"Kun pääset kirjan loppuun, tarjoa lukijalle vielä viime hetken yllätys"

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

(La Vérité sur l'Affaire Harry Quebert, 2012. Suom. Anna-Maija Viitanen, Tammi, 2014)

16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja

Menestysteoksen kirjoittanut nuori kirjailija Marcus Goldman viivyttelee välttämätöntä ja uuden kirjan aloittamista tyhjän paperin kammoa potien. Hän ottaa yhtyettä vanhaan yliopisto-opettajaansa ja mentoriinsa, Harry Quebertiin, opastuksen toivossa. Quebert itse kirjoitti 1970-luvulla klassikoksi nousseen teoksen, mutta jonka jälkeen hän ei ole kirjoittanut mitään yhtä merkittävää, vaikka onkin ollut kysytty luennoitsija ympäri Pohjois-Amerikkaa. Kahden kirjailijan välinen ystävyys jatkuu siitä, mihin se oli jäänytkin, kunnes Harry Quebertin pihalta haudattuna löydetään nuoren tytön ruumis. 15-vuotias tyttö oli kadonnut hieman ennen Quebertin menestyskirjan julkaisua. Eikä tässä vielä kaikki, sillä pian selviää, että Harry Quebertilla oli ollut suhde tämän kanssa.

Quebert pidätetään, ja Goldman alkaa tehdä omia tutkimuksiaan. Voiko hänen suuresti arvostamansa nerokas kirjailija todella olla syyllistynyt lapsenmurhaan? Goldman on itse aina mennyt elämässä siitä, mistä aita on matalin. Hän on epäilemättä lahjakas, mutta on aina valinnut taisteluikseen vain ne, joissa varmasti on ylivoimainen, ja alisuoriutuu kaikesta muusta. Yhtäkkinen menestys kihahtaa hattuun, mutta ei tarjoa selkeitä suuntia elämälle.

Goldmanin tutkimukset kirjailijaystävänsä menneisyyteen selvittävät myös hänen itsensä motiiveja ja toimivat lopulta polttoaineena luovuuden vaisuna kytevälle liekille. Tutkimukset paljastavat Quebertista, kuolleesta Nola-tytöstä ja koko kylän asukkaista yksi kiusallinen tosiasia kerrallaan amerikkalaisen pikkukaupungin idyllin alla muhivan pimeyden. Ja paljastuksia ja käänteitä totta tosiaan romaanin aikana riittää.

Sveitsin kirjallisuusilmiö Joël Dicker on kirjailijana kuin päähenkilönsä, nuori menestyskirjailija, joka ei piilottele vaikutteitaan. Tapahtumapaikka Yhdysvaltain koilliskulmassa tuo heti mieleen amerikkalaiset Uuteen-Englantiin teoksensa sijoittavat menestyskirjailijat John Irvingin ja Stephen Kingin. Mysteerin tuntua Dicker lainaa Kingiltä ja erikoiset persoonat ja hahmojen neuroosit taas Irvingiltä. Kuulemma juoni on hyvin paljon velkaa jollekin Philip Rothin romaanille, mutta tästä minulla ei ole omakohtaista kokemusta, joten mene ja tiedä. Pituudeltaankin (yli 800 sivua pokkarina) Totuus Harry Quebertin tapauksesta painii samassa sarjassa esikuviensa kanssa. Pakko todeta myös tässä vaiheessa, että en tarkoita tätä pahalla, sillä pidin Dickerin kirjasta kovasti, kuten myös mainituista Irvingistä ja Kingistäkin (parhaimmillaan). Uhrin puhtoisesta persoonasta, jolla on salattu menneisyys, tulee taas väistämättä mieleen taas ajankohtainen Twin Peaks -tv-sarja.

And which way would that be?

Tutuissa maisemissa siis liikutaan, mutta kuten tarinan kuolleena löytynyt tyttökään, ei Totuus Harry Quebertin tapauksesta ole sitä, miltä näyttää. Se on rikosromaani vain pinnalta. Sitä enemmän se on kirja kirjoittamisesta, kiitollisuudesta ja luovuuden paineista:

- Miten voit olla varma että aina jaksat kirjoittaa kirjoja?

- Jotkut jaksavat, jotkut eivät. Sinulla kyllä voimat riittävät. Minä tiedän sen.

- Miten voit olla siitä noin varma?

- Koska kirjoittaminen on sinussa. Vähän niin kuin tauti. Kirjailijantauti ei nimittäin tarkoita sitä ettei pysty enää kirjoittamaan. Se tarkoittaa ettei pysty olemaan kirjoittamatta.

(s. 241)

Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli varsinainen "page-turner", kuten angloamerikkalaiset sanovat, jonka jälkimmäiset 400 sivua ahmaisin parissa päivässä. Välillä ärsytti osan hahmoista selkeä karikatyyrimaisuus, kuten vaikkapa Goldmanin kliseinen neuroottinen, hössöttävä juutalaisäiti. Mutta sen minkä Dicker ehkä omaperäisyydessä häviää, hän voittaa yksinkertaisesti vetävyydessä ja miellyttävästi pinnan alla kuplivissa, perinteisestä rikosromaanista poikkeavissa teemoissa. Tästä tyhjyydestä, epäonnistumisen pelosta ja luovuuden luonteesta tarina saa voimansa. Vahva suositus viihdyttävästä, mutta ei liian höttöisestä kirjallisuudesta pitäville. Sopii myös lukuhaasteen kohtiin 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 23. Käännöskirja, 24. Kirjassa selvitetään rikos, 35. Kirjan nimessä on erisnimi.

"He vaikeroivat vaisusti, tai se oli pikemminkin eläimen ulinaa"

Witold Pilecki: Vapaaehtoisena Auschwitziin - Vastarintaliikkeen soluttautujan uskomaton tarina

(2012. Suom. Maikki Soro, Minerva, 2016)

21. Sankaritarina
Olimme avovaimoni kanssa viime syksynä Krakovassa lomailemassa. Kaupungissa hengailun lisäksi kävimme myös katsomassa lähiseutujen nähtävyyksiä, Wieliczkan suolakaivosta ja, tietenkin, Auschwitzin keskitysleiriä. Huomasin jännittäneeni etukäteen, miten reagoisin paikkaan. Tulisiko paikan synkkä historia ihon alle? Vai kokisinko kummaa vieraantuneisuutta, eikä mikään tuntuisi todelliselta? Lopullinen reaktio taisi olla jotain noiden kahden väliltä, kuitenkin niin että paikka jäi ehdottomasti vaivaamaan mieltä. Halusin tutustua aiheeseen paremmin.

Witold Pilecki oli puolalainen ratsuväen upseeri, joka tarkoituksella antoi pidätyttää itsensä vietäväksi Auschwitzin keskitysleirille syksyllä 1940. Siellä hän reilun kahden ja puolen vuoden ajan tarkkaili leirin toimintaa sisältäpäin, rakensi maanalaista vastarintaverkostoa ja lähetti raportteja leirin ulkopuolelle. Karattuaan vuonna 1943 hän kirjoitti puhtaaksi pitkän raportin, joka julkaistiin suurelle yleisölle englanniksi vasta vuonna 2012. Tämä Pileckin raportin suomennos pohjautuu tuohon englanninnokseen.

"Ne, jotka eivät muista menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä." -George Santayana

Pilecki pyrkii omien sanojensa mukaan kirjoittamaan mahdollisimman neutraalisti, mutta myöntää, ettei aina pysty siihen kertoessaan kaikista leirin kamaluuksista. Olin nähnyt kaasukammiot, parakit ja krematorioiden rauniot, joten pystyin kuvittelemaan Pileckin kuvailemat tapahtumat ja paikat melko hyvin. Joskus liiankin hyvin. Kuten minäkin, myös Pilecki tuntuu mykistyvän tuhon massiivisen mittakaavan edessä. Kaikkein järkyttävintä hänen kuvauksessaan eivät kuitenkaan ole kaasukammioissa tai myrkkyruiskeilla teloitetut vangit. Se oli kustannustehokasta teollisuutta, jota nykypäivän tehokkuuden fetisoinnin aikakautena monet saattaisivat jopa ihailla. Oli miten oli, sen mittakaava turruttaa ja todistaa siitä, kuinka täydellistä vankien epäinhimillistäminen oli. Kaikkein järkyttävimmät kuvaukset sijoittuvat aikaan ennen laajamittaisia likvidointeja. Kuinka vankeja tapettiin palelluttamalla, kuristamalla, ampumalla, lyömällä lapiolla kallot halki, pieksämällä paljain käsin katsellen elämän kaikkoavan ruumiista. Olemattomasta hygienasta alkunsa saaneet epidemiat veivät myös karmaisevalla tavalla tuhansia vankeja savupiipusta ulos. Monesti Pilecki saa kiittää nokkeluuttaan selviämisestä leirin ankarissa olosuhteissa, mutta usein myös silkkaa onneaan. Sodan loppuvaiheissa pitkään selvinneitä vankeja jopa kunnioitettiin jonkin verran ja heillä oli olosuhteet huomioon ottaen melko hyvätkin olot heidän päästyään suhteellisen siisteihin sisätöihin puusepiksi, muurareiksi, keittiöihin ynnä muualle.

Mielenkiintoista oli myös Pileckin suhtautuminen leiriin ja sotaan. Hänen mielestä vankien velvollisuus olisi ollut nousta kapinaan, mihin maanalaisen verkoston rakentaminen tähtäsikin, mutta esikunta ei vain ymmärtänyt antaa käskyä. Hän yritti vakuuttaa esimiehensä hyökkäyksen tai pommittamaan leiri ilmasta käsin. Hän ei myöskään halunnut, että hänen omaisensa yrittäisivät lahjoa natsi-Saksan virkamiehiä päästämään hänet vapaaksi, vaikka sellaista tapahtui, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin. Hänellä oli velvollisuus ja tehtävä täytettävänä, eikä hän tahtonut jättää sitä kesken. 

Ensimmäisen leirin parakkien 10 ja 11 välissä ollut teloitusseinä.

Pakenemista leiriltä Pilecki kuvaa kuin parhainta trilleriä. Hän sai suhteilla puhuttua itsensä leipomohommiin leirin ulkopuolelle, josta hänen oli kahden muun vangin kanssa määrä karata. Raportin tyyli muuttuu tässä vaiheessa huomattavasti kertovammaksi, ja jännitys on käsinkosketeltava:

Leipiä piti valmistaa yön aikana viisi satsia. Meidän tehtävänämme oli työntää leivät viisi kertaa uuniin ja ottaa ne viisi kertaa pois uunista. Aioimme yrittää pakoa toisen satsin jälkeen, ensimmäisen erän jälkeen olisi liian pian. Mutta ensimmäinen, toinen, kolmas ja neljäs satsi tulivat ja menivät, eikä vieläkään tullut mitään tilaisuutta lähteä. Samoin kuin korttien täytyy pasianssissa osua oikeaan järjestykseen ja niitä täytyy järjestää ja sekoittaa, kunnes peli menee läpi, samoin oli täälläkin -- Ja panoksena tässä pasianssissa oli - meidän henkemme... (s. 258) 

Pileckin selviytymistarina tuntuu miltei uskomattomalta. Kyseessä oli ilmeisen älykäs mies, joka osasi käyttää tilanteet omaksi hyödykseen ja rakentamaan tukiverkostoa paikassa, jonne käyneet olivat kaiken toivon heittäneet. Myös niinkin yksinkertainen asia kuin vastustuskyky taudeille ja fyysinen voimakkuus olivat hänen etunaan. Tällaisen kirjan lukeminen panee kyllä miettimään. Kirjoitin viime syksyn matkan jälkeen pienen Facebook-päivityksen Auschwitzin herättämistä ajatuksista, jotka voin edelleen allekirjoittaa: "Tyhjien parakkien välissä kulkevat aaveet pysäyttivät minut ja alkoivat puhutella. Ensimmäinen aave kysyi: ”Kauanko olisit kestänyt? Olisiko ensimmäinen talvi vienyt krematorioon, vai vasta kuukausien tai vuosien työ, nälkä, taudit ja vartijoiden mielivalta? Olisitko edes päässyt työhön vai suoraan kaasukammioon? Jos olisit selvinnytkin, mitä sinusta olisi jäänyt jäljelle?” Toinen aave kysyi: ”Millainen vartija olisit ollut? Olisitko tuntenut sääliä, inhoa, ylpeyttä, oikeutusta? Olisitko pitänyt vankeja heikompana aineksena, josta oli ihmiskunnan tulevaisuuden nimissä päästävä eroon? Olisitko tottunut jatkuvaan palavan ihmislihan hajuun? Mitä olisit vastannut lastenlapsillesi heidän kysyessä, mitä teit sota-aikana?” Kolmas aave kysyi: ”Mitä teet, jos tämä toistuu jossain? Mistä tiedät, ettei jo toistu?” En osannut vastata. Aaveet vaikenivat ja hajosivat tuhkapilveksi, joka satoi Auschwitzin, Puolan ja Euroopan ylle. Maa oli vehmas."

Kirja sopii myös kohtiin 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 23. Käännöskirja, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, 36. Elämäkerta tai muistelmateos.

"One is respected and judged only as a human being. It is an appalling experience."

Ursula K. Le Guin: The Left Hand of Darkness

(1969. Orbit, 2014)

17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista

Syy siihen, miksi rakastan hyvää scifiä, tiivistyy kysymykseen "mitä jos?". Yleensä scifi-kirjailijat tuntuvat käsittävän kysymyksen koskevan teknologiaa: Mitä jos valoa nopeampi matkustus olisi mahdollista? Mitä jos koneet kehittäisivät itselleen tietoisuuden? Lähes yhtä usein kysymys koskee poikkeavia luonnonoloja: Mitä jos jäätiköt sulaisivat tai maa aavikoituisi? Hieman harvinaisempi kysymys, johon amerikkalainen Ursula K. Le Guin on erikoistunut, koskee ihmisenä olemisen kokemusta. Kuten kaikki humanistit tietävät, siihen vastaaminen on äärimmäisen vaikeaa, ellei miltei mahdotonta. Le Guinin The Left Hand of Darknessissa (julkaistu suomeksi nimellä Pimeyden vasen käsi) esittämä kysymys on eräs ihmisyyden suurimpia: Mitä jos sukupuolemme ei olisi pysyvä?

Le Guin muotoilee tarinansa antropologiseksi tutkimusraportiksi vieraalta planeetalta. Ympäri galaksin levittäytynyt kollektiivi Ekumen lähettää edustajansa, Genly Ain, jääkautiselle Gethen-planeetalle, jonka toivotaan liittyvän osaksi tähteinvälistä ihmiskuntaa. Heti ensimmäisessä luvussa Genly kuitenkin toteaa kirjoittavansa raportin kertomuksen muotoon, lisäten siihen kansantaruja, Gethen-planeetan historiaa ja muiden päiväkirjamerkintöjä. Tämä kerronnallinen silmänkääntötemppu oli varmasti scifissä edellä aikaansa kirjan julkaisuvuonna 1969. Se tuo teokseen moniäänisyyttä ja aivan uusia kerroksia.

Genly toimii lähettiläänä Karhiden valtakunnassa, joka on vastikään joutunut kiistoihin raja-asioista naapurivaltio Orgoreynin kanssa. Rajakahakan lisäksi naapurivaltioiden välejä hiertää Genlyn edustama Ekumen, jonka väliintulo ennen eristäytyneelle Gethenille muuttaisi koko planeetan täysin. Pian Genly joutuu pelinappulaksi kilpailevien vallanpitäjien omassa pelissä. Hän joutuu pakenemaan Karhidesta vain tullakseen vangituksi naapurivaltio Orgoreynissä. Sieltä hänet pakomatkalle jäätikön poikki auttaa erikoinen matkakumppani, maanpakoon tuomittu entinen pääministeri Estraven, joka jakaa Genlyn kohtalon poliittisen juonittelun uhrina. Luottamus on vaikea saavuttaa, sillä kumpikin tuntuu toiselle täysin käsittämättömältä ymmärtää. Molemmat kuitenkin edustavat jotain itseään suurempaa, joka ylittää valtioiden ja kansojen rajat:

How does one hate a country, or love one? Tibe talks about it; I lack the trick of it. I know people, I know towns, farms, hills and rivers and rocks, I know how the sun at sunset in autumn falls on the side of a certain ploughland in the hills; but what is the sense of giving a boundary to all that, of giving it a name and ceasing to love where the name ceases to apply? What is love of one's country; is it hate of one's uncountry? (s.  172)

Hyvään scifiin ja fantasiaan liittyy aina kartta. Kuva: Milan Dubnicky, www.ursulakleguin.com

Genlyn ja Estravenin suhde kuvastaa suurempaa teemaa; kahtiajaosta nousevaa yhtenäisyyttä, eroista sulautuvaa samankaltaisuutta. Gethenillä tunnetun myytin mukaan "valo on pimeyden vasen käsi", eikä toista voi olla olemassa ilman toista. Dualismi on Le Guinin teoksissa usein toistuva teema, mutta harvassa yhtä voimallisesti kuin The Left Hand of Darknessissa. Eniten tämä teema näkyy teoksen tavassa käsitellä sukupuolta, joka on edelleen ainutlaatuinen.

Getheniläisillä ei ole syntymässä määrättyä sukupuolta, vaan jokainen henkilö suunnilleen kerran kuukaudessa tulee kemmeriin, jonka seurauksena hän aktivoituu seksuaalisesti ja muuttuu joko maskuliiniseksi tai feminiiniseksi palautuen muutaman päivän kuluttua ennalleen sukupuolettomaksi, somer-tilaan. Jokainen on mahdollinen isä, jokainen on mahdollinen äiti, eikä sukupuoleen liittyvää epätasa-arvoa tai hyväksikäyttöä tunneta. Mutta muuttaako sukupuolen puute ihmisen perusluonnetta? Genlyn on vaikea sopeutua sukupuolettomuuteen, ja hän on jatkuvasti tietoinen itsestään ja erikoisuudestaan getheniläisten silmissä. Hänhän on heille jatkuvasti "kiimassa", jatkuvasti vain mies, vailla mahdollisuutta koskaan olla mitään muuta.

Yksisukupuolisuus tunnetaan käsitteenä Gethenillä, mutta sitä pidetään perversiona. Tätä perversiota käytetään hyödyksi ennustusrituaalissa, joka pyrkii kanavoimaan kaiken seksuaalisuuteen ja turhautumiseen liittyvän energian yhdistäväksi, näynomaiseksi välähdykseksi, joka voi vastata mihin tahansa kysymykseen. Oraakkeleille itselleen ennustamisen suurin merkitys on tehdä selväksi se, kuinka turhaa on tietää vastaus väärään kysymykseen. Vain epävarmuus on tärkeää, sillä ilman epävarmuutta ei ole uskoa. Vastaus kysymykseen, liittyykö Gethen lopulta osaksi Ekumenia, on selvä. Mutta mitä liittyminen todella tarkoittaa, on kaikkea muuta kuin selvä. Päätänsä nostava nationalismi ja eturistiriidat nostattavat lojaalisuuden ja petturuuden käsitteet aivan toisella tavalla pintaan.

The Left Hand of Darkness tai Pimeyden vasen käsi on kirja, jonka soisi muidenkin kuin scifin ystävien lukevan. Se on sivumäärältään lyhyt mutta sisällöltään valtava, eikä blogimuoto tee oikeutta sen teemoille. Se on tiivistä, kaunista tekstiä, jännittävä seikkailu yli jäätiköiden ja aarreaitallinen pohdittavaa. Ehdoton suositus.

Kirja sopii myös kohtiin 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja, 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.