneltu. Piin herkkiin nuoruusvuosiin vaikuttavat erityisesti kaksi miestä, joilla on sattumalta sama nimi; toinen on biologian opettaja ja toinen muslimimystikko. Piitä kiehtovat hengelliset kysymykset, mutta perhettä järkyttää se, että hän pitää kaikkia uskontoja yhtä oikeina. Pii hakee oppia yhtä aikaa kristinuskosta, islamista ja hindulaisuudesta, mikä närkästyttää kyseisten uskontojen harjoittajia, kun heille selviää Piin uskonnollinen uskottomuus. Piille kaikki uskon ilmenemismuodot ovat yhtä tosia, eivätkä millään tavoin ristiriidassa keskenään. Tärkeintä on usko, eivät sen ulkoiset tunnukset.

Intian 1970-luvun poliittisen kuohunnan vuoksi Patelin perheen isä päättää myydä eläintarhan ja muuttaa perheineen kauas Kanadaan vakaamman tulevaisuuden toivossa. Rahtilaiva Tsimtsum lähtee pitkälle matkalleen kuin Nooan arkki konsanaan, tosin eläimiä on ruumassa huomattavasti enemmän kuin kaksi kutakin lajia. Laiva joutuu myrskyyn ja uppoaa. Ainoana selviytyjänä ihmisistä on pelastusveneeseen ehtinyt Pii. Veneeseen päätyvät Piin lisäksi jalkansa murtanut seepra, hyväntahtoinen orankiemo, nälkäinen hyeena ja valtava bengalintiikeri.

Se oli alle viiden metrin päässä minusta. Kuinka valtava se olikaan! -- Vähäinen kokemukseni pelastusveneeseen joutuneista villieläimistä oli saanut minut luulemaan, että verenvuodatukseen liittyi runsaasti meteliä ja vastarintaa. Nyt kaikki kävi vähin äänin.
(s. 194) 

Kerronnan sävy muuttuu tässä vaiheessa kirjaa. Leppoisahkona kasvutarinana alkanut kertomus muuttuu seikkailuksi ja kamppailuksi selviytymisestä. Pii askartelee itselleen lautan, koska ei ymmärrettävistä syistä tahdo hengailla samassa veneessä bengalintiikerin kanssa. Lukijalle esitellään suhteellisen uskottavasti, kuinka kerätä vettä, säännöstellä ruokaa ja kalastaa hengenpitimikseen tuhansien kilometrien päässä lähimmästä satamasta. Viikkojen kuluessa epätoivo alkaa hiipiä veneeseen, kun pelastusta ei kuulu. Piin ei auta muu kuin kesyttää tiikeri kumppanikseen.

Mitä pidemmälle haaksirikkotarinassa mennään, sitä epäuskottavammaksi se käy. En tässä käy sen enempiä spoilaamaan tarinaa, mutta eräässä vaiheessa mennään jo vahvasti fantasian puolelle, mikä häiritsee, kun niin pitkään on pysytty ainakin pinnallisesti realistisessa kerronnassa. Mutta hetkinen, eikös kirjan alussa puhuttu viljalti uskonnoista? Ja siitä, kuinka tärkeämpää kuin se, mihin uskoo tai ovatko uskonnot keskenään ristiriidassa, on usko itsessään? Siitäkö tässä merenkulkutarinassa onkin kyse, pyhäkoulun oppitunnista? Asiat voivat olla näin tai noin, ja se jää lukijan päätettäväksi. Viimeisen sivujen keskustelu tarinan merkityksestä on miltei raivostuttava. Tämäkö olikin kaikki vain vertauskuvallista? Vai oliko sittenkään?

Jokin tarinassa jäi häiritsemään ja jätti lievän huijatuksi tulemisen tunteen. Sinänsä Piin elämä on vahva esimerkki siitä, kuinka tarina voi johdatella yhteen suuntaan vaikka onkin todellisuudessa viemässä toisaalle. En ole kuitenkaan täysin vakuuttunut siitä, että totuus voisi olla noin simppeli valintakysymys. Tyylin puolesta Martel vie pisteet kotiin, samoin kuin Helene Bützowin tuttuun tapaan hieno suomennos.

Piin elämä täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
23. Kirjassa on mukana meri
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
33. Selviytymistarina

Juha Hurme: Niemi

Juha Hurme: Niemi

(Teos, 2017)

Ihminen on kummallinen, mytologioita luova eläin, puhuva, pohtiva ja näkyjä näkevä apina

32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

Faktan ja fiktion rajoilla koikkelehtivaa kerrontaa tuntuu kertyneen oikein urakalla tämän vuoden lukulistalleni. Humoristisempaan päähän tämän tyylisiä kirjoja asettuu viime vuoden Finlandia-voittaja, Juha Hurmeen Niemi, joka kertoo Suomesta monin tavoin syvällisemmin kuin monet tietokirjat. Mutta onko se faktaa vai fiktiota? Jaottelu ei ole kovin mielekäs tässä tapauksessa. Niemi on kaunokirjalliseen muotoon puettua, paljon lukeneen ihmisen stand up -komiikkaa tieteellisistä faktoista. Vai miten muuten voisi luonnehtia Hurmeen kuvausta maailmankaikkeuden ensihetkistä:

Pienessä ja kuumassa, sanokaamme amerikkalaisen jalkapallon kokoisessa maailmankaikkeudessa oli hirveä härdelli päällä: energia oli alkanut muuttua aineeksi ja hiukkasia syntyi, törmäili ja hajosi äärimmäisen toiminnallisuuden kiihkossa. Se oli ahdasta, kuumaa ja hikistä vääntöä!
(s. 10)

Ylläoleva lause voisi olla Veikko Huovis-vainaan kynästä lähtöisin, mutta tokkopa Huovisenkaan mittava yleissivistys ylsi Hurmeen tasolle. Hurme luotaa myöhemmin Suomeksi kutsutun maantieteellisen kolkan historiaa aina alkuräjähdyksestä Suomen sotaan ja Venäjän vallan alkuun saakka. Läpi kirjan Hurme vetää suomalaisen kulttuurin osaksi eurooppalaista vertaillen ja törmäyttäen niitä keskenään. Mukana kulkevat koko länsimaisen tieteen, filosofian, taiteen ja runouden historia yhtenä suurena mylläkkänä. Ja miten viihdyttävänä sellaisena!

Niemi on periaatteessa kronologisesti etenevä historian oppitunti. Käytännössä se on eri suuntiin kurkotteleva ja ryöppyävä valtaisan oppineisuuden osoitus. Eritoten kirjallisuuden historiasta Hurmeella on poikkeuksellisen syvällinen näkemys. Hurme asettaa rinnakkain esikalevalaista runonlaulua länsimaisen kirjallisuuden klassikkojen kanssa - Boccaccion, Chaucerin, Shakespearen, Miltonin, Rabelais'n - ja peilaa niiden teemoja keskenään. Väkevä, alkusoinnullinen kalevalamitta ja perinteiset runoaiheet ovat laadultaan täysin verrattavissa hienoimpaan eurooppalaiseen runouteen. Suomeen kristinuskon myötä pesiytyneet kuivakat ja ahdasmieliset kirkonmiesten runokyhäelmät lytätään säälittä.

Ruotsin vallan ajan poliittiset kummallisuudet käydään läpi hengästyttävää tahtia. Nimiä sinkoilee sinne ja tänne, ja omat puoliksi unohtuneet Suomen historian oppitunnit palautuvat pätkittäin mieleen. Niin mitäs ne isoviha ja pikkuviha olivatkaan? Entä hatut ja myssyt? Ruotsinvallan aika näyttäytyy varsin absurdina sekoiluna, jossa kukaan ei oikein ollut kartalla.

Kantavana ajatuksena Hurmeella kaikessa rönsyilyssä on se, että Suomi ei ole jokin erityislaatuinen, muusta maailmasta irrallaan oleva ja uniikki lumihiutale, vaan osa eurooppalaista ja laajemmin länsimaista kulttuuriperinnettä. Suomessa ovat iät ja ajat törmänneet niin idästä kuin lännestä tulleet kulttuurit, kansat ja kielet muodostaen uusia yhdistelmiä ja perinteitä. Vaikka Suomi onkin Euroopan periferiaa, ja uudet aatteet ja tyylit ennättävät tänne hieman myöhemmin, emme ole siitä irrallisia. Meidän ei tulisi siitä myöskään eristäytyä omaan nurkkakuntaiseen kuplaamme. 1800-luvun kansallinen herääminen ja nationalismi tuomitaan Hurmeen teoksessa hölynpölyksi.

