"Kiehtova suoli"

Giulia Enders: Suoliston salaisuus - Kaikki kehomme keskeisestä elimestä

(Darm mit Charme : Alles über eine unterschätzes Organ. Suom. Elina Lustig. Otava, 2016)

22. Kuvitettu kirja

Haasteen toiseksi viimeiseksi kirjaksi luin kohtaan 22 Giulia Endersin populaaritiedeteoksen Suoliston salaisuus Enders on saksalainen tutkija, joka keskittyy ihmisen suolistoon, sen hermostoon ja bakteerikantaan. Endersin teos on hyvin helppotajuisesti kirjoitettu, jossa sopivasti ajoitetut vitsit keventävät monisyistä aihetta:

Jos joku lataa Facebookiin kuvia iltapalastaan ja ihmettelee, etteivät ystävät kommentoi hauskaa kuvaa, hän on yksinkertaisesti kääntynyt väärän kohdeyleisön puoleen. Jos olisi olemassa mikrobi-Facebook, kuvaa kommentoisi miljoonayleisö aplodeeraten tai kauhistellen.
(s. 187)

Endersin teos on jaettu kolmeen osaan: yleiseen esittelyyn suolen toiminnasta, suolen hermostoa käsittelevään osaan ja suolen mikrobeja käsittelevään osaan. Parhaiten kirjoitettu osa oli mielestäni ensimmäinen. Opin siitä paljon uusia asioita, ja mieleeni palautui paljon koulun biologian tunneilta ja Olipa kerran elämä -sarjasta unohtuneitakin asioita. En esimerkiksi tiennyt, että syljessä on kipua lievittäviä aineita, tai miten nielu- ja kitarisat toimivat tai miksi ne usein leikataan pois.
Opin myös, että suolisto on melkein kuin ihmisen toiset aivot, ainakin jos hermoston toimintaa ja hermosolujen määrää katsotaan. Lisäksi tajusin paljon laajemmin, kuinka valtavasti erilaisia bakteereja ihmisen suolistossa on, ja kuinka jokaisen ihmisen suolistofloora on erilainen.

Kahta jälkimmäistä osaa, vaikka niissä paljon hyvää asiaa onkin, vaivaa hieman se, että Enders lähtee turhan itsevarmasti keulimaan vielä kiistanalaisten tutkimusten päätelmillä. Esimerkiksi Enders esittää jo varmana tietona toksoplasmojen vaikutusta mielialaan ja itsetuhoisuuteen tai suoliston bakteerien vaikutusta painonnousuun. Se, minkä hyväksyn kyllä Endersin teoksesta mukisematta, on se, että bakteerien vaikutus suoliston hyvinvointiin ja suoliston vaikutus ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin on aliarvioitu. Kaipaisin myös enemmän lähteitä, sillä "erittäin hyvä ja laadukkaasti tehty saksalainen tutkimus" ei oikein riitä lähteeksi, vaikka lopussa onkin laaja kirjallisuusluettelo. Luotan kyllä siihen, että Enders lainaa ihan päteviä tutkimuksia, mutta olisi kiva itse päästä se toteamaan. Toki ymmärrän, että tämä on varmasti kepeyttä vaativan kustanatajan toive, eikä kirjan ole tarkoituskaan olla akateemiset kriteerit täyttävä tutkimus, vaan kansantajuinen esitys harvoin tutkitusta, mutta nykyään paljon pinnalla olevasta aiheesta.

Mukava, viihdyttävä ja tietoa lisäävä välipala, jota paikoin vaivaa pieni liika innostuminen vielä epävarmoista asioista. Sopii kohdan 22 lisäksi haasteen kohtiin 4. Kirja lisää hyvinvointiasi, 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 23. Käännöskirja.

"Aivan uusi naismieli"

Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä

(WSOY 1981)

35. Kirjan nimessä on erisnimi

Anja Kaurasen (nyk. Snellman) esikoisromaani Sonja O. kävi täällä vuodelta 1981 herätti kohua ilmestyessään. Rajuja seksikohtauksia, mielenterveytensä kanssa kamppaileva nuori nainen päähenkilönä ja pirstaleinen kerronnallinen rakenne olivat yhdistelmä, joka varmasti hämmensi ja aiheutti pahennusta. Pakko myöntää, että jostain syystä en ollut tietoinen kirjasta ennen kuin vasta muutama vuosi sitten. Olinkohan sitten nukkunut juuri ne lukion tai yläasteen äidinkielen tunnit, joilla siitä oli puhetta? Yleensä kyllä niillä tunneilla olin valppaana. Olen tänä vuonna lukenut paljon enemmän muutenkin suomalaista kirjallisuutta kuin yleensä, joten hyvä oli paikata tämäkin aukko sivistyksessä nyt.

Sonja O. on karjalaisten evakkojen lapsi, stadin friidu Kalliosta. Paksua karjalaa ja välillä venäjää puhuvat vanhemmat ovat paitsi kirjaimellisesti, myös henkisesti eri sukupolvea kuin nuori Sonja. Pakolaisuuden tuoma suru pulpahtelee pintaan aika ajoin muisteluilloissa, joissa synkän tunnelman vallitessa hiljaa selaillaan vanhoja valokuvia. Mutta surun pohjavirta on läsnä muulloinkin. Äiti on komentelevainen, säästäväinen nuukuuteen asti ja ainakin Sonjan mielestä täysin lukossa tunteidensa kanssa. Isälle taas viina maistuu ja Kallion kapakat ovat tuttuja. Viinaan vie isän perhetausta äpärälapsena, ja epäonnekas isän etsintä aiheuttaa vain enemmän katkeruutta.

Sonjalla on terävä kieli ja pää täynnä ajatuksia, joskus niin paljon etteivät ne mahdu siellä kunnolla kääntymään. Älykäs nuori nainen sattuu myös olemaan hyvin kaunis, tanssijanvartaloinen punapää, jota miehet (ja naiset) eivät voi olla huomaamatta. Sonja saa huomiota ja seksuaaliset kokemukset tulevat osaksi hänen elämäänsä hyvin nuoresta alkaen, aina likaisista porttikongeista ja junien lattioista tanssisaliin harjoitusten jälkeen ja sieltä poikamiesbokseihin ja perheellisten miesten sänkyihin. Miehiä riittää, ja Sonja kuvaa heitä ja heidän halujaan viiltävällä tarkkuudella, romantisoimatta. Miehille Sonja on objekti, ja joskus Sonjakin haluaa olla sitä; tulla otetuksi rajusti vessan lattialla. Mutta se, mikä lähes kaikilta teoksen miehiltä jää huomaamatta on se, että Sonja on myös subjekti omine haluineen, fantasioineen, toiveineen, pelkoineen. Siitä miehet saavat aimo annoksen kritiikkiä. Ainoa mies, joka saa Sonjan varauksettoman rakkauden, on Downin syndroomaa sairastava veli Leo. Kenestäkään toisesta miehestä Sonja ei puhu vastaavalla hellyydellä:

Leo rakastaa minua niin kuin prinssi rakastaa kettua, se rakastaa minua vaikka se on peräisin toiselta tähdeltä, se asuu vihreän metsän keskellä valkoiseksi maalatulla laitostähdellä, nelikerroksisella kivitähdellä se asuu, planeetalla joka on täynnä samalla tavoin kuolaavia ja ynäjäviä ja horjahtelevia prinssejä kuin se mutta vain yksi niistä on Leo nimeltään -- ja vain Leolle minä olen täysin kesy ja vain Leo ja minä tiedämme sen suuren salaisuuden: minä olen ikuisesti Leon oma.
(s. 162-163)

Sonjan kerronta on pirstaleista. Aikajana hämärtyy kirjan aikana, kun Sonjan elämän miehiä ja suhteita esitellään. Kerronnan rikkoontuneisuus heijastelee Sonjan mielentilaa, joka poukkoilee ja repii eri suuntiin. Persoona hajoaa yhtä moneksi kuin Sonjan seksikumppanit, joista Sonja toivoisi voivansa muodostaa yhden ihannekumppanin. Välillä Sonja kirjautuu mielisairaalaan rauhoittumaan, mutta sairaalan ulkopuolinen maailma tulee sinnekin toisen potilaan ja aiemman lesbokokeilun Siskon muodossa.

Seksiä kirjassa on paljon, mutta se ei ole aina iloista ja tyydyttävää. Usein se on melko väkivaltaista viettien ja patoutumien purkamista. Sonjan rikkinäinen itsetunto kaipaa korjausta, ja seksi on ainakin hyvä laastari. Mutta en panisi liikaa painoarvoa tulkinnalle seksistä Sonjan terapiana tai läheisyydenkaipuuna. Osa Sonjan seksikokemuksista on ihan rehellisesti Sonjan halujen täyttämistä. Sonjan hahmo haastaa taidokkaasti perinteiset sukupuoliroolit, ja Sonja haluaakin itse olla täysi uudenlainen ihmismieli, uudenlainen nainen, maskuulinin ja feminiinin hylkäävä neutri. Kauranen kuvaa mielestäni hyvin mieskirjailijoiden (ja mieslukijoiden) vajavaista käsitystä naisten seksuaalisuudesta. Itsekin jouduin kohtaamaan omat ennakkoluuloni siitä, mistä naiset voivat kirjoittaa tai haaveilla, mikä oli varsin terve kokemus. Seksuaalisuuden kirjo on paljon moninaisempi kuin saatan kuvitella, ja Sonja O. kävi täällä lisää tähän kirjoon arvokkaan tulkinnan.

Haasteen kohdan 35 lisäksi kirja sopii kohtiin 3. Suomalainen klassikkokirja, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt, 42. Esikoisteos, 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja.

"Puhu, Mnemosyne"

Petina Gappah: Muistojen kirja

(The Book of Memory, 2015. Suom. Arto Virtanen. Tammi, 2017)

40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

Tarina, jonka pyysit kertomaan, ei suinkaan ala Lloydin kuoleman säälittävästä rumuudesta. Se alkaa kaukaisesta elokuun päivästä, jolloin aurinko porotti rakkulaisille kasvoilleni, minä olin yhdeksän ja isä ja äiti myivät minut ventovieraalle miehelle.

Näillä sanoilla alkaa zimbabwelaisen Petina Gappahin romaani Muistojen kirja. Aloitus ainakin nappaa heti mukaansa. Kuka on Lloyd ja mikä on kertojan suhde tähän? Miksi ja miten hän on kuollut? Miksi kertojan kasvot ovat rakkulaiset? Miten niin hänet on myyty? Lähtö tarinan kyytiin on rivakka, ja kertoja kiusoittelee lukijaa matkan varrella antaen aina vähän enemmän tietoa kuin edelliskerralla, mutta ei kuitenkaan kaikkea kuin vasta lopussa.

Muistojen kirjan päähenkilö on Memory-niminen zimbabwelaisnainen, joka kirjoittaa tarinaansa yhdysvaltalaiselle toimittajalle. Memory istuu vankilassa odottamassa kuolemantuomiotaan tuomittuna valkoihoisen Lloyd-nimisen miehen murhasta. Toiveena on, että toimittajan kertomus voisi vakuuttaa presidentin armahtamaan hänet. Memory on tuomittu hyvin nopean ja heikosti valmistellun oikeudenkäynnin jälkeen kuolemaan, mikä on poikkeuksellisen ankara rangaistus. Hän on vankilansa ainoa nainen kuolemansellissä. Vankilassa on myös muitakin naisia - samanlaisista ja pahemmistakin rikoksista tuomittuja - jotka suhtautuvat Memoryyn arkaillen ja etäisyyttä pitäen. Memory on nimittäin albiino.

Vailla ihon pigmenttiä syntyneitä albiinoja on Afrikan mantereella perinteisesti pidetty noitina, joilla on taikavoimia. Vaikka kirjan maailma on päällisin puolin moderni ja kaupungistunut, noituus ja taiat tuntuvat silti olevan yhä arkipäivää. Pahat henget vaikuttavat suvun kohtaloon sukupolvien takaa. Apua haetaan noitatohtoreilta ja vankilan naisten terveyssiteet poltetaan kaikki kerralla, jotta kukaan ei voisi käyttää toisen vangin kuukautisverta loitsun langettamiseen. Lapsesta saakka syrjään joutuneella Memorylla on siis ollut ankara taival edessään. Köyhän perheen lapsista kaksi on kuollut, ja Memoryn mielestä hänen vanhempansa kokevat hänet taakkana. Raha vaihtaa omistajaa, ja Memory päätyy elämään Lloyd-nimisen, englantilaissyntyisen herrasmiehen taloon.

Lloyd kustantaa Memoryn koulutuksen ja hoidot auringossa helposti vahingoittuvan ihon hoitoon. Memory pääsee käsiksi etuoikeutettuun elämään, jollaiseen hänen vanhemmillaan ei olisi mahdollisuutta. Hän saa kokea rakkauden huumat ja menestyy koulussa loistavasti, mutta välit Lloydiin katkeavat kiusallisen yllätyksen myötä. Opiskelupaikka ulkomailla erottaa heidät toisistaan perusteellisesti. Vuosia myöhemmin Memory palaa Zimbabween, ja lopulta kuolemanselliin, jossa tarinaansa kertoo. Koko ajan taustalla on Zimbabwen poliittiset myllerrykset, vallanvaihto brittihallinnosta itsenäisyyteen ja rehottava korruptio.

Muistojen kirjassa kohdataan monenlaisia ennakkoluuloja. Itsestäänselvin on Memoryn albinismi, joka saa monet pelkäämään ja syrjimään tätä. Mutta myös Memorylla on omat ennakkoluulonsa Lloydia, vanhempiaan ja vankilassa tapaamiaan naisia kohtaan. Ennakkoluulojen kohtaaminen silmästä silmään saattaa paljastaa yllättäviä asioita myös kokijasta itsestään.

Memoryn tarina oli mukaansatempaava ja koskettavakin, joskin loppu oli mielestäni turhan alleviivaava ja latteuksia lateleva. En ollut kuullut tästä kirjailijasta aiemmin mitään, joten Muistojen kirja oli miellyttävä yllätys. Kohdan 40 lisäksi se sopii haasteen kohtiin 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 23. Käännöskirja.

"Olen joku jonka on määrä olla minä"

Don DeLillo: Nolla Kelviniä

(Zero K, 2016. Suom. Helene Bützow. Tammi, 2017)

2. Kirjablogissa kehuttu kirja

Satumaisen rikkaan Ross Lockhartin vaimo, Artis, on parantumattomasti sairas. Koko ikänsä varallisuutta kerännyt ja perheensä toissijaiseksi jättänyt Lockhart sijoittaa suunnattomia summia tutkimuskeskukseen, jonka tarkoitus on syväjäädyttää kuolevien ihmisten ruumiit odottamaan sellaista hetkeä tulevaisuudessa, jolloin heidän sairautensa voitaisiin parantaa. Rossin poika Jeffrey on kutsuttu jossain päin Keski-Aasian autiomaita sijaitsevaan bunkkerimaiseen tutkimuskeskukseen tapaamaan äitipuolensa viimeistä kertaa ja keskustelemaan isänsä kanssa elämästä, kuolemasta ja rakkaudesta.

Päähenkilö ja kertoja on Rossin poika, Jeffrey. Jeffrey on katkera ja hämmästynyt, miksi hänen etäinen isänsä on yhtäkkiä kiinnostunut perheestä. Jättihän hän ensimmäisen vaimonsa ja Jeffreyn äidin oman onnensa nojaan eikä meinaa edes muistaa tämän nimeä. Ross tuntee, ettei kykene elämään ilman rakasta Artistaan ja tahtoisi seurata tätä kuolemankaltaiseen uneen odottamaan parempaa tulevaisuutta. Suhde poikaan taas on parhaimmillaankin vain etäinen, ja pojan puolelta usein jopa vihamielinen. Isän ja pojan välinen dialogi on välillä kuin koirien haukuntaa, kumpikin sanoo asioita, jotka eivät aivan ylitä ihmisten välistä kuilua vaan kumisevat tyhjyyteen. Miksi uusi vaimo, Artis, herättää hänessä niin vahvoja tunteita ja jonka vuoksi hän on uhrannut koko omaisuutensa? Mutta voiko rahalla saada kaiken haluamansa? Mitä viet mukanasi kun täältä lähdet? Teoksen puolessa välissä staasissa uinuva Artis saa oman äänen. Tämän sanoilla itseään todeksi tekevän mielen aforistiset lauseet tyhjyydessä iskivät minuun kaikkein voimakkaimmin koko teoksessa:

Kaikki se mitä en tiedä on tässä kanssani mutta miten saan itseni tietämään sen.
Olenko minä joku vai saavatko pelkät sanat minut ajattelemaan että olen joku.
Miksi en voi tietää enemmän. Miksi vain tämän enkä mitään muuta. Vai pitääkö minun odottaa. --
Ja sanat ovat kaikki mitä on. Olen vain sanoja.
(s. 158)

Luin viime vuonna DeLillon romaanin Omegapiste, ja vaikutuin sen meditaatiomaisesta, hitaasta ja tiiviistä kerronnasta, joka sulki taidokkaasti sisäänsä pohdiskeluita ajasta, kuolevaisuudesta ja elämän kirkkaasta pyhyydestä. Nolla Kelviniä käsittelee samoja teemoja, mutta ottaa siihen mukaan hieman jopa scifimäisiä piirteitä. Salaperäisessä tutkimuskeskuksessa tehdään elämän ja kuoleman rajoja laajentavaa työtä. Käytävillä on häiritseviin poseerauksiin jäätyneitä mallinukkeja, balsamoituja ihmisruumiita ja tyhjästä eteen ilmaantuvia videoruutuja, joilla näytetään ihmiskunnan raakuuksia. Kellarikerroksesssa alastomat ja ajellut ruumiit odottavat käsittelyä.

Lyhyessä romaanissa tapahtumapaikka, vaikka tarkoin vedoin piirretty onkin, häipyy taustalle, ja etualalla on sisäänpäin kääntynyt pohdiskelu minuudesta, persoonasta ja kuolemasta. Mikä tekee minusta minän? Miksi olemme tietoisia, ja mitä  tietoisuus tarkoittaa? Säilyykö tietoisuus kuoleman jälkeen? Onko elämää ilman rakkautta? Mitä rakkaus on? DeLillo kysyy suuria kysymyksiä. Nolla Kelviniä ei sävähdyttänyt aivan yhtä paljon kuin Omegapiste, mutta hieno suoritus se on silti jo kahdeksankymppiseltä amerikkalaisen nykykirjallisuuden maestrolta. Helene Bützowin suomennos on totuttuun tapaan loistava. Jatkan tutustumista DeLillon vanhempiin teoksiin siis mielenkiinnolla.

Bongasin tämän kirjasuosituksen Omppu Martinin kirjoittamasta mainiosta "Reader, why did I marry him?" -blogista, jota suosittelen lämpimästi tarkasta mutta helposti lähestyttävästä kirjallisuuden analysoinnista pitäville lukijoille! Hänen Nolla Kelviniä -romaania käsittelevän tekstinsä voi lukea täältä. Kuittaan siis tällä kirjalla haasteen kohdan 2, "kirjablogissa kehuttu kirja". Muita sopivia kohtia voisivat olla 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 23. Käännöskirja, 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan, 39. Ikääntymisestä kertova kirja.

"Ihminen on kaikkialla sama"

Asko Sahlberg: Pilatus

(Like, 2016)

44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta

Hetkinen, suomenkielinen historiallinen romaani, joka sijoittuu antiikin Roomaan? Kyseessä ei kuitenkaan ole Mika Waltarin kadonnut teos, vaan viime vuonna julkaistu Asko Sahlbergin Pilatus. Vertailulta Waltariin ei voi välttyä, sillä romaanin päähenkilöksi valitusta Pontius Pilatuksesta on Waltarikin kirjoittanut Valtakunnan salaisuudessa. Myös tyylillisesti synkkään itsetutkiskeluun taipuvainen Pilatus kuulostaa tutulta hahmolta. Riittävätkö Sahlbergin rahkeet nousta omilleen omalla äänellään?

Sahlbergin romaanin Pilatuksen tarina alkaa Juudean käskynhaltijan elämän loppupuolelta, erään kriisin jälkipuinneista. Innokkaat legioonalaiset ovat tukahduttaneet juutalaisten mielenosoituksen turhankin verisesti, ja Pilatus joutuu palaamaan Roomaan tekemään tiliä päätöksistään. Matkalla Pilatus muistelee nuoruuttaan, sotaretkiään, poliittisen uransa alkua Roomassa, sekä tietenkin kohtaamistaan puusepästä profeetaksi ryhtyneen nuoren Jeshuan kanssa.

Paljon huomiota saa Rooman valtakunta, ja kuinka valta saavutetaan niin henkilökohtaisella kuin valtakunnan tasolla. Päästäkseen vallan kahvaan juonittelulla ei ole minkäänlaisia rajoja. Mustamaalaus, korruptio ja salamurhat ovat täysin arkipäiväisiä. Pilatus kokee Rooman moraalittomana ja pyrkii itse säilyttämään edes jonkinlaisen käsityksen oikeasta ja väärästä. Mikäli vaihtoehtona on olla tekemättä mitään, Pilatus valitsee mieluiten sen tien. Valitettavasti valinnan tekemättömyys ja vastuun pakoilu johtavat tilanteiden eskaloitumiseen, jolloin Pilatus joutuu tekemään hätiköityjä päätöksiä hetken mielijohteesta.

Valta huumannuttaa ja vie arvostelukyvyn, ja vehkeilyyn kyllästynyt Pilatus haluaa mahdollisimman kauas Roomasta. Sotatila on valtakunnassa lähes jatkuva, kun Rooman sivistystä levitetään alemmille kansoille:

"Tarkoitat kai, että valtakunnista vahvimmalla ei ole pelkästään oikeutta vaan myös velvollisuus alistaa toiset kansat valtaansa."
"Juuri sitä. Onhan meidän sivistyksemme ylivertainen ja sitä levittämällä teemme suuren palveluksen ihmiskunnalle. Se vaatii uhrinsa, mutta sille ei mahda mitään. Myös muut kansat sotivat ja pyrkivät anastamaan alueita ja rikkauksia toisiltaan. Se kuuluu niin sanoakseni valtakuntien luonteeseen. Rooman tarkoitus on ennen pitkää varmistaa koko maailman rauha."
(s. 152)

Vaikka roomalaiset itse kokevatkin oman valtakuntansa, kulttuurinsa ja uskontonsa ylivertaisena, valloitetut kansat eivät sitä välttämättä sellaisena näe. Toisaalta roomalaiset sallivat kyllä muidenkin kuin omien jumaliensa palvonnan - ovathan roomalaisten jumalat vain lähinnä toisiin vaatteisiin puettuja kreikkalaisia jumalia - mutta eivät osaa ottaa huomioon sitä, että esimerkiksi Juudeassa roomalaiset jumalat nähdään loukkaavina epäjumalina. Kaikki jumalat ovat Roomassa saman arvoisia, ja tilanteen mukaan voi uhrata milloin millekin jumalalle. Mutta Juudeassa on vain yksi jumala, tosin sitäkin tulkitaan eri tavoin riippuen siitä, kysyykö farisealaisilta vai saddukealaisilta.

