perjantai 13. lokakuuta 2017

"He elivät tätä yötä"

F. E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä

(1934. Kootut teokset 5. Otava, 1988)


Ihmiset suviyössä

3. Suomalainen klassikkokirja

Edellisessä tekstissäni käsittelin F. E. Sillanpään teosta Nuorena nukkunut. Kuten lupasin, nyt on toisen samoissa kansissa olleen kirjan vuoro. Ihmiset suviyössä on vain noin parin sadan sivun mittainen, lyhyt romaani. Alussa tuntui pitkään siltä, että luvut ovat pieniä, impressionistisia tuokiokuvia, joista muodostuu ikään kuin Suomen kesää ylistävä montaasi. Rakenne tuntui erikoiselta, enkä muista törmänneeni vastaavaan tekniikkaan tuolta aikakaudelta oikein missään. Alkusanat ovat erittäin kauniit:

Mitään suviyötä tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa. Se on suviaamun aavistus, joka lähenee. Kun ehtoopuolen musiikki on painunut orvokintummaksi pianissimoksi, niin hienoksi, että se jatkuu vielä lyhyenä taukonakin, niin silloin herää jo ensiviulu vienoon korkeaan säveleeseen, johon sello pian yhtyy, ja tuo sisäisesti tajuttu sävelkuva saa jo ulkonaisenkin tukensa: tuhansilta oksilta ja ilman korkeuksista livertää tuhatkielinen säestys: aamu on jo, vaikka äsken vielä oli ehtoo. 

Kauniissa maalaisidyllissä siis ollaan ja seurataan utuista, mystistä kesäyötä. Yön aikana synnytään, kuollaan, rakastutaan ja petytään, käydään koko ihmiselämän kirjo läpi. Tällainen maalaileva kerrontatyyli, vaikka kaunista onkin, voi käydä nopeasti väsyttäväksi. Onneksi teokseen tulee hiljalleen konkreettisempaa rakennetta, kun tietyt hahmot alkavat esiintyä useammissa luvuissa. Sillanpää kuvaa romanttisia hetkiä, kuten tansseihin meneviä nuoria ja yksikseen järvenselällä soutelevaa taiteilijaa, mutta vahvin hetki on synkkä, kahden miehen välillä yltyvä käsirysy, joka johtaa murhaan. Pienessä sivulauseessa lukijalle paljastetaan tappelun toisesta osapuolesta ja hänen taustoistaan jopa rohkean paljon, varsinkin kirjan julkaisuajankohta huomioon ottaen. En nyt avaa sitä tässä enempää, etten pilaa kenenkään yllätystä, mutta tuo kohta oli vaikuttava sen odottamattomuuden vuoksi. Muuten kovin romanttisessa ja fiilistelevässä teoksessa tuollainen yhtäkkinen psykologinen paljastus viiltää kuin helapääpuukko.

Toinen Sillanpää luettuna putkeen, miltä nyt tuntuu? Vähän uupuneelta, pakko myöntää. Sinänsä Nuorena nukkunut ja Ihmiset suviyössä olivat hyvin toisiinsa sopiva kirjapari aihepiirinsä ja miljöönsä vuoksi. En ole kuitenkaan täysin vakuuttunut Sillanpään suuruudesta. Nyt kun Ruotsin akatemian arkistot Nobel-ehdokkaista ovat avoimia viidenkymmenen vuoden takaa, on selvinnyt, että esimerkiksi Juhani Aho oli ehdokkaana Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi useana vuonna. Vaikka en ole Ahoa lukenut kuin pari teosta, on hän silti mielestäni aivan eri tasolla kuin Sillanpää niin hahmojen kuvaajana kuin tarinankertojana.

Ihmiset suviyössä on varmasti maineensa ansainnut, mutta minulle molemmat lukemani Sillanpäät ovat tuntuneet työläiltä eivätkä kovin palkitsevilta. Ehkä jokin toinen teos saattaisi iskeä paremmin? Nyt tuntuu siltä, että tällainen haaveileva, melko abstrakti kerronta ja maalaisidylli saa riittää tältä erää. Ihmiset suviyössä sopii haasteen kohtiin 3. Suomalainen klassikkokirja, 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt.

maanantai 9. lokakuuta 2017

"Herätä näin toisten nukkuessa"

F. E. Sillanpää: Nuorena nukkunut, eli vanhan sukupuun viimeinen vihanta

(1931. Kootut teokset 5. Otava, 1988)



1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis

Nobel-palkinnot ovat taas ajankohtaisia, joten mikäpäs syksyyn sopisikaan paremmin kuin Suomen toistaiseksi ainoa kirjallisuuden nobelisti F. E. Sillanpää. Ruotsin akatemian mukaan Sillanpään Nobel-palkinto vuonna 1939 myönnettiin hänen "syvällisestä ymmärtämyksestään maansa maalaisväestöä kohtaan ja siitä ihastuttavan taiteellisesta tavasta, jolla hän kuvasi heidän elämäntapaansa ja heidän luontosuhdettaan". Nobelin kirjallisuuspalkinto herätää aina keskustelua. Oliko Sillanpään palkinto ansaittu? Lainasin kirjastosta kaksi Sillanpään merkkiteosta samoissa kansissa, romaanit Nuorena nukkunut (julkaistu myös nimellä Silja) ja Ihmiset suviyössä. Tässä blogitekstissä käsittelen niistä ensimmäistä, jonka nimi alaotsikoineen, Nuorena nukkunut, eli vanhan sukupuun viimeinen vihanta todistaa suomen kielen äänteiden kauneudesta.

Nuorena nukkunut on jaettu kahteen osaan ja esipuheeseen. Lyhyessä esipuheessa esitellään päähenkilö Silja ja todetaan hänen kuolleen nuorena, mihin toki teoksen nimikin osaltaan viittaa. Spoilerivaroitus ei liene tarpeellinen. Sen jälkeen ensimmäisessä osassa käsitellään Siljan vanhempien tarinaa ja toisessa Siljan itsensä. Lyhyeen romaaniin on siten saatu mahdutettua suvun tarina kahden sukupolven ajalta.

Siljan isä Kustaa on varakkaan Salmeluksen perheen poika, joka rakastuu piikatyttö Hilmaan. Salmeluksen vanhan isännän kuoltua Kustaa tohtii tuoda rakastettunsa saman katon alle, mistä perheen äiti povailee epäonnea. Sitä onkin luvassa, sillä huolimattoman taloudenpidon vuoksi Kustaa haaskaa pikkuhiljaa talon varat. Tyhmä tai paha hän ei ole, pikemminkin liian hyväntahtoinen. Kun Hilman veli raiskaa talonpojan tyttären, tarjoutuu Kustaa maksamaan sovintorahat tämän puolesta. Köyhtyvää perhettä vaivaavat lisäksi kulkutaudit, jotka vievät yksi kerrallaan lapset ja lopulta äidin, jolloin Kustaa jää kahden nuorimman tyttärensä Siljan kanssa.

Varsinainen Siljan tarina on jotenkin utuisempi, ikään kuin kameran objektiivi ei olisi aivan tarkentunut. Silja siirtyy talosta toiseen piikatyttönä, tapaa poikia, ja joutuu sisällissodan tiimellykseen. Kaikki tämä ikään kuin puoliunessa, kunnes kesäyön huumaava rakkaus herättää hänet, ainakin hetkeksi:

Kuinka ihanaa olikaan näin herätä, herätä elämään ja kaikkiin kukintoihin, mitä elämä antaa, herätä näin toisten nukkuessa, kun on koko siihenastisen elämänsä jollakin tavoin nukkunut - valvoessaankin.
(s. 182)

Paljon kehuttu Siljan rooli jää jollain tavalla toissijaiseksi. Romaanin ensimmäinen, Siljan vanhempia kuvaava puolisko tuntuu huomattavasti vahvemmalta. Silja itse on kuin sivuroolissa omassa elämässään, eikä tunnu olevan täysin tietoinen itsestään ja teoistaan. Ymmärrän, että tällaista vaikutusta Sillanpää varmaankin hakeekin, mutta siitä seuraa se ongelma, että lukija on hankala asettua päähenkilön asemaan. Mutta kuten sanoin, kirjan alkupuoli oli vahvaa kuvausta, ja loppupuolellakin muutamat aistikkaat kuvaukset olivat hienoja. Sinänsä tekstin ensimmäisessä kappaleessa mainitut perustelut Nobel-palkinnon myöntämisestä osuvat kyllä enimmäkseen kohdalleen.

Seuraavassa blogitekstissäni käsittelen toista samoissa kansissa ollutta pienoisromaania, Ihmisiä suviyössä. Tämä kirja, kuten aika pitkälti seuraavakin, sopii kohdan yksi lisäksi lukuhaasteen kohtiin 3. Suomalainen klassikkokirja, 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, 8. Suomen historiasta kertova kirja, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 26. Sukutarina, 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt, 38. Kirjassa mennään naimisiin ja 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja.

torstai 5. lokakuuta 2017

"Nähtävästi olen niin kutsuttu epäluotettava kertoja"

Iain Banks: Siirtymä

(Transition, 2009. Suom. Sari Karhulahti. Gummerus, 2013)



37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta

Siirtymä on toinen lukemani Banks tälle vuodelle ja yksi niistä muutamasta suomennetusta ei-scifi-teoksesta. Scifi on toki laaja käsite, ja vaikka tässä ei matkailla avaruudessa, perustuu juoni silti rinnakkaisten maailmankaikkeuksien teoriaan ja ajatukseen niiden välillä liikkumisesta, eli "siirtymisestä". Ihan arkipäivässä ei siis liikuta, vaikka kirja julkaistiinkin Iain Banks -nimellä (scifi-teoksille varatun Iain M. Banks -nimen sijaan).

Tämä maailma ei ole ainoa mahdollinen. On myös lukemattomia muita, jotka ovat enemmän tai vähemmän erilaisia kuin tämä. Jossain maailmassa erot ovat ainoastaan kosmeettisia, toisessa taas koko planeetan ilmasto ja kasvusto voi olla tyystin toisenlainen jonkin muinaisuudessa tapahtuneen muutoksen takia. Jossain todellisuudessa mongolit valloittivat Euroopan, jossain taas kristityt terroristit pitävät maailmaa kauhun vallassa. Eri todellisuuksien välillä operoi Liittouma-niminen organisaatio. Vain tietyn geneettisen poikkeuman omaavat henkilöt voivat "siirtyä" todellisuuksien välillä ja hekin vain septus-nimisen aineen avulla. Parhaat siirtyjät Liittouma kouluttaa agenteikseen. Liittouman agentit vaikuttavat tapahtumien kulkuun eri maailmoissa estämällä mahdollisia katastrofeja ja tukemalla valittuja tahoja. Agenttien vaikutuskeinoja on monenlaisia: Sairaskohtauksen teeskentely, jotta lääkäri ei pääsekään ajoissa työpaikalleen, jossa pian räjähtäisi pommi. Kidnappaus. Murha. Mutta ovatko Liittouman tarkoitusperät ainoastaan hyveelliset?

Siirtymässä seurataan Banksille tyypillisesti useaa eri hahmoa: Liittouman huippuagenttia ja salamurhaaja Temudjin Oh'ta; mielisairaalaan suljettua nimetöntä potilasta; Liittouman dikatorista johtohahmoa madame d'Ortolania; Liittoumasta eronnutta vastarintataistelija Mulverhillia; pintaliitäjä-pörssimeklari Adrian Cubbishia, joka tietämättään tulee värvätyksi Liittouman palvelukseen; kiduttajaa, joka tunnetaan nimellä Filosofi. Banksille tyypillisesti aikajanat eivät kulje lineaarisesti ja kertojasta toiseen hypitään tiheällä tahdilla. Arvoituksia asetetaan, tunnelmaa tihennetään, kunnes lopulta kaikki langat yhtyvät loppuhuipennuksessa. Osa tosin ehkä hiukan kömpelösti.

Siirtymän esipuheen mukaan kirja sijoittuu aikaan kahden mullistavan historiallisen tapahtuman välissä, Berliinin muurin murtumisen ja World Trade Centerin terrori-iskun: Edellinen ajankohta symboloi ihmiskuntaa melkein neljä vuosikymmentä varjostaneen maailmanlaajuisen ydintuhon uhan väistymistä ja päätti siten typeryyden aikakauden. Jälkimmäinen aloitti uuden. (s. 12) Hieman yllättäen tästä alussa mainitusta kuvauksesta ei tehdä niin isoa pointtia kuin voisi olettaa. Nuo mainitut tapahtumat jäävät vain viitteiksi, eikä ajankuva näy teoksessa kovin vahvasti ja siihen liittyvät kannanotot jäävät hämärän peittoon rivien väliin. Olen ehkä tottunut Banksilla siihen, että kaikella on merkityksensä, varsinkin jos se tarjoaa tilaisuuden päästä puhumaan politiikkaa ja yhteiskuntafilosofiaa.

Lontoon Cityn pankkimaailma on yksi Siirtymän tapahtumapaikoista.
Kaikki hahmot ovat myös poikkeuksellisen karikatyyrimaisia Banksiksi. Ehkäpä vahvimmaksi nousee mielestäni pörssimeklari Cubbish. Huumekauppiaasta ultrarikkaaksi keinottelijaksi etenevästä hahmosta on tehty niin yliampuva, että se on suorastaan herkullinen. Banks pääsee revittelemään taas inhoaan rajoittamatonta kapitalismia vastaan. Mutta tuohon inhoon sekoittuu myös tietynlaista riemua siitä, kuinka moraalittoman hahmon Cubbishista saakaan luotua. Cubbish on "the one you love to hate", hahmo, joka on mahtava koska sitä ei voi olla vihaamatta.

Siirtymä oli viihdyttävä ja melko helppo lukukokemus monista kertojista ja rinnakkaisista todellisuuksista huolimatta. "Dekkarimainen" voisi olla sana, jolla kuvata sitä, hyvässä ja pahassa. Paljon oli seksiä ja väkivaltaa, jopa kyllästymiseen saakka. Pidin Siirtymästä jokseenkin, mutta se ei ollut mikään mullistava kokemus ja koskettava mestariteos kuten Aseiden käyttö tai Crow Roadin käsikirjoitus, eikä henkeäsalpaava mielikuvituksen taidonnäyte kuten Excession tai Surface Detail. Jonkinlainen kunnianhimoinen välityö, joka ei aivan lunasta kaikkia odotuksia.

Kirja sopii haasteen kohtiin 6. Kirjassa on monta kertojaa, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö ja 23. Käännöskirja.

perjantai 29. syyskuuta 2017

"I am quite enough in love"

Jane Austen: Emma

(1815. One World Classics, 2007)


38. Kirjassa mennään naimisiin

En luultavasti spoilaa ketään, jos totean että kohtaan 38, "kirjassa mennään naimisiin", sopisi mikä hyvänsä Jane Austenin romaaneista. Alusta asti on lukijalle selvää, että totta kai kirjan sankaritar päätyy lopussa naimisiin rakkautensa kohteen kanssa, vaikka tämä ei sitä alussa itse tietäisikään. Loppuratkaisun takia Austenia ei kannatakaan lukea. Virginia Woolf on sanonut, että kaikista suurista kirjailijoista Jane Austenia on kaikkein vaikein saada kiinni suuruudesta ("to catch in the act of greatness", kuten hän englanniksi sanoo). Yksi suuruuden määritelmä voisi olla se, että Austenin romaaneissa mikään ei tapahdu sattumalta eikä kukaan hahmoista käyttäydy epäuskottavasti. Austen on tarkkanäköinen psykologinen realisti, joka kirjoittaa romanttisia tarinoita.

Tämän romaanin sankaritar on Emma Woodhouse, kaunis, älykäs, rikas ja hurmaava nuori nainen, jolla on hyvin vähän ongelmia elämässään. Ärsyttävä tapaus, siis. Emma on tyytyväinen itseensä saatettuaan omasta mielestään onnistuneesti yhteen kotiopettajattarensa neiti Taylorin ja herra Westonin, joiden avioliittoa hän nyt pääsee ihailemaan. Tästä innostuneena Emma alkaa parittaa siipiensä suojaan ottamaansa Harriet-neitiä kirkkoherra Eltonille, koska, no, he nyt vain vaikuttavat olevan luotuja toisilleen. Harriet on kuitenkin avioton lapsi, eikä siis missään nimessä voi naida arvostettua kirkkoherra Eltonia, kuten Emman läheinen perheystävä herra Knightley tiukasti muistuttaa. Herra Knightley on ainoa, joka uskaltaa kritisoida omasta mielestään erehtymätöntä Emmaa. Varoittelut eivät Emmaa estä, ja Harriet ottaa tietenkin viisaan ja kokeneen Emman neuvosta vaarin ikävin seurauksin. Lopulta Emma ajaa myös itsensä hankaluuksiin tekemällä äkkinäisiä johtopäätöksiä, kun seudulle saapuvat viehättävä neiti Jane Fairfax ja herra Westonin poika edellisestä avioliitosta, Frank Churchill. Emman ja Frank Churchillin välillä on selkeää flirttiä, mutta Emmalle tuo flirtin laatu ei ole kovin selvää:

Emma continued to entertain no doubt of her being in love. Her ideas only varied as to the how much. At first, she thought it was a good deal; and afterwards, but little. -- He is undoubtedly very much in love —every thing denotes it—very much in love indeed!—and when he comes again, if his affection continue, I must be on my guard not to encourage it.—It would be most inexcusable to do otherwise, as my own mind is quite made up.
(s. 202)

Eli aikamoista henkilödraamaa on luvassa, eikä rakkaus näyttele siinä suurinta osaa. Austen luo draamansa näennäisen hienovaraisista aineksista, jotka pyörittävät henkilögallerian elämää: luokkarajat, etiketti, raha-asiat, omaneduntavoittelu, sekä tietenkin myös rakkaus. Rakkaus ei tosin ole päämotivaatio avioliittoon. Oman yhteiskunnallisen statuksen parantaminen ja yksinkertaisesti naisen taloudellisen selviämisen turvaaminen ovat usein tärkeämpiä syitä, kuten esimerkiksi nousukkaalla rouva Eltonilla tai entisellä kotiopettajatar neiti Taylorilla. Emma onkin harvinainen tapaus siinä, että hän on taloudellisesti riippumaton, eikä siis kaipaa avioliittoa taloutensa turvaamiseksi. Emmalle itselleen siis vain rakkaus ja kumppanuus voivat toimia yllykkeenä avioliittoon. Mutta hän sanoutuu irti tällaisista suunnitelmista ja keskittyy kepeään "match-makingiin" muiden suhteen.

Vaikka Emmaa pidetään eräänä Austenin parhaista teoksista, se on minulle ollut ehkä vaikein luettava. Tämä oli toinen kerta kun luin kirjan, ja edelleen päähenkilön sietämättömyys teki kirjasta vaikeaa nieltävää. Keventäviä valonpilkahduksia on harvassa - lähinnä harmiton höppänä herra Woodhouse, Emman isä, joka varoittelee kylmän ilman vaaroista ja unelmoi laihasta vellistä illalliseksi.

Pahin Emmaan liittyvä rikkomus koskee kirjan säälittävintä hahmoa, vanhapiika neiti Batesia. Neiti Bates on köyhä, ruma, naimaton, typerä, tylsä, mutta hyväntahtoinen - siis kaikkea sitä, mitä Emma ei ole. Kaikki tiedostavat neiti Batesin epäonnisen kohtalon elämässä, joten eivät kritisoi tätä jos hän onkin joskus pitkästyttävä loputtomine jaaritteluineen, jotka eivät johda mihinkään. Paitsi Emma. Austen on empaattinen ja lämmin kirjoittaja, mutta myös piikikäs välillä julmuuteen asti. Julmuus ei kuitenkaan kohdistu viattomiin, hyväntahtoisiin tai edes typeriin henkilöhahmoihin. Typeryyttäkin pahempi synti on moraalittomuus ja sokeus toisten tunteita kohtaan. Näistä jälkimmäiseen kirjan päähenkilö Emma syyllistyy jatkuvasti. Miten siis saada lukijan sympatiat hänen puolelleen odottamaan välttämätöntä nöyrtymistä?

Lopulta tietenkin ylpeys johtaa lankeemukseen ja synninpäästöön, jokainen kirjan tapahtuma ja jokainen repliikki voi johtaa vain yhteen lopputulokseen. Matkalla tähän itsetietoisuuteen lukijaa on viety kiusaantumiseen asti kohtaamaan päähenkilön vajavaisuudet toisten huomioon ottamisessa. Ansaitseeko Emma itse löytää rakkauden kaiken sen jälkeen, mitä on tehnyt muille omahyväisyydessään? Austen jättää ainakin minut epäilemään. Joidenkin mielestä romanttisena kirjailijana pidetty Austen on minun mielestäni toisinaan jopa raadollinen ihmissuhteiden kuvauksessaan. Ja sitä kautta pelottavan realistinen.

Jos joskus jossain tulevassa Helmet-lukuhaasteessa on kohta "kirjan päähenkilö on epämiellyttävä", voisin suositella tätä kirjaa siihen kohtaan. Tässä haasteessa se sopii kohdan 38 lisäksi kohtiin 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt, 35. Kirjan nimessä on erisnimi.


tiistai 26. syyskuuta 2017

"Se oli kaunis kertomus. Ehkä jokaisella piti olla omansa."

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

(Tammi, 2014)

11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja

Jussi Valtonen on psykologi ja muusikko, joskin ihan rehellisesti sanoen hänen nimensä tuli minulle tutuksi vasta tämän Finlandia-palkinnon voittaneen romaanin myötä. Olin kuitenkin tietämättäni kuullut hänen soittoaan Kuha.-yhtyeessä, joten hieman kautta rantojen päätin valita He eivät tiedä mitä tekevät -romaanin haasteen kohtaan 11.

Kirja alkaa 1990-luvun puolestavälistä. Yhdysvaltalainen neurobiologian tutkija Joe tapaa konferenssivierailulla Italiassa suomalaisen Alinan, he rakastuvat ja ryhtyvät suhteeseen. Rakkaus saa Joen hylkäämään tarjotun työpaikan huippuyliopistossa ja muuttamaan Alinan luokse Helsinkiin, jossa Joe joutuu yliopistolla uskottelemaan itselleen pystyvänsä tekemään korkealaatuista tutkimustyötä resurssipulasta ja huonosta työympäristöstä huolimatta. Sopeutuminen on kuitenkin vaikeaa, eikä Alinan ole helppo ymmärtää urakeskeisen Joen turhautumista. Samuel-pojan syntymä kiristää välejä entisestään, ja pariskunnan väliin rakentuu näkymätön muuri, joka lopulta johtaa Joen paluumuuttoon Yhdysvaltoihin.

Siirrymme tarinan nykyhetkeen parikymmentä vuotta myöhemmin. Joella on Baltimoressa uusi vaimo ja kaksi teini-ikäistä tytärtä, työpaikka maan arvostetuimpiin kuuluvana tutkijana ja kaikki päällisin puolin hyvin. Hänen tutkimuksensa näköaivokuoren parissa on tuonut hänelle mainetta ja kunniaa. Eräänä päivänä hänen työhuoneeseensa murtaudutaan ja kotiovelta löytyy eläimen raato. Joe käyttää tutkimuksissaan koe-eläimiä, mutta tarkoin harkiten ja turhaa kärsimystä välttäen, toisin kuin monet muut tutkijat, joiden artikkeleita Joe joutuu kommentoimaan. Tämäkö on murron ja vandalismin syy? Tutkinnan myötä selviää, että Suomeen jäänellä Samuel-pojalla on yhteyksiä eläinaktivistipiireihin. Samaan aikaan Joen vanhimman tyttären Rebeccan käsilaukusta löytyy epämääräisiä psyykelääkkeitä ja prototyyppivaiheessa oleva täysin uudenlainen mobiililaite iAm, joka anturein yhdistämällä pystyy heijastamaan kuvaa, videota ja muuta dataa suoraan näköaivokuoreen. Mistä tyttö on saanut lääkkeet ja miten ne vaikuttavat? Ja miten tuo laite todella toimii?

En lähde teoksen juonta avaamaan sen enempää, sillä He eivät tiedä mitä he tekevät on kuin paraskin jännäri, jonka tahtoo ahmia yhdeltä istumalta. Reilun viidensadan sivun ajan lukijaa viedään yllätyksellisillä juonenkäänteillä ja sydänlihasta rasittavilla konflikteilla kuin sanonnasta tuttua pässiä narussa. Sanottakoon vain, että näkökulmia on monia, ja toisten sellaisille sokeutuu hyvin helposti. Mutta se ei ole se, mikä minuun teki vaikutuksen tässä teoksessa. He eivät tiedä mitä tekevät on trillerin vaatteisiin pukeutunut idearomaani, 'novel of ideas', ja dystopiakuvaus, jota jotkut ovat jo verranneet George Orwellin Vuonna 1984:ään ja Aldous Huxleyn Uljaaseen uuteen maailmaan. Näistä jälkimmäinen on ehkä lähempi verrokki, mutta Valtosen teoksella on oma äänensä ja sanomansa sanottavana.

Eräänä vahvana teemana teoksessa on tieteen asema yhteiskunnassa, mikä koskettaa tätä päivää liiankin läheltä. Tuntuu, että nykyään jokaisen mielipide on yhtä tärkeä, perustuipa se empiiriseen tietoon tai perustelemattomaan ennakkoluuloon. Tieteellisten tutkimusten julkaisu on bisnestä, ja roska myy. Asiantuntijan lausunto on yhtä arvokas kuin kadunmiehen, ja kaiken maailman dosentit hyppivät poliitikoiden nenille todetessaan asioita, jotka sotivat heidän agendaansa vastaan. Evoluutio on vain teoria ja maa voi aivan hyvin olla litteä, koska se saattaa sellaiselta jostakusta tuntua. Samoin on romaanin eläinkokeista käytävässä keskustelussa:

Keskustelu soljui eteenpäin kaukana hänen ulkopuolellaan ihmisten kesken, jotka olivat kiinnostuneita ulkoa opetelluista numeroista ja jollakin nettisivulla julkaistuista tilastoista, nasevista iskulauseista ja ylevistä periaatteista, filosofien nimistä, keskustelusta jossa sai käyttää etukäteen omien kesken harjoiteltuja näppäriä rinnastuksia ja jossa jokainen sai kertoa mitä mieltä oli kaikesta ja jossa jokainen näkökulma oli arvokas.
Jokaisella oli mielipide.
Tärkeintä oli keskustella.
Keskustelu itsessään oli tärkeää. Se auttoi rakentamaan siltoja.
(s. 338)

Ja kaiken lisäksi tiedettäkin on monenlaista, eri tahojen rahoittamaa ja eri lähtökohdista, eri tuloksia odottaen tehtyä. Mikä arvo on siis vertaisarvioidulla tutkimuksella, jos jokaisen mielipide on totuus siinä missä muutkin? Karmiva ajatus. Myös Joe vastustaa tätä ja on katkera, kun hänet niputetaan samaan joukkoon huuhaatutkijoiden kanssa.

Mikseivät ne kiusanneet niitä, jotka tekivät kokeensa päin helvettiä? Käyneet niiden kimppuun, jotka antoivat koirille tuskallisia sähköiskuja mutta sotkivat koeasetelmansa niin että tuloksista ei voinut päätellä mitään? Tai niiden, jotka pakottivat rotat uimaan itsensä liukasseinäisessä altaassa hitaasti kuoliaaksi, jotta saisivat uuden rinnakkaisvalmisteen lääkkeille, joita oli jo ennestään myynnissä kymmeniä? Niiden, jotka uhrasivat eläimensä turhaan? --
Se hänen teki mieli huutaa työhuoneensa sotkijoille: jos jokin oli eläimiä kohtaan väärin, eikö saatana se?
(s. 97)

Toinen vaikuttava juonne kirjassa oli sosiaalisen median kehitys ja miten se vaikuttaa meihin. Uusi iAm-laite on saanut ihmiset pakahtumaan odotuksesta, sillä se yhdistyy suoraan aivokuoreen ilman kiusallisia ulkoisia käyttöliittymiä. Kaikki maailman musiikki, uutiset, mainokset, urheilutapahtumat, videot, porno ja juorut suoraan aivoihin käyttäjän itse koettaviksi! Kehittyneet algoritmit osaavat tuoda käyttäjälle juuri sitä sisältöä ja mainoksia, jotka tätä kiinnostavat ennen kuin käyttäjä itse edes tiedostaa niitä kaipaavansa. Vaikka Joen kollegat yliopistolla puolustelevat laitetta ja kuinka se helpottaa tieteellisten julkaisujen perässä pysymistä, käy nopeasti ilmi että liskonaivomme haluavat vain nopeaa tyydytystä ja viihtymistä. Aivot kyllästetään viihteellä, ja dopamiinipäissään keskittyminen mihinkään kovin pitkäksi aikaa osoittautuu mahdottomaksi. Kun miettii itsekin niitä määriä, mitä viettää puhelinta selaten vailla sen kummempaa tarkoitusta, ei Valtosen visioima iAm-laite kuulosta niin kaukaiselta.

He eivät tiedä mitä tekevät oli tunnetasolla eräs voimakkaimpia lukukokemuksiani tänä vuonna. Se tuntui tavoittaneen jotain hyvin oleellista tästä aikakaudesta, enkä ihan heti keksi sille vertaista suomalaisesta kirjallisuudesta. Lisäksi juoneltaan se oli ehdottomasti tämän vuoden vetävimpiä. Kohdan 11 lisäksi se voisi sopia kohtiin 2. Kirjablogissa kehuttu kirja, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 24. Kirjassa selvitetään rikos ja 48. Kirja aiheesta josta tiedät hyvin vähän.


torstai 21. syyskuuta 2017

"Unfeeling, heartless creator!"

Mary Shelley: Frankenstein; or, the Modern Prometheus

(1818. Penguin, 2006)



32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta

Mary Shelleyn kauhukirjallisuuden uria uurtaneen Frankensteinin syntytarina on miltei yhtä legendaarinen kuin teos itse. Joukko nuoria englantilaisia runoilijoita viettävät kesää Genevenjärven rannalla. Kesä on hyinen, joten nuorten on pakko olla sisätiloissa lordi Byronin huvilassa, jossa he aloittavat ajankuluksi kilpailun: kuka keksisi selkäpiitä hyytävimmän kauhutarinan? Vaikka John Polidori (Maryn tulevan aviomiehen Percy Bysshe Shelleyn avulla) kirjotti kilpailun innoittamana erään ensimmäisistä vampyyriromaaneista, The Vampyre, on se jäänyt kirjallisuushistorian alaviitteeksi. Klassikoksi tuosta ystävysten kilpailusta nousi vain yksi teos, ja siihen on syynsä.

Frankensteinin tarinaa on kerrottu ja muokattu niin moneen otteeseen, että ainakin pop-kulttuurissa käsitys siitä, millainen tarina alunperin on ollut, on hämärtynyt. Usein arkikielessähän nimellä Frankenstein viitataan tarinan hirviöön, eikä sen luoneeseen tohtori Victor Frankensteiniin. Mutta ehkä suurin alkuperäisteokselle tehty vääryys on siinä, millaisena tuo hirviö esitetään.

Mutta palataan ensin romaanin alkuun. Koko tarinan kehyskertomuksena on tutkimusmatkailija Robert Waltonin sisarelleen kirjoittamat kirjeet jostain Pohjoisnavan seutuvilta. Tunnetun maailman rajoja omalla tavallaan koetteleva Walton näkee laivansa kannelta jäätiköllä valtavan, ihmisen näköisen hahmon, joka pian katoaa. Selittämätön ilmestys saa seuraajan, kun laiva kohtaa jäälautalla nälkiintyneen miehen, jolla on villi katse silmissään. Tämä osoittautuu geneveläiseksi tohtori Frankensteiniksi, joka alkaa kertoa levottomuutensa syitä Waltonille. Tämän kertomuksen Walton kirjaa ylös kirjeisiinsä. Varsinainen tarina tapahtuu Frankensteinin kertomuksessa, mutta välillä lukija ikään kuin havahdutetaan tarinaa kuulemasta takaisin laivan hyttiin.

Kuvan Boris Karloff ei liity tapaukseen. Kuva: Wikipedia

Luonnon ihmeistä pienestä pitäen vaikuttunut nero Victor Frankenstein tahtoo oppia kaiken ympäröivästä maailmasta, eritoten sen kaikkein perimmäisimmän arvoituksen: mikä sytyttää elämän liekin? Opiskellessaan niin muinaisten alkemistien kuin modernien tieteentekijöiden kirjoituksia hän löytää tämän vastauksen (muttei paljasta sitä tarinansa kuulijalle, hitto vie) ja salaa professoreiltaan alkaa työstää aihetta käytännössä. Teurasjätteistä ja hautuumailta kasatuista ruumiinosista Frankenstein kokoaa jättiläismäisen mieshahmon - koska pikkutarkka työ hermojen ja suonien kanssa on helpompaa isommalla kohteella - jonka kelmeä silmä rävähtää auki synkkänä ja myrskyisänä yönä. Frankenstein säikähtää, pakenee ja tahtoo unohtaa luomuksensa, joka pakenee omille teilleen. Tiedonjano on ollut pakkomielle, ja hän myöntää tuntevansa onnea päästessään eroon tuosta addiktiosta. Vuosia myöhemmin Frankenstein saa kotipuolesta huolestuttavia uutisia: hänen veljensä on kuollut väkivaltaisesti ja talon läheiseksi tullutta ottotyttöä syytetään murhasta. Frankenstein palaa kotiinsa, missä häntä kohtaavat useat muutkin verityöt, joiden tekijästä hänellä on vissi epäilys.

Tähän asti kaikki on suurin piirtein kuin kaikissa Frankenstein-elokuvissakin. Mielenkiintoisemmaksi tarina muuttuukin, kun tohtori F kohtaa luomansa olion silmästä silmään ja kuulee tämän puolen tarinasta. Olio, jota Frankie itse kutsuu demoniksi, on paennut metsiin, joissa vähitellen on tullut tietoiseksi itsestään ja ympäristöstään. Kuin vastasyntynyt lapsi olio oppii aistimaan ja tulkitsemaan näkemäänsä ja miten siihen reagoida. Hän saa kokea kantapään kautta lämmön ja ravinnon tarpeen sekä lopulta, löydettyään ihmisasutusta ja heitä tarkkailtuaan, inhimillisen läheisyyden kaipuun. Olio on kuitenkin auttamatta erilainen, ja läheisyys, toveruus ja rakkaus ovat häneltä ikuisiksi ajoiksi kielletty. Vaikka olio oppii puhumaan äärimmäisen kaunopuheisesti ihmisiä tarkkailemalla ja lukemalla Goethea ja Miltonia (tietenkin), hänen rujo ulkomuotonsa mitätöi tuon valtavan empatian, jota olio tuntee sisällään, eikä hän saa tilaisuutta purkaa ajatuksiaan kellekään.

Olio syyttää luojaansa kovasta kohtalostaan, ja syystä. Onhan Frankenstein kuin isä, joka on hylännyt oman lapsensa, tai jumala oman poikansa. Tähän viittaa teoksen alaotsikon "moderni Prometheus", kreikkalaisessa mytologiassa ihmisen luonut ja heille tulen lahjan jumalilta varastanut titaani. Mutta kuten Prometheuskin, myös Frankenstein joutuu maksamaan tylyn hinnan teostaan. Frankenstein ei tunne myötätuntoa, vaan pelkkää inhoa ja vihaa luomustaan kohtaan. Hän on luodessaan tämän riistänyt tältä mahdollisuuden täysipainoiseen elämään ja tuominnut hänet pohjattomaan kurjuuteen. Hän ei suostu myöntämään vastuutaan siitä, mitä on tehnyt, vaan pyrkii hävittämään jälkensä. Tällainen ylpeys voi johtaa vain lankeemukseen. Olio ottaa elämäntehtäväkseen murskata Frankensteinin mahdollisuudet onnellisuuteen, kuten tämäkin oli tehnyt hänelle luodessaan hänet vastenmieliseksi katsoa mutta kykeneväksi syviin tunteisiin ja tuskaan:

The monster saw my determination in my face, and gnashed his teeth in the impotence of anger. 'Shall each man,' cried he, 'find a wife for his bosom, and each beast have his mate, and I be alone? I had feelings of affection, and they were requited by detestation and scorn. Man! you may hate, but beware! your hours will pass in dread and misery, and soon the bolt will fall which must ravish you from your happiness forever. Are you to be happy, while I grovel in the intensity of my wretchedness? You can blast my other passions, but revenge remains - revenge, henceforth dearer than light or food!
(s. 209)

Kirjan hirviöitä on siis kaksi, luoja ja luomuksensa, ja heistä ensinmainittu on jopa se pahempi kahdesta. Toinen asia, mihin huomio kirjassa kiinnittyy, on luonto. Koko tarinan alkusyy on luonnossa ja sen ihmeiden ihannoinnissa, mutta sillä on myös valtava tuhoava voima. Ympäröivät luonnonvoimat tuntuvat heijastavan hahmojen myrskyisiä tunteita. Aina kun jonkun mieltä kuohuttaa, myös ympärillä tuuli kirkuu, laineet hakkaavat kallioihin ja sade ruoskii kattopaanuja. Nykylukijalle nuo luonnonilmiöt tunteiden kuvaajina tuntuvat hieman melodramaattisilta ja liioiteltuilta, mutta pitää muistaa, kuinka ne sopivat romantiikan aikakauden tyyliin.

Kirja on yhdellä tasolla goottikauhun edelläkävijä, toisella taas tunteikas kuvaus syyllisyydestä ja kostosta. Merkkiteos, joka näin toisella lukukerralla tuntui huomattavasti lyhyemmältä kuin ensimmäisellä. Sopii tämän haastekohdan lisäksi myös kohtiin 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt ja 35. Kirjan nimessä on erisnimi.

torstai 31. elokuuta 2017

"Deep caves paved with kitchen linoleum"

Alice Munro: Lives of Girls and Women

(1971. The Women's Press, 1978)


41. Kirjan kannessa on eläin

Alice Munro nostettiin modernin novellin mestariksi palkitsemalla hänet Nobelin kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2013. Tämän kanadalaisen kirjailijan nimi on pitkään ollut minulle tuttu, ja olen kuullut kehuja Munron novelleista jo vuosia, mutta vasta nyt tutustuin hänen tuotantoonsa ensimmäisen kerran. Lives of Girls and Women on eräs Munron varhaisteoksia, ja hänelle poikkeavasti se usein luokitellaan romaaniksi. Mutta onko se romaani?

Jokainen kirjan luku toimii itsenäisenä tarinana, jolla on oma draamankaarensa. Kuitenkin päähenkilö ja tapahtumapaikka ovat koko ajan samat, tarinat etenevät kronologisessa järjestyksessä ja päähenkilö kehittyy kirjan edetessä. Joskus tällaisista teoksista nähdään käytettävän termiä "novellisykli" (short story cycle), mutta mikä sitten erottaa novellisyklin episodimaisesta romaanista? Ovatko Don Quijote tai vastikään lukemani Vanikan palat romaaneja vai novellisyklejä? Mene ja tiedä.

Kirjassa seurataan Del-nimistä kanadalaista tyttöä pienessä, Ontarion provinssissa sijaitsevassa kylässä toisen maailmansodan aikana ja jälkeen. Maaseudulla asuvan perheen elinkeinona on hopeakettujen kasvatus, mutta perheen äitiä ei maaseutuelämä viehätä. Kaikki on niin likaista ja sivistymätöntä. Vaikka hän omasta mielestään on heikkojen ja sorrettujen puolella, hyväntekeväisyys taitaa koskea vain niitä, joiden kanssa hänen ei tarvitse olla henkilökohtaisesti tekemisissä:

She was on the side of poor people everywhere, on the side of Negroes and Jews and Chinese and women, but she couldn't bear drunkenness, no, and she could not bear sexual looseness, dirty language, haphazard lives, contented ignorance; and so she had to exclude the Flats Road people from the really oppressed and deprived people, the real poor whom she still loved.
(s. 7)

Osan vuodesta äiti lapsineen asuu läheisessä Jubileen pikkukaupungissa, jossa äiti myy tietosanakirjasarjoja ovelta ovelle lasten nolostukseksi. Del tarkkailee lähipiiriään ja ympäristöään, ja monessa tarinassa keskitytään Delin erikoisiin läheisiin. Milloin mistäkin innostuva ja yhtä nopeasti innostuksen kohdetta vaihtava Benny-setä löytää itselleen vaimon lehti-ilmoituksen avulla, mutta totuus on vähemmän hohdokas kuin kuvitelmat. Craig-setä kirjoittaa pakkomielteisesti perheen ja Jubileen kaupungin historiaa. Monisatasivuiseen käsikirjoitukseen on tallennettu jokainen perhetapahtuma, luonnonilmiö ja talojen rakennus- ja purkuvuodet. Sedän kuoltua pitkäpiimäinen käsikirjoitus jää Delin viimeisteltäväksi.

Osa tarinoista koskee enemmän Deliä itseään, ja niissä nähdään tytön tietoisuuden ja älykkyyden kasvu unohtamatta teini-iän haasteita. Delin äiti on ottanut kotiinsa asumaan Fern-nimisen naisen, jonka miesystävä alkaa osoittaa Deliä kohtaan sopimatonta huomiota. Koulun opettajattaren joka vuosi järjestämät operetit saavat osallistuvat lapset näyttämötaiteen pauloihin ja aiemmin tarkkaan toisiaan välttelevien tyttöjen ja poikien välillä herää aivan uudenlaisia tunteita. Delin varttuessa pojat alkavat kiinnostaa enemmänkin, ja ensimmäiset seksuaaliset kokeilut kiehtovat, ensin kuivan älyllisen Jerryn, sitten uskovaisen mutta rohkean maalaispoika French Garnetin kanssa.

Huomaan, että Munron novelleista on vaikea kirjoittaa niin, että tekisin niille oikeutta. Novelleissa ei tapahdu mitään erikoista sinänsä, mutta jokainen silti tempaa mukaansa. Arkipäivän pienistä havainnoista on saatu luotua jotain, joka koskettaa yleismaailmallisesti. Tarinoiden toiminta, draama ja huumori ovat hienovaraisia, mutta juuri siksi niin kiehtovia. Jokaisessa tarinassa on jokin tietty huippukohta, jokin paljastus, joka muuttaa päähenkilön suhtautumisen täysin. Tilanteiden rakentelu tähän huippukohtaan on taidokasta, miltei huomaamatonta. Tarinaa aloittaessa ei voinut tietää, mihin se johtaisi, mutta loppuun päästyä kaikella tuntui olevan merkityksensä.

Alice Munro on tähän mennessä eräs tämän haasteen mieluisimpia uusia tuttavuuksia, ja tulen varmasti lukemaan lisää hänen novellejaan. Nobel-palkinto meni oikeaan osoitteeseen. Lives of Girls and Women sopii tämän eläinkansikohdan lisäksi myös kohtiin 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 26. Sukutarina.