Paitsi nationalismia, Hurme vastustaa äänekkäästi myös kaikenlaista dogmaattisuutta, taikauskoa, laiskaa ajattelua sekä ankeaa ja ilotonta maailmankatsomusta. Niiden sijaan Hurmeen Niemessä ja meidän niemellämme tärkeää on ilonpito, nauru, tiedonjano, rakkaus, seksi sekä kasvava ymmärrys meistä itsestämme ja ympäröivästä maailmankaikkeudesta. Kukapa minä olen olemaan eri mieltä hänen kanssaan.

Kirja täyttää seuraavat Helmet-lukuhaasteen kohdat:
4. Kirjan nimessä on jokin paikka
23. Kirjassa on mukana meri
32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

George Saunders: Lincoln in the Bardo

George Saunders: Lincoln in the Bardo

(Random House, 2017)

matterlightblooming phenomenon

6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa

George Saundersin romaanilla Lincoln in the Bardo on historiallinen pohja. Yhdysvaltain presidentti Abraham Lincolnin poika kuoli 11-vuotiaana lavantautiin. Aikalaislähteiden mukaan surun murtama presidentti vieraili Willie-pojan kuoleman jälkeen kryptassa ja piteli poikansa ruumista sylissään. Menetys oli tehdä lopun masennukseen taipuvaisesta presidentistä. Samaan aikaan sisällissota kasvatti kierroksiaan ja kahtia repeytynyt kansakunta kaipasi vahvaa johtajaa.

Saundersin romaani kertoo yhdestä yöstä, jolloin Willie ilmestyy hautausmaalle kuoleman jälkeiseen ja uudelleensyntymistä edeltävään välitilaan, jota tiibetinbuddhalaisessa perinteessä nimitetään bardoksi. Hautausmaalla on muitakin asukkeja, jotka syystä tai toisesta eivät ole kyenneet jättämään tätä materiaalisen maailman viimeistä saareketta siirtyäkseen eteenpäin kohti tuntematonta. Osa heistä on ollut hautausmaalla vuosikausia ja sulautunut osaksi kryptien rakenteita, hautakiviä ja aitaa. Hahmot toistavat omia tarinoitaan loputtomasti ja siten pyrkivät tekemään elämäänsä todelliseksi, kunnes kaikki osaavat kaikkien tarinat jo ulkoa. Kun lopulta joku sieluista siirtyy seuraavaan tilaan - onko se taivas, helvetti, reinkarnaatio, sitä ei kerrota - katoaa hän räiskähtäen aineen ja valon kukinnoiksi, matterlightblooming. Kun Abraham Lincoln saapuu suremaan kuollutta poikaansa, kuolleet huomaavat ainutlaatuisen siteen isän ja pojan välillä, joka kasvattaa heidän kaipuutaan elävien joukkoon. Willie voisi olla heidän yhteytensä maailmaan!

People were happy, that was what it was; they had recovered that notion.
     hans vollman

It was the idea, the very idea, that someone—
     roger bevins iii

From that other place—
     hans vollman

That someone from that other place would deign to—
     roger bevins iii

It was the touching that was unusual.
     the reverend everly thomas
(s. 67)

Kuolema ja unohdus ovat kuitenkin ottaa vallan, kun kontakti elävään presidenttiin jää vain nopeasti haihtuvaksi kaiuksi muualla jatkuvasta elämästä. Presidentti itsekin on omassa kiirastulessaan, jossa hän ei kykene luopumaan rakkaasta pojastaan, mutta ei myöskään saa tähän todellista kontaktia.

Willien lisäksi päähenkilöitä on kolme, ja he saavat suurimman osan romaanin vuorosanoista Willien jäädessä enemmänkin tarinan objektiksi. Yksikään heistä ei suostu hyväksymään kuolemansa lopullisuutta, ja tämä tosiasioiden kieltäminen manifestoituu heissä jollain tavalla fyysisesti. Hans Vollman on myöhäiskeski-ikäinen mies, joka on jäänyt sortuvan kattopalkin alle. Vollman on vanhoilla päivillään päässyt naimisiin kauniin nuoren naisen kanssa, mutta vanhempaa miestä arkaillut nainen ei ole tahtonut jakaa vuodettaan tämän kanssa. Juuri ennen miehen toiveiden täyttymystä katto romahtaa tämän päälle. Tuonpuoleisessa Vollman on vailla rihman kiertämää, penis jättiläismäisen groteskeihin mittoihin paisuneena. Omasta mielestään Vollman on vain loukkaantunut ja tuota pikaa toipumassa, jotta pääsee vaimonsa kanssa vällyjen väliin.

Roger Bevins III on varakkaan perheen nuori vesa, jonka ominaisuuksiin kuuluvat taiteelliset taipumukset, kyky havainnoida ympäristöään ultratarkasti ja kuvailla sitä herkästi, sekä seksuaalinen mieltymys miehiin. Homoseksualisuutta paheksuvana aikana Roger on onneton, ja erään epäonnistuneen rakkausseikkailun jälkeen hän viiltää ranteensa auki. Hautausmaalla Rogerin kehosta pursuaa jalkoja, käsiä ja kaikkea havainnoivia silmiä, joiden määrä kasvaa entisestään tämän kiihtyessä. Kolmas päähenkilöistä on pastori Everly Thomas, joka toisin kuin muut, tiedostaa olevansa kuollut. Hän on kuitenkin nähnyt näyssä, mikä kohtalo häntä odottaa tämän jälkeen. Helvetin lieskat odottavat, mutta Thomasilla ei ole aavistustakaan, miksi hurskasta kirkonmiestä moinen kohtalo odottaa. On helpompaa siis jäädä limboon kuin saada asiasta varmuus. Thomasin suu on pysyvästi vääntynyt kauhunhuutoon. Ilmeestään huolimatta Thomas on tyyni järjen ääni absurdissa tuonpuoleisessa.

Tämän kolmikon ja Willien lisäksi Saundersin kirjassa on puhujia pitkälti toistasataa. Osa on hautausmaan fiktiivisiä hahmoja kertomassa omia elämäntarinoitaan, kukin omalla puhetyylillään. Äänet heijastelevat tarinoissaan paitsi Yhdysvaltain historiaa, myös ihmiskunnan yleisiä vitsauksia - köyhyyttä, rotusortoa, kateutta ja katkeruutta. Kaikkia ääniä yhdistää pelko luopumisesta, ja tarrautuminen edes johonkin oljenkorteen tuntemattoman pelossa. Kuolleiden tarinat muuttuvat osaksi heidän fyysistä olemustaan, mutta ei aina selkeällä tavalla, vaan pikemminkin unen logiikalla toimivalla metaforisuudella. Osa äänistä on Lincolnista ja Yhdysvaltain historiasta kertovia tietokirjallisia sitaatteja. Lainauksista osa on fiktiivisiä, mutta myös aitoja lähteitä on rutkasti. Varsinaista kertojaa ei ole, vaan kirja on rakennettu dialogin muotoon eri puhujien ja sitaattien välillä. Alkuun tämä vieraannuttaa, kun vastuu johtopäätöksistä sälytetään lukijalle. Hyvin pian siitä muodostuu tehokas keino vetää lukija mukaan kirjan maailmaan, joka on uniikkia mielikuvituksen juhlaa, paikoin tragikomediaa ja paikoin haurasta elegiaa.

Omia tarinoitaan ikuisuuksiin asti toistavat kuolleet toivat mieleeni Samuel Beckettin absurdismin ja eksistentialismin kentillä operoivat näytelmät Waiting for Godot ja Endgame. Mielikuvitukselliset metamorfoosit taas toivat mieleen David Lynchin teokset kuten Eraserheadin ja Twin Peaksin kolmannen tuotantokauden. Läheisempi vertailukohta, joka myös tuli välittömästi mieleen, oli Laura Lindstedtin hieno Oneiron. Moniääninen kertomus tiibetinbuddhalaisesta kuolemanjälkeisestä tilasta, jossa selvitetään, miten ihmiset ovat sinne päätyneet ja mitä kaikesta luopuminen tarkoittaa... kuvaus pätee yhtä hyvin Lindstedtiin kuin Saundersiin. Oneiron on tosin eri suuntiin rönsyilevä ja reilun feministinen kun taas Lincoln in the Bardo on kenties runollisempi ja tiiviimpi, ja siinä on tiettyä hiljaista hauskuutta kaikessa absurdiudessaan.

Lincoln in the Bardo oli minulle vuoden suurimpia yllätyksiä ja antoisimpia lukukokemuksia. Fantastiset elementit yhdistyvät historiaan ja traagiset surrealistiseen saumattomasti luoden jotain aivan omanlaistaan.

Helmet-haasteen sopivia kohtia kirjalle:
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
24. Surullinen kirja
27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta