"Vesi on kaikista elementeistä muuttuvaisin"

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja 

(Teos, 2012)

42. Esikoisteos

Myös tämän opin isältäni, mutta nyt uskon, että olisin oppinut sen yhtä lailla ilman häntä.
Voin valita oman alkuni.
Ehkä valitsen oman loppuni.
Alku oli se päivä, jolloin isä vei minut paikkaan, jota ei ollut.

(s. 10)

Helmet-lukuhaaste vuodelle 2017 alkoi haasteen kohdalla 42, esikoisteos. Jos ihan tarkkoja ollaan, ehdin aloittaa kirjan jo viime vuoden puolella, mutta älkäämme takertuko siihen. Teemestarin kirja on Emmi Itärannan vuonna 2012 julkaistu esikoisteos, jota Itäranta kirjoitti yhtä aikaa suomeksi ja englanniksi opiskellessaan Kentin yliopistossa. Teos julkaistiin englanniksi nimellä Memory of Water vuonna 2014.

Teemestarin kirja sijoittuu tulevaisuuden Suomeen, joskin hyvin erinäköiseen kuin mihin olemme nykyhetkessä tottuneet. Napajäätiköt ovat sulaneet ilmastokatastrofin seurauksena ja makeasta vedestä on tullut tarkkaan säännösteltyä. Makean veden huventuessa on syttynyt suursota, joka on entisestään pahentanut ilmasto-oloja ja tehnyt pohjoisten napa-alueiden vesistöt ja rannikot elinkelvottomiksi. Kartat ovat muuttaneet muotoaan ja historia on pyyhkiytynyt unohduksiin. Aikaa ennen katastrofia ei juuri tunneta. Sen ja tapahtumahetken välissä on pimeäksi vuosisadaksi kutsuttu aikakausi, jolloin suuri osa sitä edeltävästä tiedosta on tuhoutunut ja unohtunut.

Vallassa on jonkinlainen sotilasvaltio, joka haiskahtaa kovasti Kiinalta. Sen epämääräisesti aasialainen kulttuuri on levinnyt entisen Euroopankin alueelle. Tähän kulttuuriin kuuluvat semiuskonnolliset teeseremoniat, joiden ylläpitäjät, teemestarit ovat yhteiskunnan arvostettuja jäseniä, joille on annettu erivapauksia veden käytön suhteen. Seremonia on kuin maallinen jumalanpalvelus, zenmäinen hiljentyminen ja pieni häivähdys ylellisyyttä maailmassa, jossa suurimpia aarteita ovat hyväkuntoiset muoviastiat. Teemestarin ammatti kulkee suvussa isältä pojalle siihen kuuluvine ammattisalaisuuksineen. Kirjan päähenkilö, Sonia, on teemestarin tytär ja seuraava teemestari. Hän löytää vanhalta kaatopaikalta muinaisia esineitä, jotka paljastuvat menneestä maailmasta kertovaa tietoa sisältäviksi äänitallenteiksi. Ensin tietenkään kummallisten kapistusten merkitys ei aukea, mutta päähenkilön teknisesti suuntautuneempi ystävä Sanja selvittää yrityksen ja erehdyksen kautta, mitä mystiset kiekot ovat. Yleisesti hyväksytty totuus saastuneista maista ei ehkä pidäkään paikkaansa.

Kirja ei pyri peittelemään ekologista ideologiaansa, ja miksi pitäisikään. Ilmastonmuutoksen syitä ei lähdetä ruotimaan, vaan huomio kiinnittyy muutoksiin politiikassa (pinnallisemmin) ja kulttuurissa (vahvemmin). Juuri tästä pidän scifissä: otetaan jokin tieteeseen tai teknologiaan liittyvä ajatus, ja katsotaan mitä seurauksia sillä on ja viedään tuo ajatuskulku mahdollisimman pitkälle. Lähimpina vertailukohtina Itärannan teoksesta tulee välittömästi mieleen Frank Herbertin Dyyni ja Ursula K. Le Guinin teokset. Seura ainakin on siis mairittelevaa, vaikka aivan edellämainittujen kirjailijoiden luokkaan Itäranta ei ainakaan esikoisteoksellaan vielä yllä. Olisin ehkä kaivannut ilmastonmuutoksen kulttuurisia ja poliittisia vaikutuksia luotaavan ajatuskulun menevän vielä pidemmälle. Miksi nimenomaan teeseremonia on saanut erikoisstatuksensa maailmassa, jossa vedestä on pula? Millaista elämä on tuon maailman suurkaupungeissa tai muissa kulttuureissa? Mikä on vallassa olevan sotilasvaltion laajuus ja ideologia hallinnon taustalla? Toisaalta, kirjan päähenkilö on nuori nainen pienessä kylässä. Ehkäpä rajattu näkökulma on tarkoituksellinen.

Kerronnallisesti tarina ei ollut maailman omaperäisin, mutta ei siinä sinänsä vikaakaan ollut. Tarinan huipentavaa matkaa kielletyille seuduille suunnitellaan pitkään ja hartaasti, jolloin itse suunnittelu ja päähenkilöiden suhde nouseekin huippukohdaksi matkan sijaan. Jokin toinen kirjailija olisi voinut kohdistaa huipun jonnekin muualle, mutta silloin tarinakin olisi eri. Olin myös aistivinani pientä eroottista jännitettä kirjan päähenkilön ja hänen ystävänsä välillä. Olipa se kirjailijan tarkoitus tai ei, tämä kiehtovan hienovarainen suhteen rakentelu toi muuten ehkä aavistuksen ohuisiin hahmoihin lihaa luiden ympärille. Kirjan kieli on oikein miellyttävää: kaunista ja runollista, mutta kerrontaa tukevaa eikä liikaa itseensä huomiota kiinnittävää. Vesi ja veteen liittyvät metaforat ovat toistuva johtoaihe, ja ne kulkevat kerronnan pohjalla kuin suoni kallioiden sisässä. Pidin siitä, miten monia nykyhetken asioita ja esineitä kuvattiin ikään kuin niiden käyttötarkoitusta ei ymmärrettäisi, mikä loi tyylikkäästi tulevaisuuden ajankuvaa. Tutut paikannimet uudessa ympäristössä stimuloivat mielikuvitusta, ja ulkomaiselle lukijalle tuonevat mielenkiintoista vieraantumisen tunnetta. En ole aivan varma mitä mieltä olen kirjan englanninkielisestä nimestä ja sen viittauksesta homepatian vaikuttaviin voimiin ja miten ne liittyvät mihinkään. Ehkä jätän sen sen kummemmin analysoimatta, voi olla parempi niin. 

Lupaava esikoisteos. Pitänee ottaa Itärannan seuraava kirja, Kudottujen kujien kaupunki joskus lukulistalle.

Uusi blogi - Lukuhaaste 2017

Opin lukemaan 4-vuotiaana yrittäessäni kirjoittaa Turtles-hahmojen nimiä piirustusten alle. Sen jälkeen käytinkin lähikirjaston palveluita ahkerasti. Yläasteikäisenä kirjat unohtuivat ensin urheilun, sitten musiikin tieltä, mutta sen jälkeen olenkin lukenut jatkuvasti. Innostus johti jopa opiskelemaan kieliä ja kirjallisuutta yliopistoon. Koska pidän asioiden listaamisesta, aloin abikeväänä 2006 kirjaamaan ylös kaikki lukemani kirjat. Tämän seurauksena olen pitkään miettinyt kirjablogin aloittamista, jotta voisin avata hieman, miksi jotkin kirjat tekevät niin suuren vaikutuksen, ja miksi jotkin eivät aiheuta mitään tuntemuksia. En vain ole keksinyt sopivaa näkökulmaa siihen. Nyt olen ehkä löytänyt sellaisen.

Osallistuin viime vuonna pääkaupunkiseudun kirjastoverkko Helmetin järjestämään lukuhaasteeseen, jonka tarkoituksena on lukea vuoden aikana kirjoja, jotka sopivat ennalta määrättyihin viiteenkymmeneen kohtaan. Haasteen kohtina viime vuonna olivat muun muassa ”eläkeläisen suosittelema kirja”, ”kirjassa rakastutaan” ja ”kirjan kansi on mielestäsi ruma”. Haaste inspiroi lukemaan paljon sellaisia kirjoja, joihin en muuten välttämättä tarttuisi, sekä poimimaan omasta kirjahyllystä sinne ostettuja, mutta lukematta jääneitä teoksia. Oma tavoitteeni oli lukea jokaiseen kohtaan eri kirja, mutta tavoite jäi hieman vajaaksi, sillä ehdin lukea vuoden aikana 45 kirjaa – mikä kuitenkin on enemmän kuin keskimäärin luen vuodessa. Innostuin haasteesta sen verran, että kirjoittelin lukemistani kirjoista lyhyitä kuvauksia ja mietteitä kaveriporukan Facebook-ryhmään. Tällä kertaa ajattelin kirjoitella hieman pidempiä tekstejä ja julkaista ne blogimuodossa. Edellisen haasteen lyhyet tekstit löytyvät myös tästä blogista välilehdeltä "Helmet-lukuhaaste 2016".

Nyt on uuden vuoden ja uuden lukuhaasteen aika. Pyrin täyttämään jokaisen kohdan eri kirjalla. En lupaa lukea näitä missään tietyssä järjestyksessä, mutta yritän kirjoittaa jokaisesta vuoden aikana lukemastani kirjasta ainakin jotain. Lupasin jo julkisesti lukevani ainakin nämä kaksi kirjaa. Piipunvalintalukua odotellessa.

Yhtenä kohtana vuoden 2017 Helmet-lukuhaasteessa on kirjablogissa suositeltu kirja. Toivonkin, että joku löytäisi minunkin blogistani itselleen innostavan kirjan.