torstai 19. heinäkuuta 2018

Wilbur Smith: Aavikon jumala

Wilbur Smith: Aavikon jumala

(Desert God, 2014. Suom. Ilkka Rekiaro. Otava, 2016)



En ole taipuvainen kerskailuun...


26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt

Tämä kirja olisi oikein hyvin voinut täyttää haasteen kohdan 41, "valitse kirja sattumanvaraisesti". Se oli yksi Suomalaisen kirjakaupan mysteerikirjoja, joiden kannet on peitetty ruskeaan pakkauspaperiin, joissa on henkilökunnan kirjoittamia avainsanoja kirjan aiheesta ja tyylistä. Valitettavasti Aavikon jumalan yhteydessä mieleen muistuu sanonta siasta ja säkistä.

Aavikon jumala on viides osa Wilbur Smithin muinaiseen Egyptiin sijoittuvasta kirjasarjasta. Sen päähenkilö on Taita, orjasta ja eunukista faaraon neuvonantajaksi noussut mies, jolla on sormensa syvällä pelissä muinaisten suurvaltojen politiikassa. Hyksoksen armeija on vallannut pohjoisen Egyptin, ja faaraon hegemonian paluusta haaveileva Taita ryhtyy monimutkaisiin juonitteluihin saadakseen mahtavan Kreetan merenkulkijavallan puolelleen. Faaraon kauniit tyttäret soveltuvat avioliiton myötä mainiosti sopimuksen sinetiksi, halusivatpa nämä sitä tai eivät.

Faaraon tyttäret, Tehuti ja Bekatha, eivät ujostele mielipiteitään ja tekevät Taitalle hyvin selväksi, mitä mieltä ovat tämän suunnitelmista naittaa heidät poliittisten tarkoitusperien vuoksi. Taitalle faaraon tyttäret ovat hänen akilleen kantapäänsä, eikä hän oikeastaan tohtisi kieltää heiltä mitään. Tehuti ja Bekatha ovat pikkumaisia, itsepäisiä kiukuttelijoita, jotka hullaantuvat herkästi nuoriin miehiin, mikä on vaarassa sotkea Taitan suunnitelmat. Kun Tehutin ihastus Zaras-nimiseen sotapäällikköön ei ota laantuakseen, Taitan suunnitelmat ovat vaarassa joutua romukoppaan.

Juoni sinänsä rullaa mukavasti eteenpäin ja kaikenlaisia käänteitä riittää matkan varrella. Suurin ongelma minulla tämän kirjan kanssa olivat sietämättömän huonosti kirjoitetut hahmot. Taita on loistava kaikessa mihin ryhtyy ja kehuskelee taukoamatta taidoillaan. Olipa ala mikä hyvänsä - sotataito, lääketiede, tekniikka, runous, laulaminen, ruoanlaitto, uiminen, juokseminen - Taita on siinä aina kaikkia muita parempi:

Päätin siltä istumalta aloittaa tuon kielen opinnot heti tilaisuuden tullen. Minulla oli niin hyvä kielipää, että menisi uskoakseni vain muutama kuukausi ennen kuin kävisin syntyperäisestä kreetalaisesta.
(s. 60)

Odotin koko romaanin ajan, milloin tälle väsymättömälle kerskailulle selviää jokin pointti, jokin ironinen tulkinta tai jokin syvempi taso, mutta sellaista ei koskaan tullut. Kaikkein naurettavimmalta tuntuu Taitan suorittama kirurginen operaatio keskellä autiomaata. En toki tiedä, ovatko sarjan aiemmat osat parempia tässä suhteessa tai selviäisikö päähenkilön omakehulle jokin taustatarina niistä. Faaraon tyttäret eivät ole yhtään sen parempia, sillä heidät on lähinnä typistetty oikuttelevian prinsessojen stereotyypeiksi. Yleisesti ottaen kirjassa naiset ovat ruikuttajia ja miehet öykkäreitä.

Uskottavuuden ongelmat eivät valitettavasti pääty hahmoihin. Pidän historiallisista romaaneista ja rakastan uppoutua vieraaseen maailmaan, sen kulttuuriin, historiaan, näkyihin ja tunnelmiin. Miksi huolella rakennettu historiallinen miljöö siis pitää rikkoa yliluonnollisilla elementeillä? Jos kirja olisi rehellisesti maagis-realistinen, ymmärtäisin asian paremmin, mutta se tuntuu ainakin tavoittelevan jonkinlaista historiallista tarkkuutta, jolloin ylimaalliset seikat tuntuvat enemmän kirjailijan laiskuudelta ja deus ex machinalta. En voi olla vertaamatta Aavikon jumalaa aiemmin tänä vuonna lukemaani suunnilleen samoille seuduille sijoittuvaan Lauri Eirolan Harmegiddoon. Siinä oli sentään kerronnallisista puutteista huolimatta ainakin tavoitettu paikan ja ajan tunnelma oivallisesti eikä lähdetty keulimaan fantasian keinoin.

Ilkka Rekiaron suomennos on moitteetonta työtä. Sääli, ettei se pelasta muuten aika kehnoa romaania. Tämän kirjan perusteella ei tee mieli tarttua sarjan aiempiin osiin, mutta jotenkin haluaisin uskoa, että Wilbur Smithillä on tuotannossaan hyviäkin kirjoja. Kirja täyttää Helmet-lukuhaasteen kohdan 26, sillä en ole käynyt missään kirjassa mainituista paikoista, vaikka lähellä olenkin käynyt. Muita sopivia haasteen kohtia voisivat olla seuraavat:
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
23. Kirjassa on mukana meri
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä

tiistai 17. heinäkuuta 2018

Stieg Larsson: Millennium-trilogia

Stieg Larsson: Millennium-trilogia

Miehet jotka vihaavat naisia
Tyttö joka leikki tulella
Pilvilinna joka romahti

(Män som hatar kvinnor, 2005
Flickan som lekte med elden, 2006
Luftslottet som sprängdes, 2007
Suom. Marja Kyrö. WSOY, 2006 - 2008)


Mestarietsivä Kalle Blomkvist

 

10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo
21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi

Tapojeni vastaisesti kokoan nyt useamman kirjan yhden blogitekstin alle. Tähän on kuitenkin perusteltu syy, tai itse asiassa parikin. Ensimmäinen on se, että Stieg Larssonin ilmiöksi noussutta rikostrilogiaa toimittaja Mikael Blomkvististä ja hakkeri Lisbeth Salanderista voidaan pitää yhtenä ja samana tarinana, ainakin osittain. Toinen on syy on se, että luin kirjat nopeina välipaloina maaliskuussa, enkä hoksannut tehdä niistä muistiinpanoja luullen, että ehtisin kirjoittaa niistä hieman lähempänä lukuhetkeä. Parempi myöhään ja vähän tekstiä kuin ei milloinkaan minkäänlaista, joten nyt siis käsittelen koko trilogiaa tämän yhden blogitekstin alla.

Mikael Blomkvist on arvostetun Millennium-lehden toimittaja. Millennium erikoistuu poliittiseen journalismiin kentän vasemmalla laidalla sekä paljastamaan korruptiota ja kaikenlaista vilunkipeliä. Ensimmäisen kirjan alussa tosin Blomkvistin paljastusjuttu on mennyt metsään, sillä edessä on kunnianloukkausyyte teollisuusmoguli Wennerströmiä vastaan tehdyistä syytöksistä, jotka eivät yllättäen olekaan vesitiiviitä. Oikeudenkäyntiä edeltävän hyllytyksen aikana Blomkvist saa erikoisen työtarjouksen toisaalta.

Vauraan teollisuussuvun entinen päämies Henrik Vanger saa joka vuosi samana päivänä kukkalähetyksen, jonka lähettäjä on mysteeri. Vanger epäilee kukkien liittyvän vuosikymmeniä sitten kadonneeseen Harriet-tyttöön, jonka Vanger epäilee tulleen murhatuksi. Suvun omistamalla ja tapahtumahetkellä eristyksissä olleella saarella murhaa ei olisi voinut tehdä kukaan muu kuin suvun jäsen. Vanger palkkaa Mikaelin selvittämään, mitä tuona kuusikymmenluvun kesäisenä päivänä todella tapahtui. Avukseen Mikael saa hieman yllättäen epäsosiaalien hakkerinero Lisbeth Salanderin.

Ensimmäinen kirja, Miehet jotka vihaavat naisia, keskittyy enemmän Mikael Blomkvistin tutkimuksiin hänen selvittäessään Vangerin suvun historiaa ja sen jäsenten mahdollisia motiiveja Harrietin surmaamiseen. Kaksi jälkimmäistä osaa, Tyttö joka leikki tulella ja Pilvilinna joka romahti taas keskittyvät vahvasti show'n varastavan Lisbethin hahmoon. Lisbeth on julistettu holhouksenalaiseksi epämääräisissä olosuhteissa. Lapsuuden ja teini-iän Lisbeth on viettänyt laitoksissa, ja aikuisuuden kynnyksellä on ollut vaarassa hairahtua kaidalta tieltä ties minne. Kaikkien asiakirjojen mukaan Lisbeth on vailla täyttä ymmärrystä eikä kykene ottamaan vastuuta muun muassa taloudenhoidostaan. Kuitenkin Lisbeth on ilmiselvä nero, joka lukee yliopistotason matematiikkaa huvikseen ja kykenee saamaan selville kenestä hyvänsä mitä hyvänsä - kunhan siitä on jäänyt jokin jälki tietokoneelle. Ja kaikestahan jää. Mikaelille Lisbethistä tulee korvaamaton apu. Kirjojen numero kaksi ja kolme aikana Lisbeth kuitenkin makaa sairaalan sängyssä syytteessä murhasta, joten hänen hakkerikykynsä ovat poissa pelistä. Mikaelin on siis vuorostaan autettava häntä omalla tavallaan.

Trilogia on vahvasti juonivetoinen, mutta hahmojen luonteetkin saavat onneksi tilaa. Mikael Blomkvist on narkomaniaa hipovalla tavalla työlleen omistautunut toimittaja, jossa on enemmän kuin hippusen salapoliisin vikaa. Blomkvist on suorapuheinen, välitön ja naisten suosiossa, "mies jonka kanssa naisen on helppo harrastaa seksiä". Kuinka paljon tässä on Larssonin omaa miesihannetta, se jääköön jokaisen itse spekuloitavaksi, mutta selkeästi ihaillen hän päähenkilöstään ja tämän valloituksista kirjoittaa. Lisbeth Salander on mustiin pukeutuva, tatuoitu kyberpunkkari, jota useasti verrataan Peppi Pitkätossuun. Samanlaista anarkiaa Lisbethissä tavallaan onkin, mutta Lisbethin anarkia on kyynistä ja nihilististä siinä missä Peppi on riemukas ja räiskyvä. Molempien käsittelyssä paha saa silti palkkansa. Lisbethin yiluonnolliset hakkerinkyvyt, kieli- ja muuntautumistaito ja tuuri selviytyä mahdottomista paikoista koettelevat uskottavuuden rajoja, mutta viihdyttävyyden eteen kenties siitä voikin hieman tinkiä.

Mikael ja Lisbeth ovat epäilyksettä kirjasarjan päähenkilöt, mutta näkökulma ei rajoitu pelkästään heihin. Tapahtumia kuvataan myös muiden henkilöiden näkökulmista, ja mitä pidemmälle tarinassa mennään, sitä enemmän henkilöitä liittyy mukaan kerrontaan. Osa tosin vain käväisee näyttämöllä poistuakseen pian unohduksiin. Toisen kirjan aikana Lisbeth häivytetään kertojan roolista tämän ollessa pakosalla murhasyytökset niskassaan, mikä lisää tehokkaasti jännitystä ja lukijan epävarmuutta tapahtumien todellisesta kulusta.

Kerronta on varsin laveaa, ja miljöön kuvailu yksityiskohtaista - paikoin jopa liiankin. Trilogia tuntuu välillä pitkältä eväsretkeltä loputtomine kahvien keittämisineen ja maksamakkaravoileipineen (onko mitään pohjoismaisempaa?), ja toisaalta taas esimerkiksi Lisbethin tietokonearsenaalin vuolaat luettelot tuntuvat huvittavilta, kun tietotekniikalla on taipumus vanheta nopeasti. Seksiä trilogiassa on myös suorastaan tarpeettoman paljon, mutta helpotuksena sanottakoon, etteivät seksikohtaukset ole sentään aivan korvia punottavan nolosti kirjoitettuja.

Trilogian ensimmäinen osa on mielestäni ehdottomasti sarjan paras. Sen juoni on tiivis, eikä se ole dekkari kliseisimmästä päästä, sillä se pääsee luotaamaan myös joitain yhteiskunnallisia epäkohtia sangen ansiokkaasti. Jotenkin huomaa, että Stieg Larsson itsekin on toimittaja, sen verran kiehtovasti hän kuvaa Blomkvistin tutkivaa journalismia tämän päätyessä syvemmälle ja syvemmälle kansankodin synkkiin salaisuuksiin, joita kaikkia sitoo yhteen koko yhteyskunnan läpäisevä naisviha. Kaksi jälkimmäistä osaa ovat yhtä ja samaa tarinaa, joten ne ovat hieman erillään ensimmäisestä osasta. Millennium-trilogian kutsuminen trilogiaksi on siis ehkä liioittelua - enemmänkin se on yksi hieno kirja, jolle tehtiin kaksiniteinen jatko-osa. Sarjan jälkimmäiset osat kaipaisivat tiivistämistä, sillä uusia käänteitä ja hahmoja esitellään hätäillen ja tuhlaillen. Kirjasarjan edetessä myös lukijan valmius uskoa epäuskottaviakin käänteitä joutuu koetukselle, kun sarjan pahikset ja kaiken takana olevat salaliitot alkavat saavuttaa jo jamesbondmaisia sfäärejä.

Viihdyin kirjojen parissa, ensimmäisen osan parissa kovastikin, vaikka loppua kohden ehkä kirjailijan huolimattomuus tuntui kasvavan. Olen perinteisesti ollut vähän huono tarttumaan dekkareihin tai sellaisiksi luokiteltaviin kirjoihin kaavamaisuuden ja kliseisyyden pelossa. Näitten pelkojen toteutumiselta onneksi vältyin. Puolisoni lykkäsi sarjan ensimmäisen osan käteeni saatesanoilla "jos luet jonkin dekkarin niin lue tämä", siksipä se täyttää Helmet-haasteen kohdan 10, "ystävän tai perheenjäsenen sinulle suosittelema kirja". Samasta syystä valitsin yhden kirjan täyttämään kohdan 21, "kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi". Jokin kohta oli vielä löydettävä yhdelle kirjalle, joten Tyttö joka leikki tulella saa luvan täyttää kohdan 38, "kirjan kannessa on kulkuneuvo".

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Stephen King: The Dark Tower VII - The Dark Tower

Stephen King: The Dark Tower VII - The Dark Tower

(Hodder & Stoughton, 2004)


Childe Roland to the Dark Tower came


22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin

Stephen Kingin suurteos saa viimein päätöksensä. Musta torni -sarjan päätösosa on itseoikeutetusti nimeltään The Dark Tower. Matka on ollut pitkä niin ajallisesti kuin sivumäärältään. Yli kolmenkymmenen vuoden ajan kirjoitettu tarina on yhteensä miltei neljä tuhatta sivua pitkä. King asetti sarjaa kirjoittaessaan itselleen tavoitteeksi luoda amerikkalainen vastine J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -eepokselle. Onko tuo tavoite toteutunut? Ainakin sarjan mittasuhteet kyllä vetävät Tolkienille vertoja, mutta miten on laadun laita?

Edellisestä osasta lannistuneena oli helpotus huomata, että The Dark Tower alkaa huomattavasti vetävämmin. Isä Callahan saa viimein sankarillisen hetkensä ja synninpäästön aiemmista virheistään, kun he Jaken kanssa ottavat mittaa pimeyden olentojen verikesteissä. Toisessa todellisuudessa Susannahin ruumiin valtaansa ottanut Mia-demoni synnyttää lapsen, joka saa nimekseen arthuriaanisesti Mordred. Mordred-lapsi on osin demoni, osin Rolandin ja osin Karmiininpunaisen Kuninkaan sukua, joka on myös telepaattisia kykyjä omaava hämähäkkidemoni. Mordredilla on jotain pahasti hampaankolossa Rolandia vastaan, ja tämä lähtee seuramaaan heidän joukkiotaan matkalla Mustalle tornille.

Ennen sitä on kuitenkin pysäytettävä olennot, jotka ovat särkemässä Mustaa tornia kannattelevia säteitä. Telepaattiset murtajat ovat saaneet polttoainetta työhönsä kirjasarjan viidennestä osasta tutuilta Callan kaksosilta, ja nyt kun se virta on ehtynyt, on murtajat helpompi saada luopumaan maailmankaikkeutta tuhoavasta työstään. Ilman taistelua se ei tosin vieläkään onnistu, mutta onneksi murtajien päämajassa on myös Rolandin joukolle suotuisa vastarintaliike, jonka jäsenet ovat tuttuja Kingin muista romaaneista ja jopa aiemmasta Mustan tornin osasta.

Kirjasarjan viimeisen osan juonen referointi tuntuu typerältä, sillä se on niin syvällä Kingin luoman maailman mytologiassa ja sisäisessä logiikassa, että se helposti kuulostaa naurettavalta ja absurdilta asiayhteydestään irrotettuna. Kirjasarjassa tähän asti mukana pysyneet pysyvät kuitenkin varmasti mukana loppuun asti, sillä kerronta on mielestäni paremmin rytmitettyä kuin monessa aiemmassa osassa, ja useille yllätyskäänteille annetaan sopiva määrä aikaa tapahtua. Voiton hetket tuntuvat riemukkailta ja useat traagiset kohtalot taas saavat ansaitsemansa kunnioituksen. Olisiko kirjasarjan viimeisessä osassakin tiivistämisen varaa? Varmasti, mutta vähemmän kuin parissa tätä lyhyemmässä osassa.

Kirjasarjan loppu ja mystinen Musta torni tietenkin kiinnostaa lukijoita, ja nyt sinne vihdoin päästään. Luultavasti ei ole yllätys, että kaikille sarjan hahmoille ei käy kovin hyvin ennen tätä finaalia. Ennen viimeistä näytöstä King jopa antaa lukijoille suoran kehotuksen jättää lukeminen siihen, jos haluavat säästyä pettymykseltä, sillä loput ovat aina jollain tavalla julmia:

I hope most of you know better. Want better. I hope you came to hear the tale, and not just munch your way through the pages to the ending. For an ending, you only have to turn to the last page and see what is there writ upon. But endings are heartless. -- Should you go on, you will surely be disappointed, perhaps even heartbroken.
(s. 661 - 662)

King ei ole koskaan ollut mielestäni parhaimmillaan kirjojen lopetuksissa. Ehkäpä varoitus tämänkin kirjan päättymisestä on siis aiheellinen. Kirja oikeastaan loppuu kahteen kertaan, eikä niistä kumpikaan ole kovin tyydyttävä, mutta jälkimmäinen on luultavasti paras loppu, jonka tällaiselle rönsyilevälle tarinalle voi antaa. Kenties ainoa mahdollinen.

Vertaukset Tolkienin fantasiamaailmaan käyvät lopulta oikeastaan turhiksi, sillä niin erilaisesta teoksesta on kuitenkin kyse. Tolkien loi kokonaisen universumin mytologioineen ja historioineen, josta Sormuksen tarina on vain pieni osa, luodakseen kontekstia luomilleen haltiakielille. Kingin versio fantasiaeepoksesta on enemmän katujen kuin metsien tarina, enemmän pyssyjen kuin miekkojen heiluttelua, ja ehdottomasti enemmän toiminnan kuin tarun kannalla. Siis enemmän amerikkalainen kuin brittiläinen, ainakin pinnaltaan. Lauluja ja runoja Kingillä on myös huomattavasti vähemmän, mikäli Hey Juden kaltaisia pop-kulttuuriviittauksia ei sellaisiksi lasketa.

Uusi kierros Musta torni -sarjan parissa on nyt päättynyt, ja vaikka se oli osittain hyvin vaivalloinen ja paikoin pettymys, on osa sarjan viehätyksestä silti yhä tallella. Parasta sarjassa on tiivis hahmojen ydinjoukko, johon saadaan tutustua kiitettävän syvällisesti sarjan aikana. King osaa hahmojenluonnin lisäksi myös jännitteen luonnin, ja jännityksen ja kauhun hetket ovatkin pääosin onnistuneita. Paikoitellen käy tuskallisen selväksi, että King ei itsekään aina tiedä, mihin suuntaan tarinaansa veisi, mutta lopussa kiitos seisoo.

The Dark Tower on, kuten muutkin sarjan osat, täynnä populaarikulttuuriviittauksia, joten se täyttää Helmet-haasteen kohdan 22. Muita sopivia haasteen kohtia voisivat olla:
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan

24. Surullinen kirja

perjantai 1. kesäkuuta 2018

Stephen King: The Dark Tower VI - Song of Susannah

Stephen King: The Dark Tower VI - Song of Susannah

(Hodder & Stoughton, 2004)


They were characters in someone's story


34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta

Stephen Kingin Mustan tornin kuudes osa, Song of Susannah, jatkuu suoraan siitä, mihin viides osa loppui. Susannah on kadonnut Callan susia vastaan käydyn taistelun tiimellyksessä. Jälleen kerran hän ei ole täysin oma itsensä, sillä hänet raskaaksi saattanut demonimainen olento Mia on ottanut hänet valtaansa ja vienyt synnyttämän lapsensa toiseen maailmaan. Kaksi hahmoa kamppailevat jälleen Susannahin sisällä, mutta Mia on vanhempaa, mystisempää perua kuin toisen kirjan sivupersoonat Detta ja Odetta. Ihan tarkalleen ei vielä saada selville, mikä olento Mia oikein on. Jokin yhteys hänellä on tarinaan yhä vahvemmin mukaan liittyvään Karmiininpunaiseen Kuninkaaseen ja tämän pyrkimyksiin hallita kaikkeutta koossapitävää Mustaa tornia. Susannah/Mian kohdussa kasvava lapsi on avain noiden pyrkimysten toteuttamiseen, mutta myös Rolandilla on jokin osuus lapsen perimässä. Jake, isä Callahan ja Oy lähtevät Susannahin perään vuoden 1999 New Yorkiin.

Roland ja Eddie taas päätyvät vuoden 1977 Maineen. Tarkoituksena on sumplia kiinteistökauppoja, jotta eräs New Yorkissa sijaitseva tontti päätyisi ns. hyvien tyyppien omistukseen. Mukaan soppaan ovat sotkeutuneet toisen osan Balazarin gangsterit ja kolmannen osan kirjakauppias Calvin Tower. Tontilla kasvava ruusu on monista Mustan tornin ilmentymistä eri todellisuuksissa kenties se tärkein. Mutta se ei ole ainoa syy visiitille, sillä ilmeisesti myös isä Callahanista kirjoittanut kirjailija nimeltä Stephen King on jonkinlainen Mustan tornin manifestaatio. Eikä Kingin huuruinen tulevaisuus näytä kovin valoisalta ilman pientä interventiota.

Song of Susannah on jaettu lukuihin, joita sitovat yhteen vuoropuhelumaisen laulun säkeistöt. Jokainen luku päättyy kahteen säkeeseen, jotka jollain tavalla kommentoivat tai tiivistävät juuri luetun luvun aiheita, usein arkaaisella tai murteellisella kielellä:

STAVE: Commala-come-ko
Whatcha doin at my do'?
If you doan tell me now, my friend,
I'll lay ya on de flo'.

RESPONSE: Commala-come-fo'!
I can lay ya low!
The things I done to such as you
You never want to know.
(s. 80)

Rakenteellisesti kirjan rytmittäminen laulun säkeistöillä on hieno idea, vaikka ei King mikään kummoinen runoniekka ole. Eikä tarvitsekaan olla, hänen ansionsa ovat jossain muualla - hahmojen ja maailman luonnissa sekä tarinan kuljettamisessa. Valitettavasti Song of Susannahissa nuo ansiot ovat kadoksissa. Kirja tuntuu pakolliselta välinäytökseltä ja yhä absurdimmaksi yltyvän juonen lankojen yhteen solmimiselta ennen eeppistä päätösosaa. Suurin osa tapahtumista sijoittuu New Yorkiin, joka jostain syystä tuntuu paljon epätodellisemmalta ja ohuemmalta kuin täysin kuvitteelliset paikat aiemmissa kirjoissa. Jo aiemmassa osassa uuvuttanut kiinteistökeinottelu aikamatkustuksen keinoin ei ole juoniaiheena kovin jännittävä, ja se saa turhankin paljon painoarvoa. Paikoitellen kuitenkin Rolandin ja Eddien vaiheissa Mainessa on onneksi sitä tuttua seikkailun tuntua, josta niin kovasti pidän tässä sarjassa.

Toinen ongelma on Kingin oma läsnäolo kirjassa. Nyt toisella lukukerralla Stephen Kingin hahmo häiritsi todella paljon ja avasi sellaisia loogisia porsaanreikiä juoneen, ettei niitä helposti tukita edes viimeisessä osassa. Stephen King kirjoittaa hahmojensa tarinaa eläväksi, mutta pahantahtoiset tahot pyrkivät estämään tämän, joten Kingiä on suojeltava, jotta tämä saisi tarinansa päätökseen. Neljäs seinä rikotaan ja hahmot saavat tietää olevansa hahmoja jonkun kirjoittamassa tarinassa. Jotenkin tällainen postmodernistinen "hähhää, tämä onkin kaikki vain satua, tajuatteko" -kepponen ärsyttää. Kuudennen osan kirjoitusvaiheessa kolmattakymmentä vuotta valmistellulta maailmalta ja hahmoilta vedetään matto jalkojen alta. Lisäksi Kingin harjoittama itseruoskinta oman päihteidenkäytön osalta kuulostaa vähän kiusalliselta AA-ryhmän kotitehtävältä. Se tosin on sanottava, että loppuun lisätyt Kingin "päiväkirjamerkinnät" ovat muuten kirjasarjan kankeimman osan viihdyttävin osio.

Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta, niin fyysisesti kuin metafyysisesti, joten se täyttää Helmet-haasteen kohdan 34. Muita kohtia voisivat olla:
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa

perjantai 25. toukokuuta 2018

Stephen King. The Dark Tower V - Wolves of the Calla

Stephen King: The Dark Tower V - Wolves of the Calla

(Hodder & Stoughton, 2003)


We deal in lead


4. Kirjan nimessä on jokin paikka

Jos Musta torni -sarjan edellisessä osassa sekoiteltiin genrejä ja tehtiin suoria viittauksia niin Stephen Kingin omiin teoksiin kuin Ihmemaa Ozin kaltaisiin kultuurisiin ikoneihin, on viides osa Wolves of the Calla kaikkea sitä potenssiin kymmenen. Kirjassa kohtaavat niin John Sturgesin elokuva Seitsemän rohkeaa miestä, Kingin Painajainen, Tähtien sota, Harry Potter -kirjasarja ja Marvel-hahmo Tohtori Doom. Ja tässä ovat vasta kirjassa suoraan mainitut viittaukset! Intertekstuaalisuus on alusta asti ollut merkittävä osa Musta torni -sarjaa, mutta sarjan loppua kohti se meinaa lähteä aivan lapasesta. Wolves of the Callassa intertekstuaalisuus on kenties vahvimmin läsnä koko sarjasta.

Roland, Eddie, Jake, Susannah ja Oy saapuvat Calla Bryn Sturgisin kylään. Poikkeuksena muihin matkalla kohdattuihin kyliin Calla on suhteellisen vakavarainen, hyvin toimiva maalaiskylä, jonka yhteisö on vahva, mutta ainakin jokseenkin avoin. Callassa lapset syntyvät lähes tulkoon poikkeuksetta kaksosina, mutta suunnilleen sukupolven välein kylässä käyvät ryöstöretkellä mystiset "sudet", harmaa-asuiset ja vihreäviittaiset ratsumiehet, jotka vievät jokaisesta kaksosparista toisen mukanaan. Ryöstetyt lapset kyllä palautetaan ajan myötä, mutta heidän aivoilleen on tehty pysyviä vaurioita. Lapsista kasvaa fyysisesti valtavia, mutta henkiset kyvyt jäävät taaperon asteelle. Kyläläisiä avustaa arkisissa askareissa Andy-robotti, joka tietää susien alkuperästä ja motiiveista enemmän kuin antaa ymmärtää. Nyt Andy tietää kertoa kyläläisille, että susien seuraava retki lähenee, ja kylän lapset ovat taas vaarassa.

Wolves of the Calla on osittain samantyylinen romaani kuin sarjan neljäs osa, Wizard and Glass. Molemmat sijoittuvat enimmäkseen yhteen, rajatuun paikkaan, jossa on pieni, mutta merkittävä joukko sivuhahmoja. Hahmoilla on omat motiivinsa ja kuvionsa, joihin Rolandin joukkio tulee tekemään muutoksen. Siinä missä nuori Roland ystävineen aiheuttaa lähinnä hämminkiä sisäänpäinlämpiävässä Mejisissä, saapuu varttuneen Rolandin seurue Callan kyläläisten avuksi taistelussa susia vastaan. Muinainen revolverimiesten käytöskoodi tosin määrittelee sen, että apua ei tarjota, ellei sitä heiltä suoraan pyydetä. Eivätkä kyläläiset täysin yksimielisiä ole revolverimiesten avun vastaanottamisesta:

'You have opened to us. We have opened to you. Is it not so?' --
'Do you see us for what we are, and accept what we do?' --
'Calla-folken, do you seek aid and succor?'
Eddie stiffened. This question had been asked of many individuals during their weeks in Calla Bryn Sturgis, but he thought to ask it here was extremely risky. What if they said no?
(s. 522) 

Callan kylässä Kingin uskolliset lukijat tapaavat vanhoja tuttuja. Kylään on eksynyt papiksi Painajainen-romaanista tuttu isä Callahan. Callahanin ja Callan nimien samankaltaisuus ei ole sattumaan, sillä kohtalonomainen ka on jälleen pelissä. Isä Callahanin kertomukselle matkoistaan omistetaan muutenkin valtavasta kirjasta aimo siivu, ja vaikka se sinänsä onkin mielenkiintoinen osa hahmoa ja tarinaa, on se aika uuvuttava ainakin tässä laajudessaan. Callahanin myötä tarina tuodaan myös meidän maailmamme New Yorkiin pidemmäksi aikaa, mistä voi olla montaa mieltä. Itselleni tällä lukukerralla New York -jaksot pääsääntöisesti tuntuivat pikemmin vaivalloisilta kuin palkitsevilta.

Enemmän Wolves of the Calla on kuitenkin velkaa suurelle lännenelokuvien perinteelle. Kaikki Callaan sijoittuvat osiot ovat kuin Clint Eastwoodia tai John Waynea parhaimmillaan, ja jos kirja koostuisi pelkästään niistä, se olisi ehdottomasti yksi Mustan tornin vahvimpia osia. Nyt kuitenkin poikkeamiset New Yorkiin hidastavat vauhtia, kun teos lähtee rönsyilemään yhtä aikaa eri todellisuuksiin ja aikakäsityksiin. Mutta Calla on vahvasti kuvattu yhteisö, jonka oma, vuosisatoja itsekseen kehittynyt kulttuuri kielineen, tapoineen ja rituaaleineen on käsinkosketeltavan aito. Tututkin hahmot saavat kiitettävästi tilaa kehittyä. Jaken hahmo syvenee aiempaa isommassa roolissa, ja hänen kumppanuutensa Oy-otuksen kanssa lujittuu. Rolandin yrmy luonne pehmenee viimeistään tässä osassa jopa lähelle tavallista, lähestyttävää ihmistä. Eddie ja Susannah kokevat suhteessaan uusia haasteita, joista lisää kerrottakoon seuraavassa osassa.

Wolves of the Calla ilmestyi neljä vuotta sen jälkeen, kun Stephen King miltei menehtyi vakavassa auto-onnettomuudessa. Musta torni -sarja oli likellä jäädä ikuisesti keskeneräiseksi. Ilmeisesti tämä kohtaaminen oman kuolevaisuutensa kanssa sai Kingin kiristämään tahtia ja kirjoittamaan teossarjan kolme viimeistä osaa hyvin lyhyen ajan sisään, ja ne julkaistiin kahden vuoden sisällä. Osittain kiire ehkä näkyykin, ja neljännen osan jälkeen sarjasasa on havaittavissa myös tyylillinen muutos. Wolves of the Calla on Mustan tornin jälkimmäisen puoliskon vahvimpia osia, mutta ylipitkä. Tuntuu siltä, että toistan samaa kommenttia miltei joka osan yhteydessä, mutta ehkäpä Kingillä olisi ollut varaa karsia seitsenosaisesta sarjasta samalla kun hän muokkasi ensimmäistä osaa?

Kirjan nimessä on paikka, joten täytän sillä Helmet-haasteen kohdan 4. Muita sopivia kohtia voisivat olla seuraavat:
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Stephen King: The Wind through the Keyhole

Stephen King: The Wind through the Keyhole

(Hodder & Stoughton, 2012)


There was only Roland's voice, rising and falling

29. Kirjassa on lohikäärme

Vuonna 2012 Stephen Kingin jo loppuun saattama Musta torni -sarja sai yllättäen jatkoa. The Wind through the Keyhole sijoittuu kirjasarjan osien neljä ja viisi väliin. Nyt Mustan tornin uusintakierroksella sain sen luettua ensimmäisen kerran, ja luinkin sen kronologisessa järjestyksessä neljännen osan jälkeen.

Matkalla edellisen osan Ihmemaa Oz -trippailuista kohti viidennen osan Callan kylää Rolandin joukkio joutuu hyytävän myrskyn kouriin, joka jäädyttää seudun sekunneissa hengenvaarallisiin lämpötiloihin. Suojautuakseen eriskummalliselta sääilmiöltä seurue hakeutuu hylättyyn kivirakennukseen, jossa Roland alkaa ajankuluksi jälleen kertoa tarinaa nuoruudestaan. Tällä kertaa tarina on kaksiosainen, sillä myös Rolandin kertomassa tarinassa Roland kertoo tarinaa. The Wind through the Keyhole onkin vain yhdellä tapaa lisäosa Musta torni -sarjaan, mutta laajemmassa merkityksessä se on ylistyslaulu tarinankerronnan jalolle taidolle:

'Mayhap I'll tell you two, since it's long until dawn and we can sleep tomorrow away, if we like. These tales nest inside each other. Yet the wind blows through both, which is a good thing. There's nothing like stories on a windy night when folks have found a a warm place in a cold world.'
(s. 34)

Rolandin nuoruusmuistelo sijoittuu aikaan neljännessä osassa kerrottujen tapahtumien jälkeen. Hänet lähetetään ottamaan selvää lähikylässä sattuneista oudoista väkivallanteoista. On kuin erilaiset villieläimet olisivat raa'asti tappaneet kyläläisiä - joka kerralla silminnäkijät kertovat nähneensä eri eläimen, jolla on yliluonnolliset voimat. Epäillään, että kyseessä on muodonmuuttaja, taikavoimilla erilaisiksi pedoiksi muuttuva ihminen. Jälleen yhden iskun jälkeen Roland jututtaa silminnäkijää, nuorta poikaa, joka on syystäkin järkyttynyt näkemästään. Vietyään pojan turvaan hän alkaa poikaa lohduttaakseen kertoa tarinaa nuoresta Tim-pojasta, joka myös joutui näkemään ja kokemaan liian paljon liian varhain.

Timin äiti on miehensä kuoltua mennyt uusiin naimisiin, mutta uusi mies on väkivaltainen juoppo. Uusi mies, Kells, joka oli Timin isän parhaita ystäviä, väittää lohikäärmeen tappaneen Timin isän. Muka hyvää hyvyyttään Kells on ottanut siis parhaan ystävänsä perheen siipiensä suojaan. Mustiin pukeutunut veronkantaja kuitenkin vihjaa, että Kells olisi itse päästänyt Timin isän päiviltä päästäkseen Timin äidin pöksyihin. Satujen paha äitipuoli onkin tällä kertaa isäpuoli, mutta veronkantaja tuo mieleen erään toisen tarinan. Erään kerran Kells pahoinpitelee Timin äidin niin rajusti, että tämä menettää näkönsä. Tim lähtee vaaralliselle matkalle keskelle käymätöntä korpimaata tavatakseen velhon, joka voisi palauttaa äidin näön.
 
The Wind through the Keyhole on sadun ja myytin mailla kulkeva, irrallinen spin off Musta torni -sarjassa, ja se tuntuu nostalgiselta paluulta tuttuihin maisemiin. Eddie, Susannah, Jake ja Oy ovat taustatarinan taustatarinassa vain kulissina tuomassa muistutuksen vanhoista seikkailuista. Rolandin vanha joukkio tuntuu miltei pastisseilta. Mielenkiintoisin sisäkkäistä tarinoista oli nuoren Rolandin kertoma satu Tim-pojasta, joka pyrkii auttamaan äitiään ja pääsemään eroon pahasta isäpuolesta. Se tuntui kuin joltain unohdetulta Grimmin veljesten sadulta, mutta tutuin Stephen King -kääntein. Kirjassa ehkä parasta kuitenkin oli mielikuva ystävysten joukosta, jotka kuluttavat kurjaa iltaa kertomalla ja kuuntelemalla tarinaa. Se toi oudon lämpimän ja kotoisan olon. Parhaat tarinat ovat niitä, joita kuunnellessa tai lukiessa tunnit hujahtavat ja lämpö ja turva täyttävät koko kehon, vaikka itse tarina olisi hyytäväkin.
 
The Wind through the Keyhole ei ole missään nimessä välttämätön osa Musta torni -sarjaa, vaan enemmänkin kuriositeetti niille, jotka tykkäävät palata vanhojen tuttujen hahmojen kanssa vielä yhteen uuteen seikkailuun. Tai tässä tapauksessa kertomukseen vanhasta seikkailusta, joka on itse asiassa kertomus sadun kertomisesta. Helmet-haasteessa tämä kirja täyttää kohdan 29, "kirjassa on lohikäärme", mutta se voisi täyttää myös seuraavat kohdat:
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
33. Selviytymistarina
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta (osittain)

torstai 3. toukokuuta 2018

Stephen King: The Dark Tower IV - Wizard and Glass

Stephen King: The Dark Tower IV - Wizard and Glass

(1997. Plume, 2003)


Death for you, life for my crop


7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan

Musta torni -kirjasarjan neljäs osa Wizard and Glass alkaa heti rytinällä, sillä edellisen osan arvuuttelutuokio henkisesti epätasapainoisen Blaine-junan tietokoneen kanssa jäi pahasti kesken. Ensimmäiset sata sivua käytetään tuon cliffhangerin ratkaisuun, minkä jälkeen Rolandin joukkio löytää itsensä jostain meidän maailmamme Kansasilta näyttävästä paikasta. Topekan kaupunki on autio, ja hylättyjen lehtikioskien näyteikkunat kertovat raivoavasta kulkutaudista. Stephen Kingin eeppinen, maailmanlopun epidemiaa käsittelevä Tukikohta-romaani tulee välittömästi mieleen, ja samasta taudistahan tässäkin tapauksessa on kyse. Tavallaan sääli, että tämä Kingin romaanien sisäinen crossover jää vain lyhyeksi välikohtaukseksi Mustan tornin tarinassa, sillä Tukikohta on Kingin vahvimpia romaaneja, jonka maailmalla olisi paljon annettavaa.

Wizard and Glassin pääasiallinen sisältö on kertoa tarinaa Rolandin nuoruudesta. Pisin ekskursio Rolandin menneisyyteen tehtiin sarjan ihka ensimmäisessä osassa, mutta sen jälkeen siihen on palattu vain ohimennen heitetyin viittauksin. Nyt sille, tai yhdelle episodille siitä, on varattu viitisensataa sivua tilaa. Kun ensimmäisen osan flashback Rolandin nuoruuteen päättyi miehuuskokeen jälkeiseen yöhön punaisten lyhtyjen alueella, tämän osan hyppy menneisyyteen jatkuu suoraan seuraavasta aamusta.

Rolandin isä lähettää poikansa muka tekemään inventaariota lähikaupunkien resursseista, jotta Gileadin kaupungissa tiedettäisiin, mitkä heidän valmiutensa ovat vastustaa John Farsonin johtamaa kapinaa. Tosiasiallisena syynä on se, että Farsonin miehet ovat soluttautuneet jo Gileadin ja siis Rolandin isän hoviin, joten poika olisi hyvä saada joksikin aikaa vähän selvemmille vesille. Rolandin mukaan lähtevät hänen uskolliset kumppaninsa Cuthbert Allgood ja Alain Johns, jotka ovat lukijalle jo tuttuja Rolandin kuumehoureisista mutinoista. Teini-ikäinen kolmikko saapuu Mejisin kylään, jossa heidän epäilyksensä heräävät. Uinuva maalaiskylä ei olekaan ihan sitä, miltä näyttää.

Rolandin kolmikko sekaantuu Mejisin paikallispolitiikkaan, kun he tutustuvat Susan Delgadoon, kuvankauniiseen tyttöön, joka on luvattu Mejisin pormestarille. Roland ja Susan rakastuvat - tietenkin - teini-iän tulisuudella, mutta se ei ole ainoa kolmikkoa uhkaava pulma. Mejisin pormestari on tehnyt diilin Big Coffin Hunterseina tunnetun rikollisliigan kanssa, jolla tuntuu olevan siteitä isompiinkin roistoihin. Tapahtumiin on sekaantunut myös ikiaikainen noita Rhea ja hänen vaaleanpunainen kristallipallonsa, jota Farsonin kapinalliset havittelevat. Tuo kristallipallo, osa "Velhon sateenkaarta" enteilee yhteyksistä maailmojen välillä, jotka tulevat Rolandille myöhemmin kiusallisenkin tutuiksi:

"What exactly do they do?" Roland asked. "What are they good for?"
"For seeing. Some colors of the Wizard's Rainbow are reputed to look into the future. Others look into other worlds - those where the demons live, those where the Old People are supposed to have gone when they left our world. These may also show the location of the secret doors which pass between our worlds.
(s. 437)

Juuri muuta yhteyttä aiemmista osista tutun maailman kanssa romaanilla ei olekaan. Wizard and Glass ottaa askeleen syvälle kohti perinteisen fantasiakirjallisuuden genreä ja vahvistaa aiemmissakin osissa esiintyneitä western-viboja. Magia ottaa vahvemman roolin tarinassa, mutta Mejisin kaupungin välienselvittelyt voisivat aivan hyvin olla Clint Eastwoodin tähdittämiä. Mejisin asukkaat jopa puhuvat espanjalla maustettua murretta, kuin villin lännen rajakaupungeissa konsanaan. Myös tietynlaista harlekiinimaisuutta on Rolandin ja Susanin tulisessa teinirakkaudessa, mutta tyyli pysyy pääsääntöisesti hyvän maun paremmalla puolella. Suurin painoarvo annetaan Rolandin ja Susanin kohtalolle, nuorten pakotetulle kypsymiselle sodan ja kapinan aikana. Nuoruuden viattomuuden menettäminen on eräs Kingillä usein esiintyvistä teemoista; kohtalon sanelemaa, epätoivoista rakkautta kanavoidaan kirjallisuuden historiasta aina Romeosta ja Juliasta saakka, ja korruptio ja petos repivät idealismin ja nuoruuden haaveet hajalle.

Rolandin menneisyyttä syvennetään ja hahmolle luodaan pidempää kehityskaarta, mikä on oikein tervetullutta. Kirja toimii oikeastaan miltein täysin erillisenä muusta Musta torni -sarjasta niin tarinallisesti kuin tyylillisesti. Rolandin nuoruudesta ja seikkailuista ennen ensimmäisen kirjan tapahtumia lukee mielellään enemmänkin, mutta paikoin Wizard and Glass tuntui nyt toisella lukukerralla hieman venytetyltä. Hieman pelottaa, sillä kirjasarjan sivumäärältään pisimmät osat ovat vasta edessä. Kuitenkin Wizard and Glass oli ehkä The Drawing of the Threen ohella vahvimpia yksittäisiä romaaneja Mustan tornin saagassa.

Kirja sopii kohdan 7 lisäksi seuraaviin Helmet-lukuhaasteen kohtiin:
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
24. Surullinen kirja
33. Selviytymistarina