maanantai 24. huhtikuuta 2017

"Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista"

Laura Lindstedt: Oneiron

(Teos, 2015)


10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis

Vuoden 2015 Finlandia-voittajaksi julistettiin Laura Lindstedtin teos Oneiron. Heti ensimmäisenä kiinnitin huomiota kirjan upeaan kanteen. Kannen valokuva, nimi, tekstin asettelu ja värimaailma loivat kaikki kauniin ja yhtä aikaa hauraan ja vahvan tunnelman. Kun luin kirjan alaotsikon, "Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista", totesin, että tämän on oltava hyvä kirja, sillä ainahan mystinen ja makaaberi kiinnostaa. Jostain syystä sain sen kuitenkin nyt vasta luettua, mutta tartuttuani kirjaan lukaisin sen muutamassa päivässä.

Oneiron kuvaa seitsemän naisen kokemuksia, kun he kohtaavat tuonpuoleisessa. Newyorkinjuutalainen performanssitaiteilija Shlomith, malliksi halajava senegalilaistyttö Maimuna, itävaltalaisteini Ulrike, portugalilainen sydänsiirtopotilas Rosa, ranskalainen odottava perheenäiti Nina, syövän runtelema hollantilainen Wlbgis sekä venäläinen kirjanpitäjä Polina löytävät toisensa tyhjästä, valkoisesta tilasta, jossa tuntuu pätevän aivan omat lakinsa. Hengitys on lakannut, ruumiintoiminnot sammuneet. Ympärillä on autius, joka ei ole kylmä eikä kuuma, jota ei voi koskea ja jossa liikkuminen vaatii mielikuvitusta ja tahdonponnistuksia
. Tyhjä valkoinen tila tuonpuoleisessa tuntuu aluksi jopa hiukan kliseiseltä ja tutulta elokuvista, mutta kirjan edetessä se alkaa tuntua enemmän ja enemmän omanlaiseltaan.

Tiibetiläinen kuolleiden kirja on yksi Oneironin monista lähteistä. Kuva: Wikimedia Commons.

Naiset pyrkivät luomaan jotain rakennetta tyhjyyteen. Vaatekappaleista ja syöpäpotilaan räiskyvästä peruukista luodaan oma tila, oma huone (ping Virginia Woolf!). Oma tila, sekä yhteinen että yksityinen, auttaa jäsentämään tätä uutta tyhjyyttä, jossa naisilla on vain toisensa:

He tarvitsivat kodin, seinät ympärilleen, suojakseen. Avaruutta ei kestä. Valkoinen sokeuttaa, tekee hulluksi. Toinen ihminen tekee hulluksi myös, vaikka ihmisiä olisi useampia kuin kaksi, vaikka ihmisiä oli seitsemän, kuusi kullekin vuoroin katsottavaksi.
(s. 167) 

Kukaan naisista ei tarkasti muista, miten he sinne ovat päätyneet. Jokainen käy läpi itselleen ja muille oman elämänsä ja arvelunsa siitä, miten kaikki päättyi. Naiset ovat eri-ikäisiä, tulevat eri kulttuureista ja puhuvat eri kieliä, mutta ymmärtävät silti toisiaan ainakin periaatteessa. Väärinymmärryksiltä ei vältytä, ja egot kolahtelevat yhteen myös kuoleman jälkeen: Edes kuolema ei ollut tehnyt heistä tasa-arvoisia (s. 204). Olisikin kumma, jos naiset eivät välttyisi konflikteilta, sillä muuta yhdistävää tekijää heillä ei oikeastaan ole kuin sukupuoli. Tämä nostaa nimenomaan kokemuksen naiseudesta romaanin avainteemaksi. Jokaisen naisen tarina käsittelee naiseutta jollain tapaa. Naisen keho, tuntemukset, seksuaalisuus ja halu, vanheneminen ja rappeutuminen, suhteet miehiin, lapsiin, tietoon, taiteeseen ja yhteiskuntaan käydään läpi hahmojen kautta, kun he näkevät niiden kaikkien hiljalleen katoavan olemattomuuteen kuoleman jälkeen. Oneironin suurin tragedia onkin siinä, että yhteys maailmaan voi kadota jo ihmisen ollessa elossa.

Näkökulma on siis vahvan feministinen ja ajattelemaan provosoiva, mutta ei lainkaan paasaava. Vaihtuvat kertojat ja tyylit tuovat moniäänisyyttä teokseen, vaikka Shlomithin hahmo selkeästi nouseekin johtavaksi hahmoksi ja ikään kuin päähenkilöksi. 
Oneiron pakenee genrerajoja ja tahtoo sisällyttää koko maailman - tämän- ja tuonpuoleisen - kansiensa väliin ja vakuuttamaan lukijan siitä, että tämä kaikki on tottaLindstedtin kiinnostuksen kohteet ovat laajat ja esoteeriset; kirjan aikana kuullaan luentoja tiibetinbuddhalaisesta mystiikasta Emanuel Swedenborgin taivasnäkyihin, juutalaisesta kansanperinteestä syömishäiriöihin. Teos on tarkasti tutkittu lähdeviitteineen päivineen, mutta uskoisin, että Lindstedt kirjallisuudentutkijana tuntee Borgesinsa sen verran hyvin, että osa lähteistä lienee fuulaa. 

Mikäpä nykyromaani ei viittaisi ruotsalaisen luonnontieteilijämystikko Emanuel Swedenborgin teoksiin? Kuva: Wikimedia Commons

Lindstedtin teksti rönsyilee ja ryöppyää vahvana ja aistikkaana, provosoivana ja itsevarmana. Genrejä rikkova kerronta voi ärsyttää joitain, mutta itseäni se ei haitannut aiheen ollessa niin kiehtova. Aihe on kieltämättä vaikea, mutta loppujen lopuksi eräs hienoimmista tuonpuoleisen kuvauksista, joita olen lukenut. Saattaa olla, että palaan tämän lukuhaasteen merkeissä erääseen toiseen, valitettavan tuntemattomaan tuonpuoleiskuvaukseen, mutta siitä enemmän mahdollisesti myöhemmin. 

Upea kirja, haasteen ehdottomasti huippuhetkiä tähän mennessä! Sopii myös kohtiin 2. Kirjablogissa kehuttu kirja, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 31.
Fantasiakirja, 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.


torstai 20. huhtikuuta 2017

"Like the beach we practise talking with our mouth full of stones. A low rattle at sunset."

Keith Bosley (ed.): Skating on the Sea: Poetry from Finland

(SKS, 1997)



23. Käännöskirja

Englantilaisen filologian opintoni yliopistossa ovat poikineet monenlaisia projekteja opiskeluiden jälkeen. Rakkaan kuoroharrastuksen myötä olen silloin tällöin päätynyt kääntämään lauluntekstejä konserttien käsiohjelmia ynnä muuta sellaista varten. Tuota tarkoitusta varten lainasin tämän, Keith Bosleyn toimittaman ja kääntämän kokoelman kirjastosta vertailumateriaaliksi. Vaikka en koe olevani runoudessa asiantuntija, on sen kääntäminen mielestäni erittäin kiehtovaa. Mikä hyvänsä kääntäminen on tiukoin kriteerein tarkasteltuna mahdotonta, mutta runouteen tuo lause pätee erityisesti. Kuinka saada välitettyä toiselle kielelle yhtä aikaa rytmi, mitta, alku- ja loppusoinnut sekä sanojen merkitykset, sivumerkitykset, viittaukset ja ironiat? Täysin mahdotonta. Mutta yrittänyttä ei laiteta.

Bosley on siis koonnut yksien kansien väliin suomalaista runoutta aina esikalevalaisesta suullisesta runoperinteestä modernisteihin ja 1900-luvun loppuun saakka ja kääntänyt tuon kaiken englanniksi kullekin tyylikaudelle uskollisesti. Urakka on ollut valtava, ja käsittääkseni alunperin käännetystä materiaalista vain pieni osa päätyi tämän kirjan sisällöksi. Bosley on myös taustoittanut runoja ansiokkaasti pitkässä johdannossa ja lopun viitteissä. Huomaa Bosleynkin olevan musiikin ystävä, sillä monista runoista mainitaan, kuka niiden tekstin on säveltänyt lauluiksi. 

Kokoelma lähtee liikkeelle siis suullisesta runoudesta, kansanlauluista ja epiikasta. Kalevalasta tuttua materiaalia Bosley hyödyntää alkuperäisten runonlaulajien teksteinä, mikä on varsin mielenkiintoinen ja perusteltu valinta, sillä se tuo esille Lönnrotin vaikutuksen Kalevalan editoijana. Poikkeuksena moneen suomalaisen kirjallisuuden antologiaan Bosley on ottanut mukaan myös runsaasti suomenruotsalaisia kirjailijoita, joista moneen tutustuin ensimmäistä kertaa nyt, englanninkielisenä käännöksenä. Valitettavasti ruotsin kielen taitoni on sen verran ruosteessa, että luultavasti sain niistä enemmän irti Bosleyn käännöksinä kuin olisin saanut alkukielellä.

Runokäännöksissä on pinnalla yhtä aikaa vieraus ja tuttuus. Kun lukee kalevalaista eeppistä runoa englanniksi, se tuntuu kuin fantasialta tai toisen kulttuurin kansanperinteeltä. Kun taas joitain Eino Leinon klassikoita näkee englanniksi, ne tuntuvat heti tutuilta, mutta niiden sävy on erilainen, jotenkin jäykempi ja modernimpi kuin suomeksi. Vanhahtava kalevalainen poljento on haastava kääntää, mutta Bosley selviää siitä melko hyvin, vaikka ymmärrettävästi alkusoinnuista joudutaan tinkimään:

The Laplander, the slit-eyed
for ages harboured hatred
for long bore ill-will
against old Väinämöinen:
he waited evenings, mornings
for Väinämöinen to come
for the man from Umento.
Then the old Väinämöinen
into his sledge flung himself
with the straw-coloured stallion
with the pea-stalk coloured horse
drove rumbling away
upon the clear stretch of sea
the open water.
(Arhippa Perttunen, s. 47) 

Parhaiten käännöksinä edukseen esiintyvät modernistit kuten Manner, Saarikoski ja Haavikko ja suomenruotsalaiset runoilijat kuten Franzén, Runeberg ja uudemmista runoilijoista esimerkiksi Claes Andresson. Modernistien etuna luultavasti on vapaa mitta, ja suomenruotsalaisilla taas germaaninen kieli, joka lienee ollut kääntäjällekin helpommin muovattavissa omiin tarkoitusperiin:

There is a road no one has trodden 
before you.
Perhaps it is yours.
If you find it, it is yours.
It does not exist but dies when
you tread it.
When you look round it is gone.
How you got here no one knows, least
of all yourself.
(Claes Andersson, s. 250)

Mielenkiintoinen lukukokemus, joka joskin menee ehkä ennemminkin kuriositeettina kuin varsinaisena nautintona. Sopii myös lukuhaasteen kohtiin 6. Kirjassa on monta kertojaa, 8. Suomen historiasta kertova kirja, 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 35. Kirjan nimessä on erisnimi

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

"Ei ole naisia, on vain äitejä, tyttöjä ja sisaria"

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

(Gummerus, 2013)




48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän

Nuoren lestadiolaisperheen arkea varjostaa uupumus. Alle kouluikäisiä lapsia on jo neljä, ja vielä lisää on tulossa. Oliko tämä se tulevaisuus, jota mies ja nainen odottivat? Pauliina Rauhalan esikoisteos käsittelee runollisella kielellä varsinkin Pohjois-Suomessa varsin laajalle levinnyttä uskonnollista herätysliikettä ja sen vaikutusta nuorten ihmisten elämään.

Olen itse varttunut sellaisessa osassa Kainuuta, jossa lestadiolaisuus ei koskaan ollut erityisen yleistä. En itse asiassa muista tunteneeni koulussa yhtään lestadiolaista oppilasta. Siksipä muutto Ouluun vajaat kymmenen vuotta sitten avasi silmäni aivan uudella tavalla. Täällä puhuttiin yleisesti "lestoista", "L-positiivisuudesta" ja "lestatutkasta", jolla kyseiseen liikkeeseen kuuluvat ihmiset tunnisti kilometrin päästäkin. Kuulin tarinoita lestadiolaisten sisäänpäinlämpvyydestä ja siitä, kuinka lestadiolaiselta opettajalta oli turha odottaa kymppiä jos itse ei "ollut uskomassa", kuten lestadiolaiset itse asian ilmaisevat. Työ- ja harjoittelupaikat tarjottiin ensisijaisesti omalle väelle ja muita katsottiin nenänvartta pitkin ja kanssaan kiellettiin seurustelemasta. Jopa samassa pöydässä istuminen ei-uskovaisten kanssa saattoi olla paheksuttavaa. Itse en oikein vieläkään osaa huomioida asiaa, vaikka kyseinen ilmiö onkin tullut tutummaksi. Mutta itse herätysliike ja sen opetukset ovat edelleen pitkälti arvoitus minulle. Siksipä tartuin Rauhalan teokseen mielenkiinnolla.


Lars Levi Laestadius ei ollut huumorimiehiä. Kuva: Wikimedia Commons

Taivaslaulussa ei niinkään puututa lestadiolaisuuden oppeihin, vaan pohditaan kauniilla kielellä jaksamista suurperheen arjessa. Huoli paitsi omasta jaksamisesta, myös siitä, miten lapsia tullaan kohtelemaan oman yhteisön ulkopuolella painaa kovana. Rauhala asettaa näkökulman lestadiolaisuuden sisälle, nuoren perheenäidin Viljan ja -isän Aleksin kokemuksiin uskosta ja perheen kasvattamisesta, yhteisöstä ja ulkopuolisuudesta. Paljastuksilla tai kohulla ei revitellä, sävy on enemmänkin myötätuntoinen, lämmin ja haikea. Heidän tarinaansa kerrotaan osaksi takaumina, jotka pohjustavat nykyhetkeä. Osan kerronnasta muodostaa perheenisän ylläpitämä blogi ja siihen liitetyt kommentit. Valitettavasti Rauhalalla blogiteksti ja kommentit osana romaanin kerrontaa toimivat ideana paremmin kuin käytännössä.

Vaikka sivumäärältään perheenäidin osaa kuvataan enemmän, jäi ainakin minulle kuvaus isän kokemuksesta ja historiasta vahvemmaksi. Uskonnon dogmien epäily ja samaan aikaan horjumaton luottamus omaan vaimoon ja perheeseen kosketti tavalla, jota kuvaus äidin loppuunpalamisesta ei ehkä saanut minussa aikaan. Viljan hahmo jäikin minulle ohuehkoksi, vaikka kuvaus naisista lastentekoon pyhitettyinä astioina kylmäsikin syvälti.

Vaikka lestadiolaisuutta kritisoidaan, sen yhteisöllisyydestä ja arvoista löydetään myös lämpöä. Teoksesta muodostuu tietyllä tavalla puolustuspuhe lestadiolaisuutta koskevia ennakkoluuloja vastaan. Rauhalan huomiot nyky-yhteiskunnasta ovat parhaimmillaan teräviä: 

Tämä maailma rakastaa sarjakuvahahmoiksi jalostettuja sukupuolia, erityisen miehiä ja erityisen naisia, jotka heijastelevat toistensa kiillotetuilta pinnoilta vain itseään. Minä rakastan kohtuullisia miehiä ja kohtuullisia naisia, jotka ymmärtävät luonnon ihmisessä ja ihmisen luonnossa. Rakastan pitkospuilla vieretysten käveleviä tuulipukumiehiä ja -naisia. Rakastan tunturissa perätysten hiihtäviä reppuselkämiehiä ja -naisia. Rakastan työnteossa jäntevöityneitä laihoja miehenkehoja, rakastan äitiyden pehmentämiä naistenvartaloja.
(s. 36)

Loppujen lopuksi tarinaa Taivaslaulussa ei ole kuin nimeksi. Pääpaino onkin enemmän tunnelman luonnissa ja kuvan maalaamisessa nuoren lestadiolaisperheen arjesta. Se onkin kuvauksena kaunis kuin kuulas vesivärimaalaus. Rauhalan proosa vilisee oivaltavia viittauksia kansanlauluihin ja virsiin. Näille löytyy teoksen lopusta myös nykyään niin muodikas lähdeluettelo (kuka sen trendin aloitti?), joka on ehkä hitusen tarpeeton. Kuitenkin kirja oli jokseenkin harmiton ja ohut, ja sen kielen kauneudesta huolimatta tuskin tartun siihen toista kertaa.

Kirja sopii myös haasteen kohtiin 2. Kirjablogissa kehuttu kirja, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

"Ehkäpä kirsikankukkien viesti on tänä keväänä entistäkin merkityksellisempi"

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

(Otava, 2013)

18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa

Asioita jotka kiehtovat

Lähteä kirjan avulla tutkimusmatkalle vieraaseen kulttuuriin oppaan kanssa, joka ei itsekään tiedä kaikkea, vaan selvittää asioita samalla. Tai ainakin antaa sen vaikutelman. 

Irrottautuminen oravanpyörästä. Mainostoimittaja Kankimäki ottaa pitkän virkavapaan ja vie lukijan taidokkaasti mukanaan tutustumaan tuhat vuotta sitten eläneeseen japanilaiseen kirjailijaan nimeltä Sei Shōnagon, sekä siinä sivussa ylipäänsä Japaniin. 

Kummalliset listat. Sein Tyynynaluskirja on erikoinen kokoelma huomioita heian-kauden Japanin hovielämästä ja loputtomia listoja erilaisista asioista, kuten vaikkapa kirjan nimen mukainen "asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin".

Tutustua tämän matkan myötä jo kadonneeseen kulttuuriin, joka edelsi kaikkea sitä, mitä me miellämme japanilaiseksi. Tuon ajan henkilöistä ja tavoista on jäänyt vain hyvin vähän tietoa, mikä entisestään lisää kirjan kiehtovuutta. 

Minulle täysin vieraiden kabuki- ja nō-teatteriperinteiden kuvaukset. Koko päivän kestävät näytelmät täysin vieraasta perinteestä. Olisipa hienoa nähdä sellainen näytelmä ja ymmärtää siitä jotain!

Unelmien ja pakkomielteiden seuraaminen, tapahtui mitä tapahtui. Pelko paluusta arkeen:

Tajuan yhtäkkiä, että vapaavuodestani on kulunut jo puolet, ja päätän heti anoa lisää virkavapaata saamieni apurahojen turvin. Alan myös miettiä asuntoni myymistä. Tuntuu, että jos vapaavuoden lopuksi palaisin vanhaan työpaikkaani ja vanhaan kotiini, olisi koko vuosi mitätöity. Vaikka voihan olla, että olen molemmista vielä kiitollinen, kunhan tämä outo 'valaistuminen' (kuten työkaverit tilaani kutsuvat) haihtuu.
(s. 237)

Kuinka kirjailija löytää kohtalontoverin tuhannen vuoden takaa ja kuinka kauniisti se on kuvattu. Pinnan alla olemme samoja.

Se, että matka on aina paitsi fyysinen, myös henkinen. The point of the journey is not to arrive.

Sei Shōnagon kuvattuna 600 vuotta kuolemansa jälkeen. Hyvin on säilynyt. Kuva: Wikimedia Commons

Asioita jotka turhauttavat

Apurahat. Tuntuu että niitä on vuosi vuodelta vaikeampaa saada. Kaikki kunnia Kankimäelle, mutta tuntuipa turhauttavalta lukea merkittävistä apurahoista Japanin-matkaa ja pitkäkestoista tutkimustyötä varten, vaikka hän ei puhu japania tai tunnu tietävän, mitä tutkimuksellaan aikoo saavuttaa. Varmasti Kankimäki on hakemuksissaan perustellut työtään paremmin, mutta huumorinkin varjolla annettu kuvaus apurahahakemuksien saamisesta heppoisin perustein jää jäytämään mieltä.

Asioita jotka olen unohtanut muistavani

Kirsikankukat Glasgow'ssa Kelvingroven puistossa. Vaikka eivät varmasti vedäkään vertoja kirjassa kuvatulle Kioton kirsikkapuiden loistolle, ovat erään keväisen lenkkipolkuni varrella kasvaneet kirsikkapuut painuneet lähtemättömästi mieleeni.

Se levoton tunne, kun on päättänyt lähteä kauan sitten ja kun lähtöpäivä viimein koittaa. Sama tunne välittyy Kankimäen teoksesta hienosti.

Kiinnostus johonkin, joka ei tunnu kiinnostavan juuri ketään muita. Kainuulaisena musiikkifanina oli teininä melko yksinäistä välillä, minkä varmasti Kankimäki Sei-fanituksessaan ymmärtää.


Glasgow, tuo Brittein Kioto. Paikallisten mielestä tosin enemmänkin "Pariisi ydinsodan jälkeen".

Asioita joiden laajuutta en ole ymmärtänyt

Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus. Kirjan kuvaus siitä pysäytti miettimään. Siitä on vasta vähän aikaa, mutta katastrofin laajuus oli ehtinyt hiipua mielessäni. Olemmekohan vieläkään tajunneet sen kaikkia seurauksia?

Japanin erikoisuus länsimaiseen kulttuurin verrattuna, varsinkin kieltä osaamattomalle kuten kirjan kirjoittaja ja tämän blogin allekirjoittaja. Onhan se aina ollut tiedossa, mutta kerta toisensa jälkeen se hämmästyttää.

Lukuhaasteen kohtia joihin kirja sopii

1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis
2. Kirjablogissa kehuttu kirja
9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja
11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja
30. Kirjan nimessä on tunne