keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Lauri Eirola: Harmegiddo

Lauri Eirola: Harmegiddo 

(Like, 2017)


Sodassa mies voi löytää tarkoituksensa


41. Valitse kirja sattumanvaraisesti

Vuosi 2018 alkoi jo edellisvuoden puolella kirjaston uutuushyllystä melko summamutikassa poimitulla Lauri Eirolan Harmegiddo-romaanilla. Kannen kuvasta tulivat mieleen British Museumissa nähdyt muinaisen Kaksoisvirranmaan valtakuntien savitaulut ja patsaat. Tartuin minulle ennen tuntemattoman kirjailijan teokseen, ja takakannen maininnat Babylonian ja Assyrian valtakunnista kutkuttivat mielikuvitusta. Sen verran tosin selvisi jälkikäteen, että Harmegiddo on ainakin löyhästi jatkoa Eirolan debyyttiromaanille Assurin kehä. En kuitenkaan lukiessa tuntenut kaipaavani lisäkontekstia tai etten olisi pysynyt kärryillä, eli Harmegiddo toimii myös itsenäisenä romaanina.

Assyrian pronssikautinen valtava imperiumi on hävitetty, ja assyrialaiset elävät hajallaan mennyttä kunniaansa etsien. Tilaisuus maineen palautukseen nousee esiin, kun Egyptin armeijat lähtevät valloitusretkelle kohti Megiddoa ja Jerusalemia. Assyrialaiset liittyvät mukaan sotaretkelle Egyptin liittolaisina. Samaan aikaan toisaalla Babylonin nouseva kuningaskunta pullistelee lihaksiaan ja pyrkii laajentamaan alueitaan, sekä vastaamaan Egyptin ja assyrialaisten asettamaan haasteeseen. Väliin jäävä Juudean kuningaskunta, aina ajankohtainen ja kiistanalainen alue, joutuu luovimaan kahden huomattavasti suuremman sotilasmahdin ristiaallokossa. Jonkinlainen liittolainen on löydettävä. Liittolaisuudessa on vain se huono puoli, että se on voimassa vai niin kauan kuin kaikki osapuolet siitä hyötyvät. Sodan merkittävin taistelu käydään Megiddon vuorella, Harmegiddolla, johon Raamatunkin kaikki sodat lopettava Harmageddon-sota viittaa. Kahden armeijan kohtaaminen henkilöityy yksilötasolla kahteen mieheen, Babylonin hallitsijan valitsemaan soturi Amel-Mardukiin, sekä Assyrian kuninkaan kilvenkantaja Naram-Adariin.

Molemmilla miehistä on traumaattinen menneisyys ja vaikea suhde valitsemaansa elämänuraan. Väkivalta on leimannut heidät lapsuudesta saakka, eikä sodankäynti tunne armoa tai inhimillisyyttä. Sodan synnit jäävät painamaan niin Naram-Adarin kuin Amel-Mardukin sydäntä, mutta velvollisuus on silti täytettävä ja taisteluun syöksyttävä, kun hetki koittaa. Ympärillä maailma pyrkii kuitenkin jatkamaan kulkuaan sodasta piittaamatta. Olipa alueen hallitsija kuka hyvänsä, tavallisen kansan tahto ja toiveet pysyvät aikakaudesta toiseen samanlaisina:

Oli rauhoittavaa nähdä, kuinka viljelijät leikkasivat vehnää samalla tavalla kuin olivat tehneet ennen farao Nekon sotaretkeä, ennen Assyrian kukistumista ja jo ennen assyrialaisherruutta. Heille ei ollut merkitystä sillä, kuka maata hallitsi, kunhan vilja sai kypsyä rauhassa ja kunhan miehet olivat vapaita korjaamaan sadon ja naiset erottelemaa vehnänjyvät akanoista.
(s. 84)

Eirola kuvaa keihäin, nuolin ja miekoin käytävää sotaa väkevästi, verisesti ja armotta. Panttivankeja kidutetaan vatsaa vääntävällä voimalla ja kilpiin kumahtelevat keihäiden iskut tärisyttävät olkapäitä. Sotakuvaukset ja päähenkilöiden kamppailut oman menneisyytensä kanssa ovat romaanin vahvinta antia. Juonenkehittelyssä Eirolalla on vielä parantamisen varaa, sillä paljon asioita tuntuu tapahtuvan vain kuin sattuman oikusta, ja toisia taas pohjustetaan sivu- ja kappaletolkulla niille kuitenkaan mitään tekemättä, jolloin jännite katoaa. Kahden päähenkilön kohtaaminen vesitetään täysin. Jostain syystä pidin kuitenkin Eirolan kertomusta assyrialaisista ja babylonialaisista enemmän kuin viime vuonna lukemastani Asko Sahlbergin Pilatuksesta, vaikka monet ovatkin pitäneet jälkimmäisestä kovasti.

Harmegiddo oli lupaava lukuhaasteen aloitus tälle vuodelle, vaikka sen toteutus olikin osittain hieman puolivillainen. Jään odottamaan Eirolan seuraavia romaaneja kuitenkin mielenkiinnolla. Harmegiddo sopii kohdan 41 lisäksi myös haasteen seuraaviin kohtiin:

4. Kirjan nimessä on jokin paikka
9. Kirjan kansi on yksivärinen
14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Uusi lukuhaaste ja edellisen purkua

Mitä jäi käteen lukuvuodesta 2017?

Osallistuin toista kertaa Helmet-lukuhaasteeseen, ja tällä kertaa sain täytettyä kaikki viisikymmentä kohtaa eri kirjoilla. Luin enemmän kirjoja kuin moneen vuoteen: viisikymmentä kirjaa, joista muutama oli vuosia hyllyä lämmittäneitä mammutteja, osa taas kevyempiä, ex tempore -valintoja kirjastosta. Luin myös huomattavan paljon enemmän suomalaista kirjallisuutta ja varsinkin uudempaa suomalaista kirjallisuutta kuin aiemmin, mikä sopi hyvin vuoden 2017 satavuotisteemaan. Pariin vanhaan tuttuunkin tuli palattua uudestaan ja todettua ne edelleen mielenkiintoisiksi. Muutamia taiteilijaelämäkertoja tuli luettua, ja ne olivat pääsääntöisesti mallikkaasti kirjoitettuja ja hyvin tutkittuja. Paljon hyviä kirjoja, muutama loistava kirja ja jonkin verran vähän kehnoja tai jollain tavalla pettymyksen tuottaneita kirjoja. Viisi suurimman vaikutuksen tehnyttä kirjaa ovat seuraavat, ja niitä käsitteleviin teksteihin pääsee klikkaamalla kirjan nimeä.

William Faulkner: The Sound and the Fury
Luin viime vuonna muutamankin vaikeana pidetyn teoksen, ja tämä etelävaltiolaisen perheen tarinaa useasta eri näkökulmasta ja eri kerrontatekniikoin kuvaava teos oli palkitsevimmasta päästä. Vaikeasti kehitysvammainen Benjy-parka ja objektiksi jäävä Caddy-tyttö olivat sydäntäsärkevimpiä hahmoja kaikista kirjoista, jotka viime vuonna luin.

Ville Kivimäki: Murtuneet mielet - Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 - 1945
Suomi 100 -juhlavuonna oli tärkeää muistella myös vähemmän kunniakkaita hetkiä Suomen historiasta. Kivimäen väitöskirjastaan laajentama tietokirja valottaa suomalaisten sotilaiden mielenterveysongelmia sota-aikana.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Eräs tarinaltaan vetävimpiä kirjoja viime vuodelta. Myös tieteen, uskomusten ja etiikan ristiriitojen teemoiltaan ajankohtaisin ja kylmäävin. Hieno tasapaino juonen ja sisällön välillä.

Volter Kilpi: Alastalon salissa
Yksi alussa mainituista hyllynlämmittäjistä, joka osoittautui mainettaan selkeämmäksi. Pitkä kuin mikä, jaarittelevakin jonkun mielestä, mutta uskomattoman rikas kieli ja ajatuksen kirkkaus kantavat pikkutarkkaa romaania. Turhaan pelätty.

Witold Pilecki: Vapaaehtoisena Auschwitziin - Vastarintaliikkeen soluttautujan uskomaton tarina
Miltei uskomaton selviytymistarina pahamaineiselta keskitys- ja tuhoamisleiriltä. Ihmisen julmuudella ei ole mitään rajaa, mutta toisaalta ei ole myöskään sisukkuudella.

Mitä odotan vuodelta 2018?

Helmet-lukuhaaste vuodelle 2018 löytyy täältä. Uudessa lukuhaasteessa oli heti inspiroivia kohtia: fiktiivinen maa, kirja aloittaa sarjan, vain yksi tai kaksi hahmoa, viittauksia populaarikulttuuriin, ensimmäinen maailmansota, perheenjäsenen valitsema kirja... On erittäin mukava nähdä, että kääntäjät on taas muistettu yhdessä kohdassa, se lämmittää mieltä. Runous tekee taas paluun, mikä sekä kiinnostaa että vähän pelottaa. Johonkin uuteen sarjakuvaromaaniin olisi myös mukava tutustua, samoin kuin muuten tuntemattomaksi jääneeseen balttilaiseen kirjallisuuteen. Lohikäärmekohta viittaa vahvasti fantasiaan, mutta eiköhän senkin voi täyttää monenlaisilla kirjoilla, kun vähän miettii laatikon ulkopuolelta. Ei sillä että fantasiassa olisi mitään vikaa. Vaikeimpia kohtia henkilökohtaisesti ovat ehkä elokuvan tekemisestä kertova kirja, omalta mukavuusalueelta poikkeava kirja, ja kirja, jonka päähenkilö haluaisin olla.

Somessa on levinnyt myös hyllynlämmittäjähaaste, eli valitaan omasta kirjahyllystä 12 kirjaa, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet sinne lukemattomina. En varmaankaan sen virallisemmin tuohon haasteeseen osallistu, mutta viime vuonnakin luin omasta hyllystä juuri sellaisia kirjoja ainakin sen 12 kappaletta. Tänäkin vuonna ajattelin käyttää ensisijaisesti hieman paisunutta omaa kirjahyllyä, mutta luotan myös Oulun kaupunginkirjaston valikoimiin, jotka eivät ole tähänkään mennessä pettäneet. Omasta hyllystä ainakin Dostojevskin Karamazovin veljekset ja Antony Beevorin Toinen maailmansota katsovat minua syyttävästi... Harmi, että haasteen kohtana oli ensimmäinen, eikä toinen maailmansota!

Kuten viime vuonnakin, pyrin tänäkin vuonna täyttämään jokaisen haasteen kohdan yhdellä kirjalla, sekä kirjoittamaan ainakin jotain jokaisesta luetusta kirjasta. Ensimmäinen kirja on jo luettu, joten ensimmäinen tekstini on luvassa pian. Se tulee käsittelemään Lauri Eirolan viime vuonna julkaistua muinaiseen Babyloniaan ja Assyriaan sijoittuvaa teosta Harmegiddo.

Toivotan kaikille blogini seuraajille antoisaa lukuvuotta 2018!

maanantai 1. tammikuuta 2018

"Seikkailu"

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

(Pappan och havet, 1965. Suom. Laila Järvinen. WSOY, 2007)



25. Kirja, jossa kukaan ei kuole

Vuoden viimeisenä päivänä sain luettua loppuun Helmet-lukuhaasteen viimeisen kirjan, ja se oli yllättävän vaikeaksi osoittautuneen kohdan 25 täyttävä Tove Janssonin Muumipappa ja meri. Tein ehkä kohdasta turhan vaikean itselleni, sillä en halunnut kirjassa mainittavan kuolemaa edes henkilöiden taustoissa. Yllättävän monessa romaanissa nähtävästi ainakin mainitaan jonkun kuolema. Jos ihan tarkkoja ollaan, kyllähän tässäkin kirjassa puhutaan eräiden eliöiden kuolemasta, mutta päätin armahtaa itseni ja hyväksyä tämän kohtaan 25.

Muumipappa on turhautunut. Hänestä tuntuu, että hän on perheessään tyhjän panttina. Mamma hoitaa kotiaskareet eikä mitään suuria seikkailuja ole tiedossa. Vaarallinen metsäpalokin tukahtuu tuosta noin vain. Pappa haluaisi olla perheen pää, ongelmien ratkaisija, huolehtija, tiennäyttäjä:

Minä en halua korjata, ajatteli isä. Minä en halua nyppiä meriheinää... Minä tahdon rakentaa suurta ja kestävää, tahdon tehdä kauhean paljon monenlaista ja mielelläni - mutta en tiedä... on hirveän vaikeata olla isä!
(s. 85)

Siispä muumiperhe päättääkin papan johdolla jättää muumitalon ja muuttaa majakkasaarelle, joka on kartalla vain pieni täplä. Muumipappa, Muumimamma, Muumipeikko ja Pikku Myy siis kasaavat kimpsut ja kampsut ja lähtevät "Seikkailu"-veneellään merille.

Saarella suuret odotukset lässähtävät. Saari on karu, siellä ei kasva juuri mitään, sää on kamala ja majakkakin on lukossa. Sitä paitsi majakassa ei loista edes valo. Pappaa alkaa jurppia entisestään, kun hän ei onnistukaan tuomaan perhettään vaarojen läpi uuden elämän kukoistukseen. Sillä välin Mammakin alkaa turhautua, kun koti-ikävä raastaa eikä karulla saarella voi edes puutarhaa kasvattaa. Muumipeikko taas on ongelmissa liian kiltteytensä kanssa - hän rakastuu rannalla ravaaviin merihevosiin, jotka vain heilauttavat harjaansa ja nauravat Muumipeikolle, ja oman rauhan takaava aukeakin on täynnä ikävästi pisteleviä muurahaisia. Pikku Myyllä on muurahaisongelmaan ratkaisu, josta Muumipeikko ei halua tietää enempää.

Mukana tarinassa on myös Mörkö, tuo muumien kenties surullisin hahmo. Mörkö varsinkin oli tässä kirjassa erinomaisesti kuvattu. Kylmyyttä ja pimeyttä hohkaava ilmestys, joka levittää yksinäisyyttään ja surkeuttaan ympärilleen. Muutenkin Jansson osaa todella hienosti luoda hahmoja, joissa ihmisyyden kipupisteet tiivistyvät. Yksinäisyyden lisäksi Muumipapassa ja meressä koetaan turvattomuutta, mitättömyyden tunnetta, yksipuolista rakkautta, surua ja ärsyyntymistä perheenjäseniin. Kirja olikin oikeastaan varsin synkkä, ja kaikkia hahmoja Pikku Myytä lukuunottamatta kävi jossain vaiheessa sääliksi. Pikku Myyn omapäisyys ja sarkasmi tuntuvat tekevän hänet immuuniksi kaikelle todella ikävälle, mutta samalla ehkä myös etäiseksi muille.

Muumipappa ja meri oli ensimmäinen lukemani muumikirja; minulle muumit ovat tuttuja lähinnä Muumilaakson tarinoita -tv-sarjasta, jota katsoin lapsena ahkerasti. Olen lukenut muutaman muun Tove Janssonin kirjan, mutta niistä oikeastaan yksikään ei ole oikein iskenyt. Tästä taas pidin kovastikin.

Tähän päättyy minun Helmet-lukuhaasteeni vuodelle 2017. Blogin kirjoittaminen lukemistani kirjoista on ollut sen verran mukavaa, että taidanpa jatkaa tätä tänäkin vuonna. Eli piakkoin luvassa tarinointia vuoden 2018 haastekirjoista!

lauantai 30. joulukuuta 2017

"Kiehtova suoli"

Giulia Enders: Suoliston salaisuus - Kaikki kehomme keskeisestä elimestä

(Darm mit Charme : Alles über eine unterschätzes Organ. Suom. Elina Lustig. Otava, 2016)


22. Kuvitettu kirja

Haasteen toiseksi viimeiseksi kirjaksi luin kohtaan 22 Giulia Endersin populaaritiedeteoksen Suoliston salaisuus Enders on saksalainen tutkija, joka keskittyy ihmisen suolistoon, sen hermostoon ja bakteerikantaan. Endersin teos on hyvin helppotajuisesti kirjoitettu, jossa sopivasti ajoitetut vitsit keventävät monisyistä aihetta:

Jos joku lataa Facebookiin kuvia iltapalastaan ja ihmettelee, etteivät ystävät kommentoi hauskaa kuvaa, hän on yksinkertaisesti kääntynyt väärän kohdeyleisön puoleen. Jos olisi olemassa mikrobi-Facebook, kuvaa kommentoisi miljoonayleisö aplodeeraten tai kauhistellen.
(s. 187)

Endersin teos on jaettu kolmeen osaan: yleiseen esittelyyn suolen toiminnasta, suolen hermostoa käsittelevään osaan ja suolen mikrobeja käsittelevään osaan. Parhaiten kirjoitettu osa oli mielestäni ensimmäinen. Opin siitä paljon uusia asioita, ja mieleeni palautui paljon koulun biologian tunneilta ja Olipa kerran elämä -sarjasta unohtuneitakin asioita. En esimerkiksi tiennyt, että syljessä on kipua lievittäviä aineita, tai miten nielu- ja kitarisat toimvivat tai miksi ne usein leikataan pois.
Opin myös, että suolisto on melkein kuin ihmisen toiset aivot, ainakin jos hermoston toimintaa ja hermosolujen määrää katsotaan. Lisäksi tajusin paljon laajemmin, kuinka valtavasti erilaisia bakteerja ihmisen suolistossa on, ja kuinka jokaisen ihmisen suolistofloora on erilainen.

Kahta jälkimmäistä osaa, vaikka niissä paljon hyvää asiaa onkin, vaivaa hieman se, että Enders lähtee turhan itsevarmasti keulimaan vielä kiistanalaisten tutkimusten päätelmillä. Esimerkiksi Enders esittää jo varmana tietona toksoplasmojen vaikutusta mielialaan ja itsetuhoisuuteen tai suoliston bakteerien vaikutusta painonnousuun. Se, minkä hyväksyn kyllä Endersin teoksesta mukisematta, on se, että bakteerien vaikutus suoliston hyvinvointiin ja suoliston vaikutus ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin on aliarvioitu. Kaipaisin myös enemmän lähteitä, sillä "erittäin hyvä ja laadukkaasti tehty saksalainen tutkimus" ei oikein riitä lähteeksi, vaikka lopussa onkin laaja kirjallisuusluettelo. Luotan kyllä siihen, että Enders lainaa ihan päteviä tutkimuksia, mutta olisi kiva itse päästä se toteamaan. Toki ymmärrän, että tämä on varmasti kepeyttä vaativan kustanatajan toive, eikä kirjan ole tarkoituskaan olla akateemiset kriteerit täyttävä tutkimus, vaan kansantajuinen esitys harvoin tutkitusta, mutta nykyään paljon pinnalla olevasta aiheesta.

Mukava, viihdyttävä ja tietoa lisäävä välipala, jota paikoin vaivaa pieni liika innostuminen vielä epävarmoista asioista. Sopii kohdan 22 lisäksi haasteen kohtiin 4. Kirja lisää hyvinvointiasi, 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 23. Käännöskirja.

perjantai 29. joulukuuta 2017

"Aivan uusi naismieli"

Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä

(WSOY 1981)



35. Kirjan nimessä on erisnimi

Anja Kaurasen (nyk. Snellman) esikoisromaani Sonja O. kävi täällä vuodelta 1981 herätti kohua ilmestyessään. Rajuja seksikohtauksia, mielenterveytensä kanssa kamppaileva nuori nainen päähenkilönä ja pirstaleinen kerronnallinen rakenne olivat yhdistelmä, joka varmasti hämmensi ja aiheutti pahennusta. Pakko myöntää, että jostain syystä en ollut tietoinen kirjasta ennen kuin vasta muutama vuosi sitten. Olinkohan sitten nukkunut juuri ne lukion tai yläasteen äidinkielen tunnit, joilla siitä oli puhetta? Yleensä kyllä niillä tunneilla olin valppaana. Olen tänä vuonna lukenut paljon enemmän muutenkin suomalaista kirjallisuutta kuin yleensä, joten hyvä oli paikata tämäkin aukko sivistyksessä nyt.

Sonja O. on karjalaisten evakkojen lapsi, stadin friidu Kalliosta. Paksua karjalaa ja välillä venäjää puhuvat vanhemmat ovat paitsi kirjaimellisesti, myös henkisesti eri sukupolvea kuin nuori Sonja. Pakolaisuuden tuoma suru pulpahtelee pintaan aika ajoin muisteluilloissa, joissa synkän tunnelman vallitessa hiljaa selaillaan vanhoja valokuvia. Mutta surun pohjavirta on läsnä muulloinkin. Äiti on komentelevainen, säästäväinen nuukuuteen asti ja ainakin Sonjan mielestä täysin lukossa tunteidensa kanssa. Isälle taas viina maistuu ja Kallion kapakat ovat tuttuja. Viinaan vie isän perhetausta äpärälapsena, ja epäonnekas isän etsintä aiheuttaa vain enemmän katkeruutta.

Sonjalla on terävä kieli ja pää täynnä ajatuksia, joskus niin paljon etteivät ne mahdu siellä kunnolla kääntymään. Älykäs nuori nainen sattuu myös olemaan hyvin kaunis, tanssijanvartaloinen punapää, jota miehet (ja naiset) eivät voi olla huomaamatta. Sonja saa huomiota ja seksuaaliset kokemukset tulevat osaksi hänen elämäänsä hyvin nuoresta alkaen, aina likaisista porttikongeista ja junien lattioista tanssisaliin harjoitusten jälkeen ja sieltä poikamiesbokseihin ja perheellisten miesten sänkyihin. Miehiä riittää, ja Sonja kuvaa heitä ja heidän halujaan viiltävällä tarkkuudella, romantisoimatta. Miehille Sonja on objekti, ja joskus Sonjakin haluaa olla sitä; tulla otetuksi rajusti vessan lattialla. Mutta se, mikä lähes kaikilta teoksen miehiltä jää huomaamatta, on se, että Sonja on myös subjekti omine haluineen, fantasioineen, toiveineen, pelkoineen. Siitä miehet saavat aimo annoksen kritiikkiä. Ainoa mies, joka saa Sonjan varauksettoman rakkauden, on Downin syndroomaa sairastava veli Leo. Kenestäkään toisesta miehestä Sonja ei puhu vastaavalla hellyydellä:

Leo rakastaa minua nin kuin prinssi rakastaa kettua, se rakastaa minua vaikka se on peräisin toiselta tähdeltä, se asuu vihreän metsän keskellä valkoiseksi maalatulla laitostähdellä, nelikerroksisella kivitähdellä se asuu, planeetalla joka on täynnä samalla tavoin kuolaavia ja ynäjäviä ja horjahtelevia prinssejä kuin se mutta vain yksi niistä on Leo nimeltään -- ja vain Leolle minä olen täysin kesy ja vain Leo ja minä tiedämme sen suuren salaisuuden: minä olen ikuisesti Leon oma.
(s. 162-163)

Sonjan kerronta on pirstaleista. Aikajana hämärtyy kirjan aikana, kun Sonjan elämän miehiä ja suhteita esitellään. Kerronnan rikkoontuneisuus heijastelee Sonjan mielentilaa, joka poukkoilee ja repii eri suuntiin. Persoona hajoaa yhtä moneksi kuin Sonjan seksikumppanit, joista Sonja toivoisi voivansa muodostaa yhden ihannekumppanin. Välillä Sonja kirjautuu mielisairaalaan rauhoittumaan, mutta sairaalan ulkopuolinen maailma tulee sinnekin toisen potilaan ja aiemman lesbokokeilun Siskon muodossa.

Seksiä kirjassa on paljon, mutta se ei ole aina iloista ja tyydyttävää. Usein se on melko väkivaltaista viettien ja patoutumien purkamista. Sonjan rikkinäinen itsetunto kaipaa korjausta, ja seksi on ainakin hyvä laastari. Mutta en panisi liikaa painoarvoa tulkinnalle seksistä Sonjan terapiana tai läheisyydenkaipuuna. Osa Sonjan seksikokemuksista on ihan rehellisesti Sonjan halujen täyttämistä. Sonjan hahmo haastaa taidokkaasti perinteiset sukupuoliroolit, ja Sonja haluaakin itse olla täysi uudenlainen ihmismieli, uudenlainen nainen, maskuulinin ja feminiinin hylkäävä neutri. Kauranen kuvaa mielestäni hyvin mieskirjailijoiden (ja mieslukijoiden) vajavaista käsitystä naisten seksuaalisuudesta. Itsekin jouduin kohtaamaan omat ennakkoluuloni siitä, mistä naiset voivat kirjoittaa tai haaveilla, mikä oli varsin terve kokemus. Seksuaalisuuden kirjo on paljon moninaisempi kuin saatan kuvitella, ja Sonja O. kävi täällä lisää tähän kirjoon arvokkaan tulkinnan.

Haasteen kohdan 35 lisäksi kirja sopii kohtiin 3. Suomalainen klassikkokirja, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt, 42. Esikoisteos, 45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja.

torstai 28. joulukuuta 2017

"Puhu, Mnemosyne"

Petina Gappah: Muistojen kirja

(2015. Suom. Arto Virtanen. Tammi, 2017)




40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

Tarina, jonka pyysit kertomaan, ei suinkaan ala Lloydin kuoleman säälittävästä rumuudesta. Se alkaa kaukaisesta elokuun päivästä, jolloin aurinko porotti rakkulaisille kasvoilleni, minä olin yhdeksän ja isä ja äiti myivät minut ventovieraalle miehelle.

Näillä sanoilla alkaa zimbabwelaisen Petina Gappahin romaani Muistojen kirja. Aloitus ainakin nappaa heti mukaansa. Kuka on Lloyd ja mikä on kertojan suhde tähän? Miksi ja miten hän on kuollut? Miksi kertojan kasvot ovat rakkulaiset? Miten niin hänet on myyty? Lähtö tarinan kyytiin on rivakka, ja kertoja kiusoittelee lukijaa matkan varrella antaen aina vähän enemmän tietoa kuin edelliskerralla, mutta ei kuitenkaan kaikkea kuin vasta lopussa.

Muistojen kirjan päähenkilö on Memory-niminen zimbabwelaisnainen, joka kirjoittaa tarinaansa yhdysvaltalaiselle toimittajalle. Memory istuu vankilassa odottamassa kuolemantuomiotaan tuomittuna valkoihoisen Lloyd-nimisen miehen murhasta. Toiveena on, että toimittajan kertomus voisi vakuuttaa presidentin armahtamaan hänet. Memory on tuomittu hyvin nopean ja heikosti valmistellun oikeudenkäynnin jälkeen kuolemaan, mikä on poikkeuksellisen ankara rangaistus. Hän on vankilansa ainoa nainen kuolemansellissä. Vankilassa on myös muitakin naisia - samanlaisista ja pahemmistakin rikoksista tuomittuja - jotka suhtautuvat Memoryyn arkaillen ja etäisyyttä pitäen. Memory on nimittäin albiino.

Vailla ihon pigmenttiä syntyneitä albiinoja on Afrikan mantereella perinteisesti pidetty noitina, joilla on taikavoimia. Vaikka kirjan maailma on päällisin puolin moderni ja kaupungistunut, noituus ja taiat tuntuvat silti olevan yhä arkipäivää. Pahat henget vaikuttavat suvun kohtaloon sukupolvien takaa. Apua haetaan noitatohtoreilta ja vankilan naisten terveyssiteet poltetaan kaikki kerralla, jotta kukaan ei voisi käyttää toisen vangin kuukautisverta loitsun langettamiseen. Lapsesta saakka syrjään joutuneella Memorylla on siis ollut ankara taival edessään. Köyhän perheen lapsista kaksi on kuollut, ja Memoryn mielestä hänen vanhempansa kokevat hänet taakkana. Raha vaihtaa omistajaa, ja Memory päätyy elämään Lloyd-nimisen, englantilaissyntyisen herrasmiehen taloon.

Lloyd kustantaa Memoryn koulutuksen ja hoidot auringossa helposti vahingoittuvan ihon hoitoon. Memory pääsee käsiksi etuoikeutettuun elämään, jollaiseen hänen vanhemmillaan ei olisi mahdollisuutta. Hän saa kokea rakkauden huumat ja menestyy koulussa loistavasti, mutta välit Lloydiin katkeavat kiusallisen yllätyksen myötä. Opiskelupaikka ulkomailla erottaa heidät toisistaan perusteellisesti. Vuosia myöhemmin Memory palaa Zimbabween, ja lopulta kuolemanselliin, jossa tarinaansa kertoo. Koko ajan taustalla on Zimbabwen poliittiset myllerrykset, vallanvaihto brittihallinnosta itsenäisyyteen ja rehottava korruptio.

Muistojen kirjassa kohdataan monenlaisia ennakkoluuloja. Itsestäänselvin on Memoryn albinismi, joka saa monet pelkäämään ja syrjimään tätä. Mutta myös Memorylla on omat ennakkoluulonsa Lloydia, vanhempiaan ja vankilassa tapaamiaan naisia kohtaan. Ennakkoluulojen kohtaaminen silmästä silmään saattaa paljastaa yllättäviä asioita myös kokijasta itsestään.

Memoryn tarina oli mukaansatempaava ja koskettavakin, joskin loppu oli mielestäni turhan alleviivaava ja latteuksia lateleva. En ollut kuullut tästä kirjailijasta aiemmin mitään, joten Muistojen kirja oli miellyttävä yllätys. Kohdan 40 lisäksi se sopii haasteen kohtiin 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 23. Käännöskirja.

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

"Olen joku jonka on määrä olla minä"

Don DeLillo: Nolla Kelviniä

(2016. Suom. Helene Bützow. Tammi, 2017)



2. Kirjablogissa kehuttu kirja

Satumaisen rikkaan Ross Lockhartin vaimo, Artis, on parantumattomasti sairas. Koko ikänsä varallisuutta kerännyt ja perheensä toissijaiseksi jättänyt Lockhart sijoittaa suunnattomia summia tutkimuskeskukseen, jonka tarkoitus on syväjäädyttää kuolevien ihmisten ruumiit odottamaan sellaista hetkeä tulevaisuudessa, jolloin heidän sairautensa voitaisiin parantaa. Rossin poika Jeffrey on kutsuttu jossain päin Keski-Aasian autiomaita sijaitsevaan bunkkerimaiseen tutkimuskeskukseen tapaamaan äitipuolensa viimeistä kertaa ja keskustelemaan isänsä kanssa elämästä, kuolemasta ja rakkaudesta.

Päähenkilö ja kertoja on Rossin poika, Jeffrey. Jeffrey on katkera ja hämmästynyt, miksi hänen etäinen isänsä on yhtäkkiä kiinnostunut perheestä. Jättihän hän ensimmäisen vaimonsa ja Jeffreyn äidin oman onnensa nojaan eikä meinaa edes muistaa tämän nimeä. Ross tuntee, ettei kykene elämään ilman rakasta Artistaan ja tahtoisi seurata tätä kuolemankaltaiseen uneen odottamaan parempaa tulevaisuutta. Suhde poikaan taas on parhaimmillaankin vain etäinen, ja pojan puolelta usein jopa vihamielinen. Isän ja pojan välinen dialogi on välillä kuin koirien haukuntaa, kumpikin sanoo asioita, jotka eivät aivan ylitä ihmisten välistä kuilua vaan kumisevat tyhjyyteen. Miksi uusi vaimo, Artis, herättää hänessä niin vahvoja tunteita ja jonka vuoksi hän on uhrannut koko omaisuutensa? Mutta voiko rahalla saada kaiken haluamansa? Mitä viet mukanasi kun täältä lähdet? Teoksen puolessa välissä staasissa uinuva Artis saa oman äänen. Tämän sanoilla itseään todeksi tekevän mielen aforistiset lauseet tyhjyydessä iskivät minuun kaikkein voimakkaimmin koko teoksessa:

Kaikki se mitä en tiedä on tässä kanssani mutta miten saan itseni tietämään sen.
Olenko minä joku vai saavatko pelkät sanat minut ajattelemaan että olen joku.
Miksi en voi tietää enemmän. Miksi vain tämän enkä mitään muuta. Vai pitääkö minun odottaa. --
Ja sanat ovat kaikki mitä on. Olen vain sanoja.
(s. 158)

Luin viime vuonna DeLillon romaanin Omegapiste, ja vaikutuin sen meditaatiomaisesta, hitaasta ja tiiviistä kerronnasta, joka sulki taidokkaasti sisäänsä pohdiskeluita ajasta, kuolevaisuudesta ja elämän kirkkaasta pyhyydestä. Nolla Kelviniä käsittelee samoja teemoja, mutta ottaa siihen mukaan hieman jopa scifimäisiä piirteitä. Salaperäisessä tutkimuskeskuksessa tehdään elämän ja kuoleman rajoja laajentavaa työtä. Käytävillä on häiritseviin poseerauksiin jäätyneitä mallinukkeja, balsamoituja ihmisruumiita ja tyhjästä eteen ilmaantuvia videoruutuja, joilla näytetään ihmiskunnan raakuuksia. Kellarikerroksesssa alastomat ja ajellut ruumiit odottavat käsittelyä.

Lyhyessä romaanissa tapahtumapaikka, vaikka tarkoin vedoin piirretty onkin, häipyy taustalle, ja etualalla on sisäänpäin kääntynyt pohdiskelu minuudesta, persoonasta ja kuolemasta. Mikä tekee minusta minän? Miksi olemme tietoisia, ja mitä  tietoisuus tarkoittaa? Säilyykö tietoisuus kuoleman jälkeen? Onko elämää ilman rakkautta? Mitä rakkaus on? DeLillo kysyy suuria kysymyksiä. Nolla Kelviniä ei sävähdyttänyt aivan yhtä paljon kuin Omegapiste, mutta hieno suoritus se on silti jo kahdeksankymppiseltä amerikkalaisen nykykirjallisuuden maestrolta. Helene Bützowin suomennos on totuttuun tapaan loistava. Jatkan tutustumista DeLillon vanhempiin teoksiin siis mielenkiinnolla.

Bongasin tämän kirjasuosituksen Omppu Martinin kirjoittamasta mainiosta "Reader, why did I marry him?" -blogista, jota suosittelen lämpimästi tarkasta mutta helposti lähestyttävästä kirjallisuuden analysoinnista pitäville lukijoille! Hänen Nolla Kelviniä -romaania käsittelevän tekstinsä voi lukea täältä. Kuittaan siis tällä kirjalla haasteen kohdan 2, "kirjablogissa kehuttu kirja". Muita sopivia kohtia voisivat olla 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö, 23. Käännöskirja, 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan, 39. Ikääntymisestä kertova kirja.