Pilatuksen tarinaa ei voisi kertoa ilman Jeesusta. Jeshuan hahmosta Sahlberg ei ota kantaa, onko tämä jumalainen vai ei. Sahlberg kuvaa Jeshuan profeettana, joka on varma taidoistaan, mutta joka ei kerskaile. Pilatuksen vaimoon profeetan sanat tekevät lähtemättömän vaikutuksen, mutta Pilatus pysyy skeptisenä. Pilatus ei kuitenkaan ole Uuden Testamentin välinpitämätön hallitsija, vaan tuntee suurta myötätuntoa Jeshuaa kohtaan ja arvostaa tätä, eikä haluaisi tuomita häntä vain yhtenä uhrina pitkässä poliittisten vehkeilyjen sarjassa. Pilatus pyrkii hyvään, mutta halussaan paeta vehkeilyjä ja vastuuta onnistuu aiheuttamaan ihan yhtä paljon ongelmia.

Sahlbergin päätös lähteä kulkemaan samoja polkuja Mika Waltarin kanssa on hieman ongelmallinen. Pilatus on synkistelevä, paikoin pateettinen ja kohtaloaan valitteleva kuin Waltarin vastahakoiset sankarit konsanaan. Miltei odotin repliikkejä, joissa kerrottaisiin ihmisten puheiden olevan kuin kärpäsen surinaa tai kunnian muuttuvan tuhkaksi suussa. Hyvin samanlaista runollista kielenkäyttöä Sahlberg harrastaa. En tiedä, onko tätä romaania edeltänyt Herodes samankaltainen, mutta ainakaan Pilatuksen perusteella en ole täysin vakuuttunut Sahlbergin tyylistä.

Uskonnot näyttelevät Pilatuksessa suurta osaa, joten kuittaan sillä Helmet-haasteen kohdan 44. Muita sopivia kohtia ovat 2. Kirjablogissa kehuttu kirja, 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, 35. Kirjan nimessä on erisnimi, 39. Ikääntymisestä kertova kirja.

"Rakasta minua nyt kun kaikki muut ovat menneet"

Antti Heikkinen: Risainen elämä - Juice Leskinen 1950 - 2006

(Siltala, 2014)

39. Ikääntymisestä kertova kirja

Juice Leskinen tuntui viimeisinä vuosinaan vanhenneen aivan silmissä. Reilu viisikymppinen suomalaisen rockin ikoni ja sanataituri näytti sairaalta kahdeksankymppiseltä. Viimeiset haparoivat esiintymiset akustisen kitaran säestyksellä olivat melko surullista katseltavaa. Muistan Juicen kuoleman vuonna 2006 tulleen silti yllätyksenä. Hän oli monumentti, joka oli aina ollut ja aina oleva, ja jonka kappaleet olivat suorastaan kansanlauluja, osa suomalaista kulttuuriperintöä. Meillä kotonakin kuunneltiin jonkin verran Juicea, mutta tarkemmin aloin kuunnella tuotantoa vasta hänen kuolemansa jälkeen. Viidensientoista öiden ja Syksyn sävelten lisäksi tuotannosta löytyy paljon muutakin mielenkiintoista ja uraauurtavaa, vaikka en varsinaisesti faniksi tunnustaudukaan. Leskisen persoonasta taas en tiennyt oikeastaan muuta kuin että hän oli armoitettu vitsinvääntäjä ja viinamäen miehiä. Antti Heikkisen kirjoittama elämäkerta valaisi persoonaa tarkasti, kuvia kiilottamatta tai niitä kaatamatta, sekä kertoi levytysten taustoja miellyttävän paljon. Heikkisen kirjoitustyyli tuntuu hieman kanavoivan Juicea itseäänkin, sillä värikkäitä adjektiiveja ja kuvailevia verbejä on tekstissä tiheään.

Juankoskella savolais-karjalaiseen perheeseen syntyneen Pauli Matti Juhani Leskisen (joka viimeisinä vuosinaan muutti nimensä virallisestikin Juhani Juice Leskiseksi) ensimmäiset elinvuodet eivät olleet niitä helpoimpia. Lähipiirissä oli paljon kuolemaa - Juicen sisaruksista kolme kuoli lapsina ja pitkin kyliä rillutellut isäkin alta nelikymppisenä - mikä katkeroitti Eini-äidin, Karjalan evakon, loppuiäkseen. Heiveröisen pojan terveyden puolesta pelättiin, mutta lapsuudesta selvittyään Juice kasvoi potraksi pojaksi nenä kirjoissa. Luku- ja kielipään lisäksi Juicella oli ilmiömäinen muisti, johon tallentui niin kansansävelmiä kuin vallankumouksellisen Beatles-yhtyeen tekstejä, ja omatoiminen kitaransoitto johti lopulta omiin kappaleisiin. Nuorena miehenä ei Juicelle vielä viina tai tupakka maistunut, mikä tuli valitettavasti muuttumaan rankimmalla kädellä.

Lukion jälkeen Juicen tie vei Tampereen kieli-instituuttiin englannin kielen kääntämistä opiskelemaan. Tämä oli yksi harvoja faktoja, joita tiesin Juicen elämästä etukäteen, kuin myös se, että opinnot jäivät kesken. Leskisen itsensä mukaan kyse oli rehtorin henkilökohtaisesta vainosta, mutta Heikkisen teoksen mukaan Leskisellä olisi ollut syytä katsoa hieman peiliinkin:

Juice Leskinen ei valmistunut diplomikielenkääntäjäksi, koska oppilaitoksessa häntä koskivat samat säännöt kuin muitakin. Myöhemmin säännöistä tingittiin Leskisen kohdalla yhdessä jos toisessakin paikassa, ja sen vuoksi valmistumattomuus oli Juicelle katkera pala aivan loppuun saakka. -- Juicea rakastettiin, koska hän oli sellainen kuin oli, mutta pienikin poikkitelaisuus yhteiskunnan tai jonkun yksilön taholta oli liikaa. Jos poliisi, virkavalta tai verottaja kohteli Leskistä samalla tavalla kuin ketä tahansa muuta kansalaista, nosti Juice äläkän, ilmoitti joutuneensa vainon kohteeksi ja sai useimmiten suomalaisten sympatiat puolelleen. Ulospäin syntyi kuva uhrista, mutta todellisuudessa Leskinen nosti noissa tilanteissa itsensä tavallisten ihmisten yläpuolella olevaksi poikkeusyksilöksi, jota yleiset säännöt eivät koskeneet.
(s. 158-159)

Poikkeuksellisuus onkin se hallitseva luonteenpiirre, joka Juicesta Heikkisen kirjan perusteella muodostuu. Hän oli eittämättä poikkeuksellisen lahjakas, mutta omasi myös poikkeuksellisen kyvyn itsepäisyyteen ja omahyväisyyteen. Omasta mielestään Juice ei virheitä tehnyt, muut sitäkin enemmän. Jos virheistä joku huomautti Juicelle, seurauksena saattoi olla vuosikausien mykkäkoulu. Näiden ominaisuuksien vastapainona Juicella oli pohjaton rakkauden kaipuu ja taipumus syviin masennuskausiin ja itsesääliin. Ujon ja herkän pojan itsetuntoa hiveli alkoholin tuoma varmuus ja yleisön ihannointi, eikä Juice saanut kummastakaan kyllikseen. Alkoholi näytteli elämässä suurta osaa, usein jopa pääroolia, jota ei maksakirroosikaan juuri hidastanut. Valitettavasti se lopulta vei terveyden lisäksi miehen kynästäkin terävimmän kärjen, eikä Grand Slam -yhtyeen huippuvuosien jälkeen juuri merkittäviä kappaleita syntynyt.

Juicen kohtalo ihmisenä, ainakin niin kuin se Heikkisen kirjassa esitetään, on surullinen. Onneksi Heikkinen käsittelee kirjassaan myös Leskisen musiikkia, bändejä ja levyjä kiitettävällä pieteetillä. Usein muusikoiden elämäkerroissa keskitytään liikaakin lapsuus- ja nuoruusvuosiin, jonka jälkeen varsinainen ura käydään läpi pikakelauksella. Heikkinen käy läpi jokaisen levyn ja merkittävimmät biisit, analysoi tekstejä ja tarjoaa runsaasti lainauksia Juicen bändikavereiden ja muiden muusikoiden kanssa käydyistä keskusteluista. Hauskasti lainaukset on kirjoitettu haastateltavan murteella, ja hassuapa jotain Pate Mustajärven sanomisia olisi yleiskielellä lukeakaan. Muita muusikoita myös kehutaan ansaitusti. Coitus Int -kokoonpano oli vallankumouksellisen merkittävä suomenkielisen rockin kehityksessä, ja Slam- ja Grand Slam -yhtyeet taas täynnä timantinkovia muusikoita ja show-miehiä toteuttamaan Juicen stand up -komiikan sävyttämiä konserttispektaakkeleita.

Juice Leskinen oli mies, joka vanheni ennen aikojaan, mutta omasta syystään. Vaikkei varmasti olisi tätä itselleen myöntänyt. Siispä Antti Heikkisen Juice-elämäkerta täyttää Helmet-haasteen kohdan 39, "ikääntymisestä kertova kirja". Muita sopivia kohtia voisivat olla 6. Kirjassa on monta kertojaa, 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, 22. Kuvitettu kirja, 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia, 35. Kirjan nimessä on erisnimi, 36. Elämäkerta tai muistelmateos.

"Niin todellinen kuin mikä tahansa muu mitä näemme"

A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat

(Johnny Kniga, 2017)

49. Vuoden 2017 uutuuskirja

A. W. Yrjänä on eräs eniten arvostamiani suomalaisia musiikintekijöitä ja sanoittajia. CMX-yhtyeensä ohella Yrjänä on tehnyt jo melkoisen mittavan uran runoilijana. Lisäksi hänen kirjalliseen tuotantoonsa kuuluu Päiväkirja 1995 - 2008, jonka sisällön voi päätellä nimestä. Yrjänän viittä runokirjaa on myyty Suomessa typerryttäviä määriä, varsinkin siihen nähden, kuinka syvässä päässä ne parhaimmillaan ja pahimmillaan uivat kaikkine viittauksine esoteerisiin maailmanselityksiin, salatieteisiin ja mytologioihin. Ne muutamat lukemistani Yrjänän runokirjoista eivät ole minua sytyttäneet yhtä paljon kuin CMX:n sanoitukset. Vaikka aihepiirit ovatkin pitkälti samat niin runoissa kuin lauluissakin, jotenkin pidän lauluntekstien jäsennellymmästä ja rytmisemmästä ilmaisusta enemmän. Vuonna 2007, kun CMX julkaisi tarinallisen Talvikuningas-albumin, alkoi Yrjänä vihjailla myös romaanista kyseiseen albumiin liittyen. Odotin sitä innolla, sillä Talvikuninkaan fragmenteissa kerrottu avaruusooppera oli Aionin ja Auran ohella ehdottomasti vahvinta CMX:ää. Valitettavasti tuota scifi-romaania ei koskaan tullut, mutta toisenlainen romaani tuli, kymmenen vuotta myöhemmin. Se romaani on tämä, Joonaanmäen valaat, ja se on jotain aivan muuta kuin odotin, vaikka siitä tekijän tunnistaakin.

Porvoon edustalla Suomenlahdella on saari, Joonaanmäki, jota ei ole kartalla. Se ei aivan täysin muutenkaan noudata arkipäivän järkeä. Sinne pääsee maanalaista tunnelia pitkin, ja sinne ovat asettuneet asumaan ihmiset, jotka syystä tai toisesta ovat kyllästyneet maailman meininkiin. Mieleen tulee hieman tovejanssonmainen taiteilijayhteisö lapsineen. Kertoja Johannes asustelee siellä vaimonsa kanssa, nukkuu paljon, syö hyvin ja hoitaa talon entiseltä omistajalta perinnöksi jäänyttä kolmikerroksista kellarikirjastoa. Kirjaston kolme kerrosta on järjestetty kuin taivas, maa ja helvetti: ylimmässä kerroksessa teologiaa, keskimmäisessä matkakertomuksia ja tiedettä ja alimpana alkemiaa ja demonologiaa, kaikilla tunnetuilla ja tuntemattomilla kielillä. Ihmisasukkaiden lisäksi saarella vierailee puhuvia eläimiä ja taruolentoja, kuten minotauri ja matemaatikasta koostuva kirahvi. Lähivesistä nousee ajoittain valaita tanssimaan taivaalle:

Kevätpäiväntasauksen aikaan
kun talven myrskyt ovat lopuillaan
eikä pihassa vielä liiku mikään
voi joskus nähdä, jos ilma on kirkas
miten valaat nousevat majesteetillisesti merestä
ja uivat piirissä, suurena kulkueena
pulleana sädehtivän täydenkuun ympäri
(s. 24)

Saaren ohi säännöllisesti kulkevan laivan myötä saarelle päätyy saksalainen Hans, jolla on salaisuus kerrottavaan. Hän on vanha natsi, joka on paitsi elänyt yliluonnollisen kauan, myös pitänyt kaikki nämä vuodet salassa saksalaisten toisen maailmansodan aikana kehittämää mystistä laitetta, jolla voi vaikuttaa painovoimaan. Tuo laite pitäisi viedä mahdollisimman kauas, ettei se päätyisi harkitsemattomiin käsiin, joissa se voisi aiheuttaa koko maailman romahtamisen. Saarella olijoiden on yhdessä uneksittava keino saada laite turvaan, ja sellainen ilmestyy nukutun yön jälkeen. Kellarista, kirjaston alta löytyy oudon tutulta näyttävä sukellusvene. Sehän on ilmiselvä Nautilus, Jules Vernen romaanista tutun kapteeni Nemon kulkupeli! Natsien helvetinkone päätetään viedä sukellusveneellä Etelänavalle turvaan. Matkalla mukaan liittyy myrskyn silmästä ilmestyvä Antoine de Saint-Exupéry, Pikku Prinssin kirjoittanut ja toisen maailmansodan aikana kadonnut ranskalainen lentäjä-kirjailija.

Varsin huuruiset ovat siis tunnelmat, ja paikoitellen teos tuntuu kuin Yrjänän unipäiväkirjalta. Missä ei sinänsä siis ole mitään vikaa, sen verran lennokkaita ja viihdyttäviä nuo unet ovat. Puhuvat eläimet, varsinkin Savon murretta haastelevat ja inuitien mytologiaan etäisesti kuuluvat valaat ovat sangen sympaattisia. Kuten ylläolevasta lainauksesta voi huomata, teksti on aseteltu romaanissa kuin runon muotoon. Tuo esimerkki voisikin johdatella tulkitsemaan koko teosta kuin suurta proosarunoa, mutta tyylillisesti Joonaanmäen valaat on rehti, joskin unenomainen seikkailukertomus, jossa edetään vauhdikkaasta sattumuksesta toiseen. Kirjassa myös syödään jatkuvasti ja ruokia kuvataan yksityiskohtaisesti kuin Viisikko-kirjoissa konsanaan. Eväitä tehdään, asioita pohdiskellaan ruoan ja juoman ääressä ja jokaiset tee- ja kahvitauot mainitaan. Vesi herahti kielelle useammankin kerran lukiessa.

Mielikuvituksella ei ole seikkailun aikana rajoja, ja viittaukset kirjallisuuteen ja myytteihin eivät jää pelkiksi viittauksiksi vaan aineellistuvat konkreettisiksi hahmoiksi ja tapahtumapaikoiksi. Saarella olevan kirjaston kirjat, unet, myytit ja tarut keskustelevat keskenään ja muokkaavat todellisuutta hahmojen silmien edessä. Mieleen muistuvat CMX:n Vallat ja väet -kappaleen alkusanat: "Maailma on uniluoma, yhteinen satu, tarina". Me kaikki luomme tuota yhteistä satua ja kaikki aiemmin kirjoitettu, puhuttu, uneksittu ja koettu on osa sitä.

Joonaanmäen valaat oli varsin erikoinen ja ihastuttava kirja, joka kanavoi vahvasti tietenkin kirjassa mainittuja Verneä ja Saint-Exupérya, maailman vanhoja ja uusia mytologioita, sekä hieman yllättäen myös Tolkienia ja Tove Janssonia. Sen maailma muodostuu kirjoista, keskusteluista, unista, matkoista, tieteestä, pohdinnoista, syömisestä ja juomisesta. Niin kuin meidänkin maailmamme. Kirja sopii uutuuskirjakohdan lisäksi myös haasteen kohtiin 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, 22. Kuvitettu kirja, 31. Fantasiakirja, 35. Kirjan nimessä on erisnimi.

"50 miljoonan vuoden päästä"

Vernor Vinge: Aikaloukku

(Marooned in Realtime, 1986. Suom. Einari Aaltonen. Like, 2008)

28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan

Aikaloukku jatkaa Rauhansodassa aloitettua tarinaa. Tai ei suoranaisesti jatka, sillä tapahtumien välissä on vuosimiljoonia. Edellisessä kirjassa esitellyt salaperäiset voimakenttäkuplat paljastuvat yllättäen tavaksi matkata ajassa - niiden sisälle ei mikään voima vaikuta, minkä lisäksi myös aika pysähtyy niiden sisällä. Kuplan sisällä olevat ihmiset eivät vanhene sekuntiakaan, vaikka ulkopuolella olisi kulunut kuinka kauan aikaa hyvänsä. Ihmiskunta lähti kohti tähtiä, sillä valovuosienkaan matkat eivät enää tuntuneet subjektiivisesti missään. Osa uteliaammista jäi maapallolla kupliin pidemmiksi ajoiksi selvittääkseen, mitä maailmalle oikein tapahtuisi tulevaisuudessa, satojen ja tuhansien vuosien päästä. Rauhaajien kukistuttua teknologinen kehitys pääsi jatkamaan kulkuaan yhä kiihtyvään tahtiin, minkä ansiosta ihmisten eliniästäkin tuli käytännössä rajaton. Kupliin sulkeuduttiin sadoiksi vuosiksi, kunnes eräät kuplasta palanneet huomasivat järkytyksekseen kaikkien ihmisten kadonneen maapallolta jossain 2200-luvun paikkeilla. Vain kuplien sisällä olleet olivat jäljellä. Mitä oli tapahtunut? Pandemia, avaruusolioiden hyökkäys, vai tekoälyn ja teknologian kehittyminen singulariteettiin, minkä seurauksena ihminen kehittyi seuraavalle evoluution asteelle?

Ihmiskunta on siis kutistunut vain muutamaan sataan henkeen, mukaan luettuna aiemmasta osasta tutut riitapukarit, Rauhanlaitos, jotka suljettiin kuplaan jäähylle. Pitkälle kehittyneiden korkeateknologisten yhteisö on koonnut eri aikakausina kupliin sulkeutuneet ja sieltä vuosituhansien saatossa vapautuneet ihmiset yhdeksi yhteisöksi, mutta ihmislajin tulevaisuus näyttää kehnolta niin vähällä populaatiolla. Kirjan tapahtumat alkavat ihmiskunnan rippeiden valmistautumisesta Rauhanlaitoksen sulkeneen kuplan avautumiseen. Ennen viimeistä muutaman tuhannen vuoden sulkeutumista kuplan sisälle yhteisön tietokoneet hakkeroidaan ja yksi korkeateknologisisten johtohahmoista, Marta Korolev, jää kuplan ulkopuolelle. Yksin, kymmeniksi vuosiksi ainoana ihmisenä maapallolla vailla toivoa pelastumisesta. Kyseessä on siis murha julminta laatua, ja sitä selvittämään päätyy yhteisön ainoa poliisi, Wil Brierson. Kellä olisi motiivi sabotoida harvalukuisen ihmiskunnan pyrkimykset lajin tulevaisuuden säilyttämiseen? Nähtävästi aika monellakin.

Juonen alustus vaatii vähän pohjatietoa edellisestä kirjasta, mutta muuten Aikaloukku on lähes täysin itsenäinen romaani. Samoja hahmoja on käytännössä vain yksi, vuosituhansiksi avaruutta tutkimaan lähenyt edellisen osan Della Lu, ja hänkin on muuttunut miltei tunnistamattomaksi. Pidin Aikaloukusta huomattavasti enemmän kuin Rauhansodasta. Dekkarimainen murhamysteeri toimii viihdyttävänä kehikkona pohdiskelulle maapallon ja ihmiskunnan tulevaisuudesta, mutta kehikoksi se jääkin tarinan ytimen ollessa toisaalla. Vingen vahvuus on selkeästi enemmän pohdiskelijana ja tulevaisuuden teoreetikkona. Vuosimiljoonien aikaperspektiivillä päästään tutkimaan niin mannerlaattojen liikkeiden vaikutusta ekologiaan ja evoluution kehitystä ilman ihmislajin vaikutusta. Käytännössä saavutetun kuolemattomuuden avulla ihminen voi elää reaaliajassa tuhansia vuosia ja kuplien avulla rajattomasti. Millainen ihminen on vaikkapa yhdeksän tuhannen vuoden elämän jälkeen? Mitä jos elämää jatkaisi kuplien avulla universumin lämpökuolemaan saakka? Hyytäviä ajatuksia.

Yhtä hyytävä on myös vuosikymmeniksi reaaliaikaan yksin selviämään jääneen Martan kohtalo. Martan jälkeensä jättämä päiväkirja on kirjan oivaltavinta antia kerronnallisesti. Päiväkirjassa Marta tallentaa tulevaisuuden maapallon ekosysteemin toimintaa, ja se on kuin tieteellisen raportin ja matkapäiväkirjan yhdistelmä. Marta joutuu kohtaamaan ihmisen perustavanlaatuiset haasteet ilman teknologista apua:

"Tällaistako ihmisillä oli ennen kunnon terveydenhoitoa? Toteutumattomia unelmia, kasaan romahtaneita haaveita. Heidän täytyi olla todella sisukkaita, kun ajattelee, mitä kaikkea he silti saivat aikaan."

(s. 233)

Vernor Vinge on teknikko ja pohdiskelija, joka sattuu kirjoittamaan viihdepainotteista scifiä. Täytyypä pitää silmät auki muita miehen kirjoja ajatellen. Aikaloukku sopii kohdan 28 lisäksi esimerkiksi kohtiin 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja, 24. Kirjassa selvitetään rikos, 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt tai 39. Ikääntymisestä kertova kirja.

"Tämä ei ole lelu"

Vernor Vinge: Rauhansota

(The Peace War, 1984. Suom. Einari Aaltonen. Like, 2007)

14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella

Kuten edellisessä blogitekstissäni kerroin, tässä tulee muutaman kirjan scifi-suora. Tällä kertaa vuorossa on yhdysvaltalaisen matemaatikon ja tietojenkäsittelytieteiden professorin Vernor Vingen teospari, Rauhansota ja Aikaloukku. Aikaloukkua käsittelevä teksti on luvassa ihan lähipäivinä, tässä tekstissä keskityn Rauhansotaan.

Maailma ilman sotaa. Saavuttamaton unelma on saavutettu. Tosin tämä unelma on ostettu kovalla hinnalla. Rauhanlaitos sai tukahdutettua mahdollisesti katastrofaaliseksi yltymässä olevat suursodat sulkemalla tukikohtia, armeijoita ja kokonaisia kaupunkeja läpipääsemättömien voimakenttien sisään. Voimakenttien muodostamat "kuplat" sulkevat kohteen täydellisesti kymmeniksi vuosiksi, eikä sisään tai ulos pääse vaikuttamaan minkäänlainen voima. Valitettavasti kupliin sulkemisen seurauksena syttyneen lyhyen sodan jälkimainingissa leviävät tappavat kulkutaudit pyyhkäisevät koko maapallon yli tappaen miljoonia ja miljoonia ihmisiä. Jäljelle jääneet ihmiskunnan rippeet ovat taantuneet feodaaliyhteiskunniksi, joiden teknologista kehitystä Rauhaajien yhteisö pitää tiukassa lieassa.

Vastarinta luonnollisesti elää. Pientehtailijoiksi kutsutut vastarintataistelijat kehittävät salassa teknologiaa ja pyrkivät syrjäyttämään Rauhanlaitoksen vallastaan. Vastarintaan kuuluu myös kuplateknologian kehittänyt tiedemies, Paul Naismith. Hän värvää avukseen katujen kasvattaman nuoren Will-pojan, jonka matemaattiset kyvyt Naismith haluaisi valjastaa omaan käyttöönsä. Viidenkymmenen vuoden suhteellisen hiljaiselon jälkeen eräs kuplista avautuu, ja sen sisälleen sulkemat salaisuudet paljastuessaan muuttavat koko ihmiskunnan tulevaisuuden.

Rauhansota keskittyy enimmäkseen kuvaamaan Rauhanlaitosta vastustavien pientehtailijoiden kapinan kasvua ja sissisodankäyntiä. Rauhanlaitos on hyvistä tarkoitusperistään huolimatta korruptoitunut diktatuuri, jota vastaan on taisteltava. Valta on turmellut ihmiskunnan hyväntekijät. Vastarintatarinan kuvasto on tuttua scifi-kauraa parhaimmillaan: salaisia tukikohtia, aivojen kanssa synteesin tekeviä tietokoneita, keinoälyjä, sekä tietenkin tarinan keskiössä olevat voimakenttäkuplat, jotka pääsevät suurempaan rooliin romaanin jatko-osassa Aikaloukku.

Seikkailua riittää, ja kirja on selkeästi juonivetoinen rymistely, jossa henkilöhahmot ovat toissijaisia tekniikan ja sen kehityksen pohdiskelun rinnalla. Eivät hahmot nyt kamalimmasta päästä ole, ehkä hiukan kliseisiä vain. Mutta pidän Vingessä siitä tausta-ajatuksesta, että kaikki voisi olla mahdollista ja perusteltua, vaikka ilmiöiden mahdollistamaa teknologiaa ei vielä olisikaan olemassa. Varsinkin aivojen kanssa yhteyden luovat koneet ja tietoiset tekoälyt kiihottavat ainakin tämän lukijan mielikuvitusta. Koneiden kanssa synteesin luonut henkilö tarvitsee kuitenkin kylmän laskentatehon lisäksi myös inhimillistä harkintaa:

Kaikkitietävyydestä ei ollut paljon apua muiden käymässä keskustelussa. Toisessa ääripäässä hän "tiesi" miljoona pientä tosiasiaa, jotka yhdessä muodostivat heidän tilanteensa ja toisessa hän puolestaan tunsi matemaattiset teoriat, jotka vaikuttivat noihin tosiasioihin. Mutta ääripäiden välisellä alueella, jossa tiedon arvioiminen tapahtui, hän tunsi olevansa heikoilla.
(s. 252)

Viihdyin kirjan parissa, tosin huomasin jossain vaiheessa lukeneeni aivot turhan rennolla vaihteella, sillä jouduin ajoittain palaamaan taaksepäin ja tarkistamaan, kuka kukin oikein oli ja mitä olikaan nyt tapahtumassa. Jatko-osa Aikaloukku piti otteessaan tehokkaammin, ja siitä lisää seuraavassa blogitekstissä. Törmäsin kirjastossa ensin nimenomaan Aikaloukkuun, jonka takakannen kuvauksen perusteella lainasin. Takakannessa mainittiin sen olevan jatko-osa tälle kirjalle, joten luin sen ensin, eli voisi sanoa tämänkin tulleen valituksi takakannen perusteella. Lisäksi se voisi sopia haasteen kohtiin 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, 23. Käännöskirja tai 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän.

"Baby is three"

Theodore Sturgeon: More Than Human

(1953. Millennium, 2000)

29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia

Tämä ja seuraavat pari blogitekstiäni tulevat käsittelemään scifiä. Scifillä genrenä on vähän kehno maine. Sitä on alusta asti usein pidetty halpana seikkailuviihteenä, jossa salskeat sankarit pelastavat maailman (ja avuttoman kaunottaren) suuruudenhullujen avaruushirviöiden lonkeroista. Tätä mielikuvaa vastaan on myös taisteltu yhtä kauan kuin kyseinen genre on ollut olemassa. Yhdysvaltalaisen Theodore Sturgeonin vuonna 1953 julkaistu More Than Human on yksi noista vastarintataistelijoista. Ensinnäkin Sturgeon sijoittaa teoksensa maapallolle, nykyhetkeen ja nykyisen kaltaiseen maailmantilaan. Avaruusoliot eivät hyökkää, teknologia ei riistäydy hallinnasta eikä edes ekosysteemi romahda. Mikä siitä sitten tekee tieteisfiktiota? Se, miten se käsittelee ihmisenä olemista. Eikö kaikki fiktio sitten käsittele? Ei ihan tällä tavalla.

More Than Humanin perusajatus on se, että tietyllä kyvyllä siunatut ihmiset voivat yhdistää mielensä, "blesh", ja muodostaa yhdessä uudenlaisen ihmislajin edustajan, joka toimii saumattomassa yhteistyössä. Mielten yhdistymisen lisäksi uuden yhteisöihmisen komponenteilla on myös muita yliluonnollisia kykyjä. Yhdeltä henkilöltä tähän yhteiseen organismiin tulee kyky hypnotisoida muita ja lukea ajatuksia, toiselta kyky oppia mitä vain, kolmannelta teleportaatiokyky ja neljänneltä kyky liikuttaa esineitä ajatuksen voimalla. Yksin nämä ihmiset eivät ole mitään; he ovat orpoja, vammaisia, köyhiä, syrjittyjä, eivätkä he pysty valjastamaan taitoaan käyttöön. Heitä pelätään, syrjitään ja heille tehdään väkivaltaa nimenomaan tuon erikoiskyvyn takia. Toisten ihmisten päähän ajatuksia asettamaan kykenevä Lone on henkisesti jälkeenjäänyt nuori mies, jonka tajunta on hyvin rajattu ja elämä kurjaa:

The idiot lived in a black and gray world, punctuated by the white lightning of hunger and the flickering of fear. His clothes were old and many-windowed. Here peeped a shinbone, sharp as a cold chisel, and there in the torn coat were ribs like the fingers of a fist. He was tall and flat. His eyes were calm and his face was dead.

Lone päätyy monen mutkan kautta maatilalle, jossa lapseton vanha pariskunta ottaa tämän siipiensä suojaan. Vanhuksien avulla Lone oppii yhteisön ja myötätunnon tärkeyden. Ne ovat maailmassa niin harvassa esiintyvä luonnonvara. Lone oppii pitkän uurastuksen jälkeen kommunikoimaan puheen avulla, mutta helppoa elo ei ole ennen kuin hän sattumalta löytää muut, joilla on samanlainen kyky yhdistyä kuin hänellä. Kun ryhmä on koossa ja yhdistyminen tapahtunut, joutuu uusi ryhmämieli kohtaamaan moraaliset ongelmat. Kuinka selkeästi ylivoimainen uusi yhteisöihmislaji enää voisi tulla toimeen vanhan kunnon vajavaisen homo sapiensin kanssa? Mutta uuden ihmisen viesti on selvä: yksin emme tule selviämään, vain yhteisössä on voimaa.

Sturgeonin romaani pohjautuu novelliin "Baby Is Three", jonka ympärille hän kirjoitti alku- ja loppuosan. Tietynlaisen palapelimaisuuden romaanista huomaa. Se esittelee idean, pohdiskelee sen eri puolia, mutta tarina ei romaanissa mielestäni ole kummoinen. Kirjassa oli hienoja kielellisiä hetkiä, kuten yllä lainattu aloituslause, ja se herätti ajatuksia tulevaisuudesta ja ihmiskunnan kehityksestä. Mutta ei se ehkä tämän vuoden suosikkikirjakseni tai Sturgeon suosikkikirjailijakseni noussut. Mielenkiintoinen tuttavuus kuitenkin, ja persoonallinen lajinsa edustaja.

Koska päähenkilöt osaavat kaikkea jännää, kuten teleportaatiota ja ajatustenlukua, valitsin kirjan haasteen kohtaan 29, "Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia". Muita sopivia kohtia voisivat olla 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö tai 31. Fantasiakirja.

"Alla väenpaljous"

Heta Pyrhönen, Sanna Nyqvist & Päivi Koivisto (toim.): Keltaiset esseet

(Tammi, 2016)

13. Kirja "kertoo sinusta"

Tammen Keltainen kirjasto -sarja on tunnettu laadukkaan käännöskirjallisuuden julkaisijana jo vuodesta 1954 alkaen. Monet kirjallisuuden nobelistit ovat saaneet ensimmäisen suomennetun julkaisunsa nimenomaan Keltaisessa kirjastossa, ja tuttu värimaailma ja asettelu ovatkin yleensä varma laadun tae. Vuonna 2016 julkaistiin Heta Pyrhösen, Sanna Nyqvistin ja Päivi Koiviston toimittama kirjoituskokoelma Keltaiset esseet, jossa suomalaiset kirjallisuudentutkijat esittelevät omia, Keltaisessa kirjastossa julkaistuja tutkimuskohteitaan.

Oman esseensä saavat William Faulkner (jolta itsekin luin vastikään romaanin The Sound and the Fury), Italo Calvino (ks. blogitekstini kirjasta Jos talviyönä matkamies), Toni Morrison, Don DeLillo, Kazuo Ishiguro, Jhumpa Lahiri, Peter Høeg, Paul Auster ja Jennifer Egan. Lisäksi mukana on pitkän linjan kääntäjä Helene Bützowin haastattelu. Kaikki ovat enemmän tai vähemmän palkittuja ja arvostettuja kirjailijoilta, joista ainoastaan Høegsta ja Eganista minulla ei ole kokemusta, mutta näiden esseiden perusteella voisin hyvin tutustua niihinkin. Loput olivat tuttuja ja jos ei hyviksi niin ainakin mielenkiintoisiksi havaittuja.

Olen itsekin opiskellut kirjallisuutta, joten siinä mielessä kirja "kertoo minusta". Varsinkin William Faulkneria, Toni Morrisonia ja Jhumpa Lahiria koskevat esseet palauttivat mielen yliopiston pieniin luokkatiloihin, joissa pienryhmässä opponoimme toistemme esseitä ja kannustimme tarkempaan ja vahvemmin perusteltuun analyysiin. "Kieli on ainoa työväline, mikä meillä humanisteilla on", opettajamme sanoi, "joten sen on oltava laserintarkkaa". Eräällä amerikkalaisen kirjallisuuden kurssilla käsittelimmekin nimenomaan tässäkin kirjassa esiteltyä Morrisonin Sinisimmät silmät -romaania, ja tuli kyllä kova halu lukea kyseinen kirja uudestaan. Oli mukava pitkästä aikaa lukea tarkkanäköistä ja detaljeihin uppoutuvaa kirjallisuudentutkimusta myös sellaisista näkökulmista, joihin en itse ole niin perehtynyt. Kirjaan valitut esseet ovat yleistajuisia ilman mitään tieteellistä jargonia, ja niiden tarkoitus on esitellä tiettyjä puolia käsiteltävistä kirjailijoista sekä moderneja kirjallisuudentutkimuksen suuntauksia. Palkitun kääntäjän haastattelu tuo pienen pilkahduksen aliarvostetun mutta äärimmäisen tärkeän alan ammattilaisen työhön.

Koska olen tänä vuonna lukenut uuutamankin sekä kooltaan että sisällöltään massiivisen teoksen (Alastalon salissa, Ulysses), jäi parhaiten mieleeni Vesa Kyllösen mainio essee Don DeLillon Alamaailmasta ja suuren, ensyklopedisen romaanin käsitteestä:

Yltäkylläisyyden kulttuurissa kriitikot rakastavat kaikkea suurta. "Suuri eurooppalainen romaani" ja "mestariteos" ovat arvottavia määreitä: teos ei ole vain kanonisoitu arvostelumenestys, vaan myös muotonsa, kerrontatekniikoittensa ja teemojensa puolesta ylivertainen. Käsitteillä on vastineensa Yhdysvalloissa, jossa "suuri amerikkalainen romaani" käsitetään usein vielä kirjaimellisemmin. Se on paitsi suvereeni myös korostetun suuri ja tarkoituksellisen eeppinen - niin sielultaan kuin fyysiseltä kooltaankin. Yksityiskohtien runsaudessa se on vertaansa vailla.
(s. 97)

Noissa järkälemäisissä teoksissa, jotka pyrkivät sisällyttämään koko maailman kansiensa väliin, on jotain samaan aikaan hyvin kiehtovaa ja tavallaan vähän ärsyttävää. Virtuoosimaisuudesta saattaa helposti tulla ylimielinen olo, kuin kirjailija haluaisi osoittaa oman paremmuutensa lukijaan nähden. Olen aikonut lähitulevaisuudessa lukea viime aikoina sangen paljon julkisuudessa olleen Miki Liukkosen O-romaanin, johon käsittääkseni tuollainen ensyklopedisuus pätee oikeinkin hyvin. Samoin loputtoman pitkällä lukulistalla on jossain vaiheessa mainittu DeLillon Alamaailma, sekä hänen hengenheimolainensa Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaari. Toisaalta pelkkä ajatus tietotulvan alle joutumisesta ja tuhannen sivun nimien ja käsitteiden luettelun läpikahlaamisessa uuvuttaa jo etukäteen, mutta jokin niissä silti samaan aikaan houkuttelee.

Kirja oli oikein mielenkiintoinen ja hyvä katsaus Keltaisen kirjaston kirjailijoista kirjoitettuun nykytutkimukseen. Se sai myös pohtimaan omaa lukijuuttaan ja sitä, miten kirjallisuutta tulee itse luettua, mitä asioita arvostettua ja mihin kiinnitettyä huomiota. Se voisi sopia haaseen kohdan 13 lisäksi myös kohtiin 6. Kirjassa on monta kertojaa, 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, 15. Kirjassa harrastetaan ja se liittyy harrastukseen, 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole.