torstai 14. joulukuuta 2017

"50 miljoonan vuoden päästä"

Vernor Vinge: Aikaloukku

(Marooned in Realtime, 1986. Suom. Einari Aaltonen. Like, 2008)




28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan

Aikaloukku jatkaa Rauhansodassa aloitettua tarinaa. Tai ei suoranaisesti jatka, sillä tapahtumien välissä on vuosimiljoonia. Edellisessä kirjassa esitellyt salaperäiset voimakenttäkuplat paljastuvat yllättäen tavaksi matkata ajassa - niiden sisälle ei mikään voima vaikuta, minkä lisäksi myös aika pysähtyy niiden sisällä. Kuplan sisällä olevat ihmiset eivät vanhene sekuntiakaan, vaikka ulkopuolella olisi kulunut kuinka kauan aikaa hyvänsä. Ihmiskunta lähti kohti tähtiä, sillä valovuosienkaan matkat eivät enää tuntuneet subjektiivisesti missään. Osa uteliaammista jäi maapallolla kupliin pidemmiksi ajoiksi selvittääkseen, mitä maailmalle oikein tapahtuisi tulevaisuudessa, satojen ja tuhansien vuosien päästä. Rauhaajien kukistuttua teknologinen kehitys pääsi jatkamaan kulkuaan yhä kiihtyvään tahtiin, minkä ansiosta ihmisten eliniästäkin tuli käytännössä rajaton. Kupliin sulkeuduttiin sadoiksi vuosiksi, kunnes eräät kuplasta palanneet huomasivat järkytyksekseen kaikkien ihmisten kadonneen maapallolta jossain 2200-luvun paikkeilla. Vain kuplien sisällä olleet olivat jäljellä. Mitä oli tapahtunut? Pandemia, avaruusolioiden hyökkäys, vai tekoälyn ja teknologian kehittyminen singulariteettiin, minkä seurauksena ihminen kehittyi seuraavalle evoluution asteelle?

Ihmiskunta on siis kutistunut vain muutamaan sataan henkeen, mukaan luettuna aiemmasta osasta tutut riitapukarit, Rauhanlaitos, jotka suljettiin kuplaan jäähylle. Pitkälle kehittyneiden korkeateknologisten yhteisö on koonnut eri aikakausina kupliin sulkeutuneet ja sieltä vuosituhansien saatossa vapautuneet ihmiset yhdeksi yhteisöksi, mutta ihmislajin tulevaisuus näyttää kehnolta niin vähällä populaatiolla. Kirjan tapahtumat alkavat ihmiskunnan rippeiden valmistautumisesta Rauhanlaitoksen sulkeneen kuplan avautumiseen. Ennen viimeistä muutaman tuhannen vuoden sulkeutumista kuplan sisälle yhteisön tietokoneet hakkeroidaan ja yksi korkeateknologisisten johtohahmoista, Marta Korolev, jää kuplan ulkopuolelle. Yksin, kymmeniksi vuosiksi ainoana ihmisenä maapallolla vailla toivoa pelastumisesta. Kyseessä on siis murha julminta laatua, ja sitä selvittämään päätyy yhteisön ainoa poliisi, Wil Brierson. Kellä olisi motiivi sabotoida harvalukuisen ihmiskunnan pyrkimykset lajin tulevaisuuden säilyttämiseen? Nähtävästi aika monellakin.

Juonen alustus vaatii vähän pohjatietoa edellisestä kirjasta, mutta muuten Aikaloukku on lähes täysin itsenäinen romaani. Samoja hahmoja on käytännössä vain yksi, vuosituhansiksi avaruutta tutkimaan lähenyt edellisen osan Della Lu, ja hänkin on muuttunut miltei tunnistamattomaksi. Pidin Aikaloukusta huomattavasti enemmän kuin Rauhansodasta. Dekkarimainen murhamysteeri toimii viihdyttävänä kehikkona pohdiskelulle maapallon ja ihmiskunnan tulevaisuudesta, mutta kehikoksi se jääkin tarinan ytimen ollessa toisaalla. Vingen vahvuus on selkeästi enemmän pohdiskelijana ja tulevaisuuden teoreetikkona. Vuosimiljoonien aikaperspektiivillä päästään tutkimaan niin mannerlaattojen liikkeiden vaikutusta ekologiaan ja evoluution kehitystä ilman ihmislajin vaikutusta. Käytännössä saavutetun kuolemattomuuden avulla ihminen voi elää reaaliajassa tuhansia vuosia ja kuplien avulla rajattomasti. Millainen ihminen on vaikkapa yhdeksän tuhannen vuoden elämän jälkeen? Mitä jos elämää jatkaisi kuplien avulla universumin lämpökuolemaan saakka? Hyytäviä ajatuksia.

Yhtä hyytävä on myös vuosikymmeniksi reaaliaikaan yksin selviämään jääneen Martan kohtalo. Martan jälkeensä jättämä päiväkirja on kirjan oivaltavinta antia kerronnallisesti. Päiväkirjassa Marta tallentaa tulevaisuuden maapallon ekosysteemin toimintaa, ja se on kuin tieteellisen raportin ja matkapäiväkirjan yhdistelmä. Marta joutuu kohtaamaan ihmisen perustavanlaatuiset haasteet ilman teknologista apua:

"Tällaistako ihmisillä oli ennen kunnon terveydenhoitoa? Toteutumattomia unelmia, kasaan romahtaneita haaveita. Heidän täytyi olla todella sisukkaita, kun ajattelee, mitä kaikkea he silti saivat aikaan."
(s. 233)

Vernor Vinge on teknikko ja pohdiskelija, joka sattuu kirjoittamaan viihdepainotteista scifiä. Täytyypä pitää silmät auki muita miehen kirjoja ajatellen. Aikaloukku sopii kohdan 28 lisäksi esimerkiksi kohtiin 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja, 24. Kirjassa selvitetään rikos, 34. Kirja kertoo ajasta jota et ole elänyt tai 39. Ikääntymisestä kertova kirja.

maanantai 11. joulukuuta 2017

"Tämä ei ole lelu"

Vernor Vinge: Rauhansota

(The Peace War, 1984. Suom. Einari Aaltonen. Like, 2007)



14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella

Kuten edellisessä blogitekstissäni kerroin, tässä tulee muutaman kirjan scifi-suora. Tällä kertaa vuorossa on yhdysvaltalaisen matemaatikon ja tietojenkäsittelytieteiden professorin Vernor Vingen teospari, Rauhansota ja Aikaloukku. Aikaloukkua käsittelevä teksti on luvassa ihan lähipäivinä, tässä tekstissä keskityn Rauhansotaan.

Maailma ilman sotaa. Saavuttamaton unelma on saavutettu. Tosin tämä unelma on ostettu kovalla hinnalla. Rauhanlaitos sai tukahdutettua mahdollisesti katastrofaaliseksi yltymässä olevat suursodat sulkemalla tukikohtia, armeijoita ja kokonaisia kaupunkeja läpipääsemättömien voimakenttien sisään. Voimakenttien muodostamat "kuplat" sulkevat kohteen täydellisesti kymmeniksi vuosiksi, eikä sisään tai ulos pääse vaikuttamaan minkäänlainen voima. Valitettavasti kupliin sulkemisen seurauksena syttyneen lyhyen sodan jälkimainingissa leviävät tappavat kulkutaudit pyyhkäisevät koko maapallon yli tappaen miljoonia ja miljoonia ihmisiä. Jäljelle jääneet ihmiskunnan rippeet ovat taantuneet feodaaliyhteiskunniksi, joiden teknologista kehitystä Rauhaajien yhteisö pitää tiukassa lieassa.

Vastarinta luonnollisesti elää. Pientehtailijoiksi kutsutut vastarintataistelijat kehittävät salassa teknologiaa ja pyrkivät syrjäyttämään Rauhanlaitoksen vallastaan. Vastarintaan kuuluu myös kuplateknologian kehittänyt tiedemies, Paul Naismith. Hän värvää avukseen katujen kasvattaman nuoren Will-pojan, jonka matemaattiset kyvyt Naismith haluaisi valjastaa omaan käyttöönsä. Viidenkymmenen vuoden suhteellisen hiljaiselon jälkeen eräs kuplista avautuu, ja sen sisälleen sulