perjantai 18. elokuuta 2017

"Hammas on hammas"

4. Kirja lisää hyvinvointiasi:

Miika Nousiainen: Juurihoito

(Otava, 2016)


Hammaslääkärikäynnillä Pekka kokee elämänsä yllätyksen. Hoitavalla hammaslääkärillä on sama harvinainen sukunimi ja kasvonpiirteissäkin on jotain hämmentävän tuttua. Uskomatonta mutta totta, Pekalla on veli, josta hän ei tiennyt mitään. Pekan äidin mukaan hänen isänsä häipyi muka kauppareissulle lähtiessään, eikä hänestä ole sen koommin kuultu. Hammaslääkäri Esko peittelee järkytystään paljastuksesta, mutta sisällä kiehuu: vitosten puuttuminen on perinnöllinen poikkeama, eivätkä hammaskartat valehtele. Esko on adoptoitu, eikä hänellä ole tietoa biologisista vanhemmistaan tai mahdollisista sisaruksista. Sukulaispoikahan se tuolissa makaa juurikanavat auki.

Hipsterihtävä copywriter Pekka on eronnut vaimostaan ja näkee lapsiaan vain viikonloppuisin, mikä sekin on ex-vaimon mielestä liikaa. Pekan puhelimen muistissa vaimo on nimellä "Ihmishirviö", mikä kertonee riittävästi suhteen päättymisen tunnelmista. Esko on kuusissakymmenissä ja elää vain hammaslääketieteelle. Liikoja riemunaiheita ei ole ja miksi pitäisikään olla. Kunhan nyt ei suuremmin masenna ja arki pyörii niin mitäpä sitä muuta tarvitsisi. Päivät kuluvat töissä ja illat, no ne nyt kuluvat miten kuluvat. Pitkän suostuttelun jälkeen Esko myöntyy tutustumaan veljeensä, ja Esko ja Pekka päättävät lähteä metsästämään vihjeitä siitä, kuka heidän isänsä oikein on ja miksi hän on heidät hylännyt. Hammasjuurten hoito vaihtuu sukujuurten esiin kaiveluksi, ja matka vie veljekset Ruotsin lähiöistä Thaimaan valkeille hiekkarannoille ja Australian takamaille alati kasvavan sisarusparven kanssa.

Nousiainen on kirjailijanuransa ohella tehnyt paljon näkyvämpää työtä television paneeliohjelmien luottohumoristina. Hyvistä ja huonoista uutisista tuttu hymynkare kuuluu mielestäni Juurihoidon kerronnassakin. Myös romaanissaan Nousiainen kommentoi ajankohtaisia asioita, kuten maahanmuuttoa, huumorin keinoin. Eskon ja Pekan sisko Sari asuu Södertäljen pahamaineisessa Ronna-lähiössä, josta Nousiainen saa aiheen revitellä hieman suomalaisen politiikan kustannuksella:

Helsingin valtuustossa perussuomalaiset käyttävät Ronnaa esimerkkinä paikasta, jossa kaikki on mennyt päin persettä maahanmuuttajien takia. Ja siihen joku vihreistä sanoo, että omissa lähiöissä on panostettava siirtolaisten integraatioon segregaation välttämiseksi. Kokoomus sanoo, että ihan sama kunhan sinne pääsee autolla. Ja demarit haluaa kaavoittaa sinne Prisman eikä Lidliä. Ja vihreät kannattaa ehdotusta kun Lidl tuo mehunsa epäekologisesti kaukaa. Kokoomukselle on sama kunhan ne mehut saa viedä autolla mahdollisimman kauas ilman holhousta. Ja perussuomalaiset vaativat lisää väkeä verovirtastoon töihin, koska paikka on täynnä maahanmuuttajia, jotka ovat tulleet tänne maksamaan meidän verot.
(s. 112)

Jotkin Nousiaisen irtoheitot ovat turhan kiinni ajassa, kuten huomio siitä, kuinka "Spede" ei 70-luvulla ollut haukkumasana. Eipä se taida sitä olla enää nykyäänkään. Pääosin huumori on kuitenkin yleisemmällä tasolla ja on sävyltään melko lempeää, ymmärtäväistä ja enemmän kuin aavistuksen poliittisesti vasemmalla. Pisteliäimmät piikit säästetään konservatiiveille ja rasisteille.

Pelkkää vitsinvääntöä Juurihoito ei onneksi ole, vaan teoksessa on syvempääkin sisältöä. Mihin tahansa isäänsä etsivät sisarukset päätyvätkin, aina he kohtaavat suvaitsemattomuutta ja hyväksikäyttöä. Aina jokin ihmisryhmä sortaa toista milloin milläkin perusteella. Jossain sorrettuja ovat maahanmuuttajat, jossain seksiturismin uhrit, toisaalla taas alkuperäisasukkaat. Pekka peilaa omia isyyden ja vastuuden ongelmiaan katoamistempun tehneen isänsä motiiveihin. Sisko Sari yrittää parhaansa mukaan liimata kasaan lapsuudessa särjetyn itsetunnon palasia uusperheessään. Suvun ja perheen merkitys on vahvin niille, jotka eivät sitä ole saaneet kokea.  Kovin synkkiin tunnelmiin Juurihoito ei raskaimmillaankaan vaivu, vaan sävy on silloinkin lähinnä hämmästelevä.

Juurihoito oli oikeastaan juuri sitä mitä odotinkin - hauska, kevyt ja aavistuksen pisteliäs. Laitoin sen haasteen kohtaan "kirja lisää hyvinvointiasi", sillä hampaiden kunnossapidon tärkeys tulee kirjassa selkeästi esille. Ikää pidentävää nauruakin kirja tuotti useamassakin kohtaa. Kirja sopii myös haasteen kohtiin 6. Kirjassa on monta kertojaa, 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista, 26. Sukutarina.

maanantai 7. elokuuta 2017

"I wanted to live deep and suck out all the marrow of life"

5. Kirjassa liikutaan luonnossa:

Henry David Thoreau: Walden

(1854. Kokoelmasta The Library of Classic American Literature, Courage Books, 2000)





Nyt, kun hitaasti eläminen ja downshiftaaminen on muodikasta, on syytä palata tuon aatteen juurille. Yhdysvaltalaisen kirjailijan Henry David Thoreaun pääteoksena pidetty Walden (julkaistu Suomessa nimellä Walden: Elämää metsässä) julkaistiin vuonna 1854. Teoksen amerikkalainen riippumattomuuden unelma vetoaa varmasti yhä moneen.

Thoreau muutti pariksi vuodeksi asumaan hyvän ystävänsä, runoilijan ja esseistin Ralph Waldo Emersonin maille, Massachusettsin osavaltiossa sijaitsevan Walden-järven rannalle pieneen, karuun mökkiin. Siellä hän pyrki elämään täysin omavaraisena, osana ympäröivää luontoa. Niukkuus ja yksinkertaisuus olivat hänen ohjenuorinaan kahden vuoden, kahden kuukauden ja kahden päivän ajan, jotka Thoreau mökissään vietti papuja viljellen, ajopuita keräten, elämää miettien ja luontoa tarkkaillen. Kokemuksistaan hän kirjoitti kirjan, jossa hän tiivistää Waldenilla viettämänsä ajan yhteen vuoteen samalla filosofista ajatteluaan lukijalle selvittäen. Tämän tiivistää hienosti Kuolleiden runoilijoiden seura -elokuvastakin tuttu lainaus:

I went to the woods because I wished to live deliberately, to front only the essential facts of life, and see if I could not learn what it had to teach, and not, when I came to die, discover that I had not lived. 

Kun elämän riisuu vain sen olennaisimpiin osiin, näkee sen arvon kirkkaampana. Ajatus siitä, että kuolinvuoteellaan huomaisi, ettei koskaan olisi todella elänyt, on kauhistuttava. Siispä etsimään sitä, mikä elämässä on tärkeää. Mutta mitä se on? Eräs Thoreaun filosofian kantavia ajatuksia on oman tien löytäminen, riippumatta siitä, mitä muut ajattelevat. Mikään valtiovalta, yleinen mielipide tai ylhäältä saneltu säännöstö ei saa määritellä sitä, miten elämäsi elät. Thoreau halusi elää niin voimallisesti kuin mahdollista, kaiken elämän koreuden ja karuuden väkevästi kokien. Nimenomaan kokemus ja tietoisuus kaikesta tekemisestä on tärkeää, olipa se sitten kuinka vähäpätöistä hyvänsä, sillä se voi nostaa ihmisen ylevämpään olemassaoloon. Jokaisen ihmisen tulisi elää yksinkertaisesti, sopusoinnussa luonnon kanssa itseään toteuttaen. Thoreau mainitsee teoksen aikana usein intialaisen Bhagavad Gita -teoksen ja itämaisen filosofian ylipäänsä henkilökohtaisena innoittajanaan. Zen-filosofit ja nykypäivän mindfulness-ajattelijat löytänevät siis Thoreausta hengenheimolaisen.

Tästä päästään toiseen Thoreaun mielestä olennaiseen elämän osaan: lukemiseen. Thoreau kehottaa lukemaan klassikoita - mielellään alkuperäiskielillä, muinaiskreikaksi ja latinaksi - kevyen kertakäyttökirjallisuuden sijaan. Hän harmittelee sitä, kuinka suurimmalle osalle ihmisistä arvokasta lukemista edustaa vain Raamattu, ja kuinka kaikki hömppäviihde vain turruttaa ja tylsistyttää heidän aivonsa. Tähän voin jollain tavalla samastua. Pyrin itsekin pitämään aivot päässäni klassikoita lukemalla, joskin minun lukulistallani olevat klassikot ovat vähän uudempaa laatua, eivätkä muinaiskreikaksi. Ja luen ja katson myös hömppää.

Thoreau pärjäisi hienosti myös "historian tyylikkäin parta" -kisassa. Kuva: Wikipedia

Vaikka Thoreau tahtoo keskittyä arkisiin yksityiskohtiin, hän ei tee työstä itseisarvoa luterilaisessa mielessä. Enemmänkin hänen mielestään niukkaan elämään kannattaa pyrkiä siksi, että se vaatii vain vähän työtä, jolloin aikaa jää kaikenlaiselle pohdiskelulle. Vain yltäkylläisyydessä elävät joutuvat ahertamaan elintasonsa ylläpitämiseksi. Mökinmurjussa asustava pärjää vähemmälläkin. Täytyy toki muistaa, että Walden-järven mökki ei ollut missään erämaassa, vaan Thoreaun perheen kotitalo oli muutaman kilometrin päässä ja läheltä kulki maantie ja junarata. Eli niukkuutta fanittavalla Thoreaulla oli metsänkin keskellä aina turvaverkko ympärillään, jos asiat jostain syystä menisivät päin mäntyä. Tai siis, no tiedättehän.

Nykylukijalle Thoreau on vaikeahko lähestyttävä. Rönsyilevä ja runollinen kirjoitustyyli pitkine metaforineen voi väsyttää, mutta parhaimmillaan proosa on upeaa. Eniten Waldenissa hämmentää tyylien sekoittuminen. Abstraktiin pohdiskeluun yhdistyy luonnon tarkkailu ja kuvaukset viljelystä, kalastuksesta ja järven mittaamisesta. Minulle Walden oli ehkä enemmänkin kirjallinen kuriositeetti ja tutustumisretki amerikkalaisen kirjallisuusperinteen klassikkoon. Thoreaun romanttinen transendentalismi, sielun ylevöittäminen kohti korkeampaa tietoisuutta, on kaunis ajatus, jota kyyninen maailma tarvitsee. Mutta siinä on myös jotain häiritsevää, eliittiin kuuluvan ihmisen köyhyyslarppausta, jolle olen hieman allerginen.

Helmet-haasteessa Walden täyttää kohdan 5, mutta se voisi täyttää myös kohdat 4. Kirja lisää hyvinvointiasi, 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, 25. Kirja jossa kukaan ei kuole, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta.

torstai 3. elokuuta 2017

"Olin ihmeissäni miksihän kirjaimet alkoivat a:sta kun c:llä nuotit alkoivat"

47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit:

Aarni Krohn: On meidät vihurit valinneet

(Librum, 1983)


Tästä blogitekstistä tulee hieman tavallista lyhyempi, sillä kirjoitin pari viikkoa sitten samaa aihetta käsittelevästä kirjasta pidemmän tekstin. Toivo Kuulasta kiinnostuneita suosittelen siis lukemaan aiemman kirjoitukseni Juhani Koiviston vuonna 2008 julkaistusta teoksesta Tuijotin tulehen kauan - Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä.

Vuonna 1983, kun Toivo Kuulan syntymästä tuli kuluneeksi sata vuotta, julkaistiin Aarni Krohnin kirjoittama On meidät vihurit valinneet. Alaotsikkona sillä on "Suomen Toivo Kuula kirjeidensä valossa". Kuula oli ahkera kirjeiden kirjoittaja, mistä käyvät esimerkkinä hänen tulevalle vaimolleen Alma Silventoiselle kirjoittamat, parhaimmillaan yli satasivuiset kirjeet ulkomailla vietetetyiltä opiskeluajoiltaan. Ne ovat oivaa materiaalia elämäkertureille, joten lähtökohta Krohnilla on hyvä.

Hyviä puolia teoksessa ovat pitkät lainaukset Kuulan kirjeistä, kuten alaotsikkokin lupaa. Osittain samoja lainauksia on tuossa myöhemmin julkaistussa elämäkerrassakin, mutta paljon on julkaistu vain tässä. Lisäksi lopussa on 1980-luvun suomalaisen klassisen musiikin vaikuttajien näkemyksiä ja mielipiteitä Kuulasta ja hänen musiikistaan, mikä oli koko teoksen mielenkiintoisinta antia. Käsittääkseni kansallisromantiikka ei silloin ollut kovinkaan suuressa suosiossa, ja monet pitivätkin Kuulaa hieman vanhanaikaisena säveltäjänä. Valitettavasti muuten en oikein ymmärtänyt koko teoksen pointtia. Olisikohan kirjoittajalle tullut kiire satavuotisjuhlan deadlinen lähestyessä? Krohn käsittelee sekalaisessa järjestyksessä pintapuolisesti Kuulan elämänvaiheita, ja vaikka hän korostaakin perustavansa kaiken Kuulan kirjeenvaihtoon, hän ei ole siinä johdonmukainen. Välillä kirjeitä referoidaan mainitsematta tarkkaa lähdettä, välillä taas annetaan sivutolkulla suoria lainauksia ilman kommentaaria tai tulkintaa. Spekulointi Kuulan viimeisestä illasta ja syyllisistä ampumistapaukseen on toki mielenkiintoista, mutta melko turhaa ilman luotettavia lähteitä. Krohn haluaa myös pariinkin otteeseen korostaa läheisyyttään Kuulan ja myös Eino Leinon kanssa, koska he ovat kaikki heinäkuussa syntyneitä - asia, jota tuskin koskaan opin ymmärtämään.

On vihurit meidät valinneet on siis valitettavan luonnosmainen ja hätäillen valmisteltu teos, jota ei oikein elämäkerraksi voi sanoa. Juhani Koiviston perusteellinen elämäkerta oli oikein hyvä, ja ainakin viittausten perusteella ensimmäinen Kuulasta kirjoitettu elämäkerta, Tuomi Elmgren-Heinosen vuonna 1938 julkaistu Toivo Kuula: Elämäkerta on sekin enemmän lukemisen arvoinen kuin tämä. Helmet-lukuhaasteessa kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit (kohta 47), jotka voisivat olla jotain näistä: 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 8. Suomen historiasta kertova kirja, 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 36. Elämäkerta tai muistelmateos.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

"yes and his heart was going like mad and yes I said yes I will Yes"

43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään:

James Joyce: Ulysses

(1922. Penguin, 2000)


Tässä se on. The big one. Leikkimielisen sanonnan mukaan paras kirja, jota kukaan ei ole lukenut. Tämä irlantilaisen James Joycen pääteos vuodelta 1922 on ollut jo useita vuosia kirjahyllyssäni koskemattomana sen jälkeen kun sen Akateemisen alesta ostin. Edes Alastalon salissa ei herättänyt vastaavanlaista rimakauhua. Tämä haasteen myötä sain viimein tartuttua härkää sarvista kesäloman aloittajaisiksi. Se olikin täydellinen kesälomakirja, sillä aloitin Ulysseksen (Ulysseen?) kesälomani ensimmäisenä päivänä ja sain sen loppuun viimeisenä. Muuta siinä ei kyllä kyennyt lukemaan, eli saa nähdä kaatuiko Helmet-haasteen sataprosenttinen onnistuminen tähän.

Ulysses on käännetty suomeksi kahteenkin otteeseen. Vuonna 1964 asialla oli Pentti Saarikoski, joka käänsi romaanin nimen suomalaisille tutumpaan muotoon Odysseus, ja vuonna 2012 näki päivänvalon Leevi Lehdon tarkoilla alaviitteillä varustettu käännös. Kumpaankaan en ole kursorista silmäystä pidemmälle tutustunut, mutta minusta tuntui yhtä kaikki siltä, että luen teoksen mieluummin alkuperäisellä englannin kielellä. Vaikeaksi tiedetyn teoksen ongelmakohdat eivät luultavasti olisi sen helpompia suomeksi käännettyinäkään.

Mistä siis Ulysses-romaanissa on kyse? Romaanissa seurataan yhden päivän (16. kesäkuuta 1904) ajan tapahtumia Dublinissa kolmen päähenkilön näkökulmasta: juutalaisen mainosalan miehen Leopold Bloomin, lääketieteen opiskelija Stephen Dedaluksen sekä Leopoldin vaimon, laulajatar Molly Bloomin. Näkökulma ja aika ovat siis rajattuja, mutta juuri mikään muu ei sitten yli 900-sivuisessa järkäleessä olekaan. Kuten nimestä voi päätellä, romaanilla on yhteys myös antiikin Kreikkaan ja Odysseuksen harharetkiin. Leopold Bloom on 1900-luvun Odysseus, joka kulkee päivän aikana ympäri Dublinia kuten kreikkalainen vastineensa seilasi kymmenen vuoden ajan pitkin Kreikan saaristoa. Stephen on kuin Odysseuksen poika Telemakhos, ja Molly on tietenkin Odysseuksen kotona odottava vaimo, Penelope. Jokaisella luvulla on vastaparinsa Homeroksen eepoksessa, ja erilaisia viittauksia Odysseiaan on luultavasti enemmän kuin kukaan jaksaa laskea. Mutta siinä missä Odysseia on sankarillinen eepos, on Ulysses ennen kaikkea arkipäiväinen.
 
Ensimmäiset kolme lukua seurataan nuorta runoilijanalkua ja lääketieteen opiskelija Stephen Dedalusta. Stephen on joillekin lukijoille tuttu Joycen ensimmäisen romaanin, omaelämäkerrallisen Taiteilijan omakuvan nuoruuden vuosilta päähenkilönä. Stephen herää, suorittaa aamutoimet, keskustelee vastenmielisen kämppiksensä kanssa ("Telemakhos"), käy aamupäivällä opettamassa koulussa ("Nestor") ja kuljeskelee pitkin rantaa pohdiskellen filosofiaa ("Proteus"). Stephenin ajatukset kulkevat turbovaihteella, ja syvälliset mietteet ovat verrattain hankalia seurata lukijallekin. Hänen dialogiaan muiden hahmojen kanssa seuratessaan käy selväksi, että näin on tarkoituskin, ja että hän on monesti hyvin ulkopuolinen. Lausahdukset kuten "That is god... a shout in the street" eivät varmasti katolisessa ja ahdasmielisessä Irlannissa ainakaan auta hänen ulkopuolisuuden tunnettaan.

Kartta käteen ja Bloomia seuraamaan. Kuva: http://bigthink.com/strange-maps/518-mapping-bloomsday

Suurin osa romaanista seurataan Leopold Bloomin kulkua. Hänkin herää, suorittaa aamutoimet ("Kalypso"), käy tuttavansa hautajaisissa ("Haades"), vierailee kylpylässä ("Lootuksensyöjät"), yrittää saada mainoksen painettua lehteen ("Aiolos"), käy ihailemassa patsaita kirjastossa, jossa myös Stephen on väittelemässä oppineiden kanssa Shakespearesta ("Skylla ja Kharybdis"), syö lounasta ("Laistrygonit"), jää kuuntelemaan kapakassa Stephenin isän laulua ("Seireenit"), ajautuu väittelyyn juutalaisvihamielisen ja kiihkonationalistisen urpon kanssa ("Kyklooppi"), jää tuijottamaan nuorta alusvaatteitaan hänelle vilauttelevaa neitoa rannalla samalla masturboiden ("Nausikaa"), viettää iltaa synnytyssairaalan viereisessä pubissa Stephenin ja muiden lääkisopiskelijoiden kanssa ("Helioksen karja"), seuraa juopunutta Stepheniä punaisten lyhtyjen alueelle ("Kirke"), kunnes lopulta saattaa kolhuja saaneen Stephenin kotiinsa selviämään ("Ithaka"). Kirjan vihoviimeisessä luvussa viimein Molly Bloom saa pitkän monologin, jossa hän käy läpi aiempia ihmissuhteitaan, seksuaalisuutta ja Bloomin kosintaa ("Penelope"). Mollylle annettu teoksen viimeinen sana, isolla alkukirjaimella kirjoitettu Yes, päättää teoksen elämän ja rakkauden päättäväiseen hyväksyntään.

Bloom on jotenkin vähän rassukka. Hän tietää, että hänen vaimollaan on suhde toiseen mieheen, mutta hän yrittää koko romaanin ajan vältellä edes aiheen ajattelemista. Avioliitto Mollyn kanssa on kuihtunut etäiseksi kumppanuudeksi toisen lapsen kuoltua, eikä hän ole kymmeneen vuoteen kyennyt makuukammarissa muuhun kuin aamiaisen tuomiseen vuoteeseen. Lohtua hän hakee anonyymistä kirjeenvaihtosuhteesta ja (niin ainakin annetaan olettaa) ajoittaisesta prostituoitujen palveluiden käyttämisestä. Hänellä on taipumuksia masentuneisuuteen ja masokismiin, sekä fyysiseen että henkiseen hänen kiduttaessa itseään omilla kuvitelmillaan vajavaisuudestaan. Bloom on kuitenkin äärimmäisen empaattinen. Hän kykenee asettumaan niin ramman kerjäläisen kuin synnyttävän äidin asemaan, ja miettii, millaista olisi kokea mitä hekin kokevat. Varsinkin naisen asema ja kokemus naisena olemisesta miehisessä maailmassa kiinnostaa häntä valtavasti. Häntä ahdistavat nuorten humalaisten miesten seksistiset puheet ja ravintolassa kohtaamansa öykkäri, joka on sokea muiden mielipiteille. Muut miehet pitävät Bloomia heikkona ja naismaisena, eivätkä juuri vaivaudu menemään edes hänen selkänsä taakse hänelle nauraessaan.

James Joycen patsas Dublinissa.
Aina kun puhutaan Joycesta, tunnutaan puhuvan tajunnanvirtatekniikasta. Tämä on ehkä hieman harhaanjohtavaakin, sillä ainakin nykylukijalle varsinaista suodattamatonta tajunnanvirtaa Ulysses-romaanissa on jopa yllättävän vähän. Suurin vaikeus on tyylin ja rekisterin vaihdoksissa. Paitsi että jokainen luku vastaa osaa Odysseiasta, jokaisella luvulla on myös oma tyylinsä ja kerronnallinen tekniikkansa. 900-sivuisen romaanin aikana parodioidaan melko lailla kaikki mahdolliset englannin kielen tyylilajit. Yksi luku on kuin sentimentaalista romantiikkaa, toinen on karnevalistinen ja hallusinaatioita täynnä oleva näytelmä, eräs taas muodostuu 309 kysymyksestä ja vastauksesta. Yhdessä luvussa jokainen kappale edustaa eri tyyliä lakitekstistä ritariromantiikkaan ja irlantilaiseen mytologiaan . Ruokaa käsittelevän "Laistrygonit"-luvun lauseet pätkivät kuin nälkäisen ihmisen ajatus, kun taas musiikkia koskeva "Seireenit"-luku alkaa sekaisella kollaasilla sanoja ja lauseenpätkiä, jotka tulevat toistumaan varsinaisessa luvussa, ikään kuin orkesteri virittämässä soittimia ennen konsertin alkua (!) "Helioksen karja" -luvussa teksti käy tyylillisesti läpi koko englanninkielisen kirjallisuuden historian latinasta käännetyistä teksteistä muinais-, keski- ja nykyenglannin kautta mukaelmiin tunnetuista 1600-1900 -lukujen englantilaisten kirjailijoiden tyyleistä. Onnea matkaan kääntäjälle. Lukijalla on siis lievästi todeten melkoinen urakka pysyä perässä. En häpeä tunnustaa selailleeni erinäisiä Joyceen keskittyviä sivustoja apua saadakseni, sillä muuten en olisi todellakaan pysynyt perässä. En siltikään aina pysynyt.

Ulysses on siis teknisesti virtuoosimainen taidonnäyte. Mutta mitä se on sen alla? Se on tutkielma siitä, millaista on tuntea ihminen läpikotaisin. Pääsemme tuntemaan Leopold Bloomin tarkemmin kuin yhdenkään toisen kirjallisuuden hahmon. Jonkun mielestä jopa liiankin tarkoin kaikkine vajavaisuuksineen. Kirjassa kuvataan jokainen ihmisen ruumiintoiminto, mikä korostaa meidän kaikkien olevan lopulta lihaa, verta ja epämiellyttäviä hajuja. Harvoin pääsemme oikeassa elämässäkään tuntemaan ketään näin tarkoin. Tämä saa meidät myös itsetietoisiksi. Haluammeko todella kenenkään toisen tuntevan meitä kaikkine vikoinemme? Tunnemmeko itse edes itseämme? Sillä Bloom ainakin on erinomaisen sokea monille puolille itsestään, mikä tulee ilmi Mollyn tarkkanäköisestä monologista. Bloom ei tajua, kuinka paljon hänen kyvyttömyytensä päästää Mollya lähelle, henkisesti ja fyysisesti, satuttaa tätä.

Joycen Dublin on mikrokosmos, joka pitää sisällään koko maailman. Sen kaduilla tapaamme henkilöhahmoissa arkkityyppejä omasta elämästämme, myös itsemme: We walk through ourselves, meeting robbers, ghosts, giants, old men, young men, wives, widows, brothers-in-love. But always meeting ourselves. (s. 273) Ja tuo kohtaaminen itsemme kanssa on se, mikä jopa voi pelottaa. Ulysses on myös elämän ylistys. Kirjan kuvaaman yhden päivän aikana käydään läpi ihmiselämä syntymästä kuolemaan. Tärkeää onkin, mitä niiden välissä on. Tuttavansa hautajaisissa Bloom on surkeissa tunnelmissa muistellessaan itsemurhan tehnyttä isäänsä ja lapsena kuollutta poikaansa. Nuoruus on iäksi kadonnut, eikä tieto pettävästä vaimostakaan varsinaisesti lohduta. Kaikesta huolimatta hän on silti optimisti, joka päättää elää "warm fullblooded life", vaikka se tekisikin hänet naurunalaiseksi. Hänen mielestään vain yksi asia on todella elämässä tärkeää:

- But it's no use, says he. Force, hatred, history, all that. That's not life for men and women, insult and hatred. And everybody knows that it's the very opposite of that that is really life.
- What? says Alf.
- Love, says Bloom. I mean the opposite of hatred.
(s. 432) 

Ensimmäinen tutustumiseni Joycen pääteokseen on nyt siis takana, ja vaikka se oli kivinen taival, olen silti tyytyväinen tähän kokemukseen. Joitain suuria teemoja huomasin, mutta vielä enemmän jäi varmasti huomaamatta. Ilman mitään selittävää teosta tai jonkinasteista tutustumista Homeroksen Odysseiaan en lähtisi tähän leikkiin. En myöskään suosittele tätä ensitutustumiseksi Joyceen, siihen soveltuu novellikokoelma Dublinilaisia paljon paremmin. Ihan heti ei tee mieli tarttua tähän uudestaan, mutta oli siinä sen verran paljon pureksittavaa, että uskon palaavani Leopold Bloomin jalanjälkiin jonain päivänä. Suosikkilukujani olivat helpommin ymmärrettävät "Kalypso", "Nausikaa", "Laistrygonit", "Haades" ja lopun upea, vapaasti virtaava "Penelope"-monologi. Myös loppupuolen pitkä, hallusinatorinen "Kirke"-näytelmä puhutteli, ja siitä tuli jollain tavalla mieleen Pink Floydin The Wall -levyn ja elokuvan oikeudenkäyntikohtaus. Näin mielessäni haudasta nousevan Stephenin äidin Gerald Scarfen kuvittamana. "Seireeneistä", "Proteuksesta" ja "Helioksen karjasta" taas en oikein osaa sanoa yhtään mitään, sillä niissä olin enimmäkseen pihalla kuin lumiukko.

Kirja sopii lukuhaasteen kohtiin 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, 19. Yhdenpäivänromaani, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta ja 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt.


keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

"One of the few pleasures I have left is wallowing in my own fucking despair"

20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö:

Iain Banks: The Quarry

(2013. Abacus, 2014)


Skotlantilainen Iain Banks on eräs suosikkikirjailijoistani. Valitettavasti hänen elämänsä ja uransa päättyivät aivan liian varhain muutama vuosi sitten, kun hän syöpädiagnoosin saatuaan joutui pyytämään pitkäaikaista naisystäväänsä suomaan sen kunnian, että tämä tulisi hänen leskekseen. Banksin teoksia lukeneet tunnistanevat tutun mustan huumorin myös tästä. Olen lukenut häneltä enemmän Iain M. Banks -nimellä julkaistua scifi-tuotantoa, ja hänen Kulttuuri-sarjansa on mielestäni melkeinpä parasta scifiä, mitä on kirjoitettu. Hänen realistinen fiktionsa on toki myös hienoa, varsinkin Crow Roadin käsikirjoitus on loistava. Vaikka tuotteliasta Banksia on suomennettu paljon, ihan kaikkea ei valitettavasti ainakaan vielä ole käännetty, vaikka varmasti lukijoita olisi (vink vink, saattaisi olla kääntäjäkin tiedossa). Tähän joukkoon kuuluu hänen viimeiseksi jäänyt romaaninsa, The Quarry.

Pohjois-englantilaisessa pikkukaupungissa valtavan kivilouhoksen vieressä on rapistuva viktoriaaninen talo, jossa asuvat neljissäkymmenissä oleva, terminaalivaiheen syöpää sairastava Guy ja hänen 18-vuotias poikansa Kit. Heti alusta on selvää, että niin mies, poika kuin heidän suhteensa eivät ole tavanomaisia. Guy on entinen radiojuontaja, jonka yliopisto-opinnot jäivät kesken päihteiden ja naissuhteiden viedessä kaiken ajan. Epämääräisistä suhteista todistaa se, että Guy ei ole kertonut pojalleen, kuka tämän äiti on. Tai tarkemmin sanoen hän on kertonut monta eri versiota siitä, toinen toistaan epäuskottavampia. Guy on aina ollut kriittinen ja paha suustaan, mutta syöpä on vienyt nämä puolet hänestä äärimmilleen, eikä häntä kiinnosta pätkääkään, loukkaantuuko joku hänen puheistaan. Guy on katkera siitä, että poika on täyttänyt niin ison osan hänen liian aikaisin päättyvästä elämästään, eikä ujostele sanoa tätä pojalleen, kun tämä huolella laskee Guyn tarvitsemia lääkemääriä:

'Yeah, that's all you can do, isn't it? Count. That's what you're good at. That's all you can do: just count. You don't even have the people skills to be a fucking accountant, do you? I wasted my fucking life on you. I don't know why I bothered.'
(s. 57)

18-vuotiaan Kitin on usein vaikea tulkita muita ihmisiä. Miksi ihmiset eivät vain sano, mitä he tarkoittavat, hän ihmettelee. Tai tarkoita mitä sanovat. Aspergerin syndrooma (tai jokin sen tapainen autismin muoto) vaikeuttaa sosiaalisia suhteita, ja Kit viihtyykin paljon paremmin virtuaalimaailmassa, jossa hänellä on ystäviä, vaikutusvaltaa ja jossa hän saattaa jopa tienata rahaa. Tuntuu että vain Hol, isän opiskelukaveri, ymmärtää häntä. Jopa niinkin hyvin, että Kit epäilee tämän olevan hänen äitinsä. Huippuälykäs Kit hoitaa tunnollisesti kuolevaa isäänsä, kun isä kutsuu opiskeluaikojensa kämppäkaverit viikonlopuksi talolle. Tarkoituksena on ainakin päällisin puolin etsiä vanha videonauha, jollaisille kaverukset ovat opiskeluaikoinaan kuvanneet omia lyhytelokuvia. Mitä tuo kadonnut nauha pitää sisällään, siitä kaverukset eivät halua Kitille kertoa muuta kuin sen, että sen paljastuminen tuhoaisi monen heistä uran. Kaverukset saapuvat, asettuvat taloksi ja opiskelijaelämästä tuttu huuruinen viikonlopunvietto alkaa. Kaikkien mielessä on Guyn lähestyvä kuolema. 

Harvoin saa lukea niin tulikivenkatkuista vihaa syöpää ja kuolemaa kohtaan kuin Banks kirjottaa Guyn suuhun. Repliikki repliikin jälkeen kaikki kliseet ja latteudet selviämistaistelusta, urheudesta ja vaihtoehtoisista hoidoista revitään kappaleiksi. Kun Kit yrittää kannustaa isäänsä ajattelemaan positiivisesti, Guy vastaa:

'I mean, apart from the hilarity of all the pain and weakness and the fear and the general humiliation of the disease and the fucking treatments...' He breaks off to cough. 'It makes it hard to be fucking positive about any fucking thing, with the notable exception of feeling positive that you're going to fucking die.
(s. 194)

Aavemaisen tästä tekee tieto siitä, että Banks itse sai tietää sairastavansa syöpää, kun kirja oli miltei valmis. Ainakin haastattelujen perusteella Banks tosin itse suhtautui syöpään ja omaan kuolemaansa hyvin eri tavalla kuin Guy, joka ei voi sietää ajatusta siitä, että maailma jatkaa kulkuaan hänen jälkeensä: I hate the thought of the world and all the people in it just going merrily on without me after I'm gone. How fucking dare they? (s. 197)

Toisaalta Guy on myös hyvillään siitä, ettei ole näkemässä mihin maailma on menossa. Guyn pitkässä litaniassa asioista, joista hän on hyvillään ettei ole niitä näkemässä, voisi hyvinkin kuvitella kuulevansa vasemmistolaisen Banksin oman äänen. Osansa saavat julkkiksista hurmioituneet pinnalliset britit, hallitus joka pelastaa mieluummin pankit kuin huono-osaiset kansalaiset, ilmastonmuutoksen kiistäjät ja ylipäänsä kaikki, jotka haluavat sortaa sellaisia, jotka vain sattuvat olemaan pintapuolisesti erilaisia kuin itse. Kaiken summaakin Guyn lakoninen toteamus: I am, for the most part, surrounded by fucking idiots. (s. 338)

Kirjan oleellinen sisältö onkin suhtautumisessa kuolemaan. Kaikesta vihasta ja katkeruudesta huolimatta Banks saa teokseensa tuttua inhimillistä lämpöä, vaikka se usein pueataankin sysimustan huumorin vaatteisiin. Tuo raivo suuntautuu louhoksen symboloimaa kaiken nielevää tyhjyyttä vastaan, 'rage against the dying of the light', kuten Dylan Thomas kirjoittaa. Kit jaksaa, kaikesta Guyn julmuudesta huolimatta, huolehtia isästään loppuun saakka. Hol taas ottaa vastuun siitä, että Kit edes jotenkin oppisi ymmärtämään muita ihmisiä. 

The Quarry on Banksin teoksista helpoimpia, sillä hahmoja on vähän, tapahtumapaikkoja on vain yksi, eikä ajassakaan pompita suuntaan tai toiseen. Narratiivin yksinkertaisuus antaa tilaa sisällölle. The Quarry on tekijänsä näköinen, arvokas hyvästijättö. Jään kaipaamaan Banksia, mutta onneksi minulla on vielä monta kirjaa häneltä lukematta. 


Iain (M.) Banks 1954 - 2013. Kuva The Guardian -lehdelle tehdystä viimeisestä haastattelusta.

Kirja sopii myös haasteen kohtiin 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen ja 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

"Et ole ainoa joka unohtaa hyvän käytöksen hänen maalauksensa edessä"

9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja:

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru

(Girl with a Pearl Earring, 1999. Suom. Arja Gothoni, Otava, 2001)



1600-luvulla eläneen hollantilaisen taiteilijan Johannes Vermeerin elämästä ei tiedetä paljonkaan. Vain aikaansa edellä olleet, realistiset ja värikylläät maalaukset antavat aihetta spekuloida maalarin elämästä ja vaiheista. Tracy Chevalier lähtee tutkimusmatkalle Vermeerin kotiin päähenkilönsä, palvelustyttö Grietin johdolla.

Delfitssä, Hollannissa asuva teini-ikäinen Griet pääsee palvelustytöksi tunnetun maalari Vermeerin talouteen. Grietin perheen taloustilanne on heikko perheen isän jouduttua jättämään ammattinsa sokeutumisen vuoksi, joten tytön panosta kaivataan. Palkka ei ole kummoinen, mutta onpahan sentään jotain. Vermeerin taloudessa on lapsia jo miltei toistakymmentä, ja taiteilijan verkas työtahti ei aina riitä kattamaan kaikkia kuluja. Henkilökemiat aiheuttavat ristiriitoja Grietin ja talon emännän, muun palvelusväen ja lasten välillä. Grietiin ei luoteta, ja hänet yritetäänkin lavastaa syylliseksi varkauksiin. Griet ei kuitenkaan ole tavallinen yksinkertainen palvelustyttö. Yllättäen Johannes Vermeer itse huomaa tytössä jotain, mitä muut eivät näe. Ateljeeta siivotessaan Grietin yllättävä lahjakkuus sommittelussa ja värien harmonian havaitsemisessa tekevät vaikutuksen Vermeerin, ja tyttö päätyy tämän assistentiksi. Vaikka tätä yritetään kuinka pitää salassa, ei se tietenkään onnistu. Palvelustytön paikka ei ole mestarin ateljeessa, ja tällä yhteistyöllä on vakavia seurauksia kaikille asianosaisille.

Koska Vermeeristä ei tosiaan tiedetä juuri mitään, ei Chevalierkaan lähde kovin villisti spekuloimaan tämän elämästä, vaan tyytyy lähinnä kertomaan kuinka hän viettää pitkiä aikoja kiltarakennuksessa ja ilmeisesti on perso viinalle. Vihjaus camera obscuran, eräänlaisen varhaisen projektorin tai kameran esiasteen käytöstä apuvälineenä on harvoja selkeämpiä taiteellisia vapauksia Chevalierin osalta. Silloin kun Vermeer esiintyy romaanissa, hän on vähäpuheinen, etäinen ja itseriittoinen, mutta hänen ammattitaitonsa ja taiteellinen neroutensa tekee vaikutuksen Grietiin. Nuori tyttö ihastuu sopimattomasti vanhaan mestariin. Sopivampi pari tälle löytyisi hänen omasta yhteiskuntaluokastaan ja tutusta lihakauppiaan pojasta, mutta sydän ei tottele. Vermeerin poikkeuslaatuisuudelle ei mitkään lihakauppiaan pojat voi vetää vertoja:

Vaikken ymmärtänyt miksi, tiesin hänen olevan oikeassa koska näin sen naista esittävässä maalauksessa ja myös siinä mitä muistin Delftiä esittävästä maalauksesta. Hän näki asioita tavalla jolla muut eivät nähneet, niin että kaupunki jossa olin elänyt koko ikäni vaikutti aivan eri paikalta, niin että naisesta tuli kaunis kun valo lankesi hänen kasvoilleen.
(s. 87) 

Chevalier luo kiehtovaa ajankuvaa 1600-luvun Hollannista ja kuvailee kirjassa esiintyviä maalauksia elävästi. Kuvauksellisen aiheen huomioon ottaen ei ole ihme, että romaanin tarina filmattiin piakkoin ilmestymisen jälkeen. Tarina kaipaakin visuaalista otetta, sillä historiallinen romaani nuoren tytön kasvusta ja naisen rajatuista vaikutusmahdollisuuksista tahtoo muuten jäädä turhankin köykäiseksi. Monet henkilöhahmoista jäävät luonnosmaisiksi eivätkä saa riittävää syvyyttä. Aivan viihteelliseksi en kirjaa kuitenkin kuvailisi, vaikka suhteellisen kevyt lukukokemus olikin. Jostain syystä tauot kirjan lukemisessa kasvoivat pitkiksi, vaikka aina kun luin, luin mielelläni pidempiä pätkiä kerralla. Taiteesta ja historiata kiinnostuneille oivaa kesälukemista.

Kirja sopii myös haasteen kohtiin 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 23. Käännöskirja ja 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

"Yllätä ikuinen yö"

34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt:

Juhani Koivisto: Tuijotin tulehen kauan - Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä

(WSOY, 2008)

Säveltäjä Toivo Kuulan elämä päättyi 34-vuotiaana railakkaan ja viinanhuuruisen vappuhumun jälkeen tragediaan. Viipurissa kapellimestarina toiminut Kuula oli viettämässä vapunpäivän iltaa vuonna 1918 seurahuoneella, jossa juhli sisällissodan voittoa myös joukko valkoisten sotilaita ja upseereja. Juhliin oli saatu apteekista pirtua, ja tietäähän sen miten siinä käy. Temperamentit kuohahtivat, traumaattinen sota oli vielä miesten mielissä, ja kiivas väittely asiasta kuin asiasta muuttui käsirysyksi ja puukoilla sohimiseksi. "Jääkärin verta on vuodatettu!", kuuluivat huudot, juopunut vimma valtasi juhlijat, eikä harvoja järjen ääniä kuunneltu. Vahvasti päihtynyt Kuula pakeni seurahuoneelta, mutta kompastui pihalla, jolloin perässä seuranneet kolme miestä saivat hänet kiinni. Yksi heistä ampui käsiaseella luodin maassa polvillaan olleen Kuulan päähän. Kiduttuaan tuskien ja harhojen vallassa yli kaksi viikkoa Toivo Kuula kuoli 18.5.1918.

Juhani Koivisto on ottanut tehtäväkseen kuvata Kuulan elämä samanlaisena kuin kuolemakin - kiihkeänä, äärimmäisenä, epärationaalisena ja suurten tunnekuohujen läpilyömänä. Koivisto on tutkinut Kuulan kirjeenvaihtoa erittäin tarkkaan, ja pohjaa elämäkertansa pitkälti nimenomaan siihen. Suorat lainaukset kirjeistä ovatkin kirjan parasta antia. Varsinkin Kuulan kirjeet toiselle vaimolleen, laulajatar Alma Kuulalle (o.s. Silventoinen) osoittavat säveltäjän romantiikan aikakaudelle tyypillisen, kiihkeän temperamentin. Kuulassa oli vetovoimaa, jota Alma ei voinut vastustaa:

Mitään ei minulta puutu, kun minulla on semmoinen ystävä, semmoinen rakastettu kuin Toivo on. Tunnen nytkin sen onnen niin suurena, niin kirkkaana, ja minä riemuitsen itsekseni. Hän minua rakastaa rakkaudella, joka on suuri ja syvä kuin meri, hän minua kehittää, ja hoivaa ja neuvoo, hän minun parastani aina tahtoo, hän minulle sävelin laulaa.

Kiihkeys näkyi paitsi rakkaudessa, myös mustasukkaisuudessa, joka tuntui Kuulalla saavan miltei psykoottisia piirteitä rakastavaisten ollessa erossa toisistaan. Synkät ajatukset valtasivat silloin tällöin Toivon mielen, ja hän suorastaan kierolla tavalla tuntui nauttivan elämän vuoroveden vuoksesta ja luoteesta:

Minulla on hetkiä jopa pitempiä ajanjaksojakin, jolloin en voi saada sielussani syntymään yhtään kaunista ajatusta, enkä silloin haluakaan niitä synnyttää. -- Mieluummin liikkuu vaan sellaisissa jotka ovat rumia laadultaan, eivätkä suinkaan ketään ilahuttaisi, jos niitä sieltä ilmoille toisi.

Toivo Kuula oli hankala, äärimmäisen itsepäinen ja itsekäs persoona, mutta eittämättä lahjakas säveltäjä, joka sävelsi myrskyävän inspiraationpuuskan vallassa. Niinkin lahjakas, että häneltä odotettiin vielä suurempia. Sibeliuksen sinfonioiden viitoittamalla tiellä kansallisromantiikkaa janoava yleisö kaipasi Kuulaltakin suurteosta, jota hän ei koskaan pystynyt toteuttamaan. Sinfoniaa ja oopperaakin suunniteltiin, mutta mitään konkreettista niistä ei tullut. Kuulan nerous oli laulumusiikissa, ja siitä hänet tänä päivänä muistetaan. 

Tuntuu melkein liiankin luontevalta, että myrskyisissä tunteissa vellonut Kuula kohtaisi loppunsakin dramaattisesti. Kaikki tuntuu Koivistolla johtavan vääjäämättömästi tuohon lopputulokseen, mikä käy muuten ansiokkaassa elämäkerrassa jopa ärsyttämään. Pienetkin viittaukset ennenaikaiseen kuolemaan Kuulan tai hänen vaimonsa Alman kirjeissä tulkitaan enteiksi. Elämäkerran aikana huokaillaan moneen kertaan, kuinka asianomaiset eivät saattaneet aavistaakaan, että kaikki tulisi päättymään eräänä kohtalokkaana yönä vuonna 1918. Aika harva saattaakaan aavistaa, vai mitä? 

Tämä on tosin pienehkö kauneusvirhe, sillä Koivisto on muuten perusteellinen ja uskottava kirjoittaja, joka suhtautuu terveellä kriittisyydellä lähteisiinsä ja aiemmin kirjoitettuihin Kuula-muistelmiin. Hän huomaa todeta, kuinka varsinkin tiettyyn aikaan kirjoitetut elämäkerrat tapaavat olla suurmiesten monumenttien pönkittämistä. Hän tiedostaa myös haastateltujen muistin pettävyyden, varsinkin vuosikymmeniä aiemmin tapahtuneissa asioissa. 

Koivisto ihannoi Kuulan yksinlauluja, mutta itse kuoromusiikin ystävänä pidän hänen päätuotantonaan parhaimmillaan nerokkaita seka- ja mieskuoroille sävellettyjä lauluja, jotka mahtuvat helposti parille cd-levylle. Makuasioita. Mutta vaikka ette kuoromusiikista välittäisikään, laitan tähän YouTube-linkit mielestäni kuuteen kuulemisenarvoiseen sävellykseen Toivo Kuulalta, kolmeen sekakuorolle ja kolmeen mieskuorolle. En itsekään ensikuulemalta saanut niistä paljon irti, mutta mitä enemmän niitä kuuntelen (tai laulan itse), sitä upeammilta ne tuntuvat. Jokin tuossa värikylläässä soundimaailmassa ja suurissa dynamiikan vaihteluissa vain viehättää. Näiden linkkien lisäksi voin suositella seuraavia levyjä Spotifysta syvempään tutustumiseen paremmalla äänenlaadulla:
Tapiola Chamber Choir: Toivo Kuula - Complete works for mixed and female choruses a cappella
Ylioppilaskunnan Laulajat: Nuku virta helmassa meren - Complete songs for male voice choir

1. Nuijamiesten marssi

Eteläpohjalaisen Kuulan juuret kuuluvat tässä sotaisassa marssissa, jossa ei äänenvoimakkuudesta tingitä. Kappale voisi olla jopa korni, mutta kun hyvä kuoro laulaa asiaankuuluvalla uholla "Hän ei leppyä voi, hän ei väistyä saa / Vaviskaa! Vaviskaa!", niin alkaa siinä vähän puntti tutisemaan. Ykköstenoreilla on kova homma laulaa korkeat h-sävelet oikealla intensiteetillä. Vaikka tätä laulavat suunnilleen kaikki suomalaiset mieskuorot, YouTubesta löytyi äkkiseltään vain turkulaisen Brahe Djäknarin tulkinta, joka ei toki ole ollenkaan huonoimmasta päästä.

2. Siell' on kauan jo kukkineet omenapuut

Tietyllä tavalla arkkityyppinen Kuulan sekakuorosävellys fuugineen ja pelkän mieskuoron laulamine osineen. Kuula rakasti kirjottaa fuugia, jollaisella tämäkin alkaa. Jokainen ääniala saa vuorollaan laulettavaksi äärimmäisen kauniin ja haikean teeman, joka kasvaa voimakkuudessaan. V.A. Koskenniemen mennyttä nuoruutta haikaileva teksti saa herkän ja sanatarkan käsittelyn. Koskettavin hetki on loppupuolella, kun sopraanot ja altot ovat menettäneet toivonsa ja tahtovat luopua kaikesta, mikä edes muistuttaa paremmista päivistä ("Tulis syksy ja metsät ne vihreät veis / tulis talvi ja lumin ne peitteleis"), mutta tenorit ja bassot miltei kuiskaten muistuttavat alun teemasta. We'll always have Paris. Tällä videolla laulaa kamarikuoro Kampin Laulu johtajanaan Kari Turunen.

3. Virta venhettä vie

Eino Leinon upeaan tekstiin tehty Kuulan varhaisteos, joka mielestäni huipentuu säkeisiin "Meri, taivas ja maa / kaikki, kaikk' katoaa / Kuinka säilyisi sielu ihmisenkään? / Mut unessa niin armas on ajatella noin / Viel' kerran kevät saapuu ja koittaa uusi koi / Ja huomentuulet tuntureilta henkää". Tenoreiden vielä laulaessa kaikella herkkyydellään tuota viimeistä riviä palauttavat bassot maan tasalle: "Vaiko valhetta lie?" Tylyä. Lavalla Kuulan ikätoveri, vuonna 1883 perustettu Ylioppilaskunnan Laulajat, joht. Pasi Hyökki.

4. Tuuti lasta tuonelahan

Suomalaisen kansanrunouden erityispiirre ovat kuolemasta kertovat tuutulaulut. Ajatuksena taustalla lienee toivo siitä, että tuonpuoleisessa lasta eivät vaivaa nälkä eivätkä taudit, jotka olivat köyhässä Suomessa pitkään liiankin tutut vieraat. Kantelettaren tekstiin sävelletty Tuuti lasta tuonelahan on sekin Kuulan varhaistuotantoa ja jonkinlainen henkinen sukulainen Sibeliuksen samaa aihetta käsittelevälle Sydämeni laululle. En panisi liikaa painoarvoa biografiselle tulkinnalle, eli vaikka Kuulan lapsi ensimmäisestä avioliitosta kuoli, kappale tuskin on saanut siitä inspiraatiota. Videona tässä on vain yksi tunnettuhko maalaus, mutta kuorona on Tapiolan kamarikuoro.

5. Iltapilviä

V.A. Koskenniemen teksti rinnastaa auringonlaskun särkyneisiin haaveisiin. Kuula sovittaa tekstin jykevälle mieskuorosoundille, mikä sopiikin mainiosti: "Yö nostaa ikuista valtikkaa. / Jo unet, jo pilvet sammukaa!" Huomatkaa kakkosbassojen muhkea kontra-b lopussa! Tällä videolla laulaa jälleen Kari Turusen johtamana vuoden 2011 Linköpingissä järjestetyn opiskelijakuorotapahtuma NSSS:n suurkuoro. Mainittakoon, että itse olin järjestämässä tänä keväänä samaista tapahtumaa Oulussa (taputtaa omaa selkäänsä).

6. Auringon noustessa

Kuulan harvoja duurivoittoisia kuorosävellyksiä. Aluksi en tajunnut koko biisiä ollenkaan ja sen laulaminen tuntui tympeältä ja vaikealta. Pikkuhiljaa vasta aloin ymmärtää siinä piilevää utuista hehkua, sielun kaipuuta kohota korkeuksiin. Tässäkin sekakuorosävellyksessä on se pakollinen fuuga ja mieskuoro-osio alkaen kohdasta "Niin kuin ääretön temppeli on se sun eessäs". Joka tietenkin muokkaantuu kuorolaisten suussa helposti muotoon "ääretön tomppeli". Lavalla jyväskyläläinen kamarikuoro Cantinovum johtajanaan Rita Varonen.

Kuten kävi edellisessä musiikkikirjassa tässä haateessa, lipsahti tämäkin teksti käsittelemään enemmän musiikkia. Mikäli aihe kiinnostaa, Koiviston elämäkerta on oikein mainio teos. Sopii myös haasteen kohtiin 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 8. Suomen historiasta kertova kirja, 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia, 35. Kirjan nimessä on erisnimi ja 36. Elämäkerta tai muistelmateos.