perjantai 29. syyskuuta 2017

"I am quite enough in love"

Jane Austen: Emma

(1815. One World Classics, 2007)


38. Kirjassa mennään naimisiin

En luultavasti spoilaa ketään, jos totean että kohtaan 38, "kirjassa mennään naimisiin", sopisi mikä hyvänsä Jane Austenin romaaneista. Alusta asti on lukijalle selvää, että totta kai kirjan sankaritar päätyy lopussa naimisiin rakkautensa kohteen kanssa, vaikka tämä ei sitä alussa itse tietäisikään. Loppuratkaisun takia Austenia ei kannatakaan lukea. Virginia Woolf on sanonut, että kaikista suurista kirjailijoista Jane Austenia on kaikkein vaikein saada kiinni suuruudesta ("to catch in the act of greatness", kuten hän englanniksi sanoo). Yksi suuruuden määritelmä voisi olla se, että Austenin romaaneissa mikään ei tapahdu sattumalta eikä kukaan hahmoista käyttäydy epäuskottavasti. Austen on tarkkanäköinen psykologinen realisti, joka kirjoittaa romanttisia tarinoita.

Tämän romaanin sankaritar on Emma Woodhouse, kaunis, älykäs, rikas ja hurmaava nuori nainen, jolla on hyvin vähän ongelmia elämässään. Ärsyttävä tapaus, siis. Emma on tyytyväinen itseensä saatettuaan omasta mielestään onnistuneesti yhteen kotiopettajattarensa neiti Taylorin ja herra Westonin, joiden avioliittoa hän nyt pääsee ihailemaan. Tästä innostuneena Emma alkaa parittaa siipiensä suojaan ottamaansa Harriet-neitiä kirkkoherra Eltonille, koska, no, he nyt vain vaikuttavat olevan luotuja toisilleen. Harriet on kuitenkin avioton lapsi, eikä siis missään nimessä voi naida arvostettua kirkkoherra Eltonia, kuten Emman läheinen perheystävä herra Knightley tiukasti muistuttaa. Herra Knightley on ainoa, joka uskaltaa kritisoida omasta mielestään erehtymätöntä Emmaa. Varoittelut eivät Emmaa estä, ja Harriet ottaa tietenkin viisaan ja kokeneen Emman neuvosta vaarin ikävin seurauksin. Lopulta Emma ajaa myös itsensä hankaluuksiin tekemällä äkkinäisiä johtopäätöksiä, kun seudulle saapuvat viehättävä neiti Jane Fairfax ja herra Westonin poika edellisestä avioliitosta, Frank Churchill. Emman ja Frank Churchillin välillä on selkeää flirttiä, mutta Emmalle tuo flirtin laatu ei ole kovin selvää:

Emma continued to entertain no doubt of her being in love. Her ideas only varied as to the how much. At first, she thought it was a good deal; and afterwards, but little. -- He is undoubtedly very much in love —every thing denotes it—very much in love indeed!—and when he comes again, if his affection continue, I must be on my guard not to encourage it.—It would be most inexcusable to do otherwise, as my own mind is quite made up.
(s. 202)

Eli aikamoista henkilödraamaa on luvassa, eikä rakkaus näyttele siinä suurinta osaa. Austen luo draamansa näennäisen hienovaraisista aineksista, jotka pyörittävät henkilögallerian elämää: luokkarajat, etiketti, raha-asiat, omaneduntavoittelu, sekä tietenkin myös rakkaus. Rakkaus ei tosin ole päämotivaatio avioliittoon. Oman yhteiskunnallisen statuksen parantaminen ja yksinkertaisesti naisen taloudellisen selviämisen turvaaminen ovat usein tärkeämpiä syitä, kuten esimerkiksi nousukkaalla rouva Eltonilla tai entisellä kotiopettajatar neiti Taylorilla. Emma onkin harvinainen tapaus siinä, että hän on taloudellisesti riippumaton, eikä siis kaipaa avioliittoa taloutensa turvaamiseksi. Emmalle itselleen siis vain rakkaus ja kumppanuus voivat toimia yllykkeenä avioliittoon. Mutta hän sanoutuu irti tällaisista suunnitelmista ja keskittyy kepeään "match-makingiin" muiden suhteen.

Vaikka Emmaa pidetään eräänä Austenin parhaista teoksista, se on minulle ollut ehkä vaikein luettava. Tämä oli toinen kerta kun luin kirjan, ja edelleen päähenkilön sietämättömyys teki kirjasta vaikeaa nieltävää. Keventäviä valonpilkahduksia on harvassa - lähinnä harmiton höppänä herra Woodhouse, Emman isä, joka varoittelee kylmän ilman vaaroista ja unelmoi laihasta vellistä illalliseksi.

Pahin Emmaan liittyvä rikkomus koskee kirjan säälittävintä hahmoa, vanhapiika neiti Batesia. Neiti Bates on köyhä, ruma, naimaton, typerä, tylsä, mutta hyväntahtoinen - siis kaikkea sitä, mitä Emma ei ole. Kaikki tiedostavat neiti Batesin epäonnisen kohtalon elämässä, joten eivät kritisoi tätä jos hän onkin joskus pitkästyttävä loputtomine jaaritteluineen, jotka eivät johda mihinkään. Paitsi Emma. Austen on empaattinen ja lämmin kirjoittaja, mutta myös piikikäs välillä julmuuteen asti. Julmuus ei kuitenkaan kohdistu viattomiin, hyväntahtoisiin tai edes typeriin henkilöhahmoihin. Typeryyttäkin pahempi synti on moraalittomuus ja sokeus toisten tunteita kohtaan. Näistä jälkimmäiseen kirjan päähenkilö Emma syyllistyy jatkuvasti. Miten siis saada lukijan sympatiat hänen puolelleen odottamaan välttämätöntä nöyrtymistä?

Lopulta tietenkin ylpeys johtaa lankeemukseen ja synninpäästöön, jokainen kirjan tapahtuma ja jokainen repliikki voi johtaa vain yhteen lopputulokseen. Matkalla tähän itsetietoisuuteen lukijaa on viety kiusaantumiseen asti kohtaamaan päähenkilön vajavaisuudet toisten huomioon ottamisessa. Ansaitseeko Emma itse löytää rakkauden kaiken sen jälkeen, mitä on tehnyt muille omahyväisyydessään? Austen jättää ainakin minut epäilemään. Joidenkin mielestä romanttisena kirjailijana pidetty Austen on minun mielestäni toisinaan jopa raadollinen ihmissuhteiden kuvauksessaan. Ja sitä kautta pelottavan realistinen.

Jos joskus jossain tulevassa Helmet-lukuhaasteessa on kohta "kirjan päähenkilö on epämiellyttävä", voisin suositella tätä kirjaa siihen kohtaan. Tässä haasteessa se sopii kohdan 38 lisäksi kohtiin 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt, 35. Kirjan nimessä on erisnimi.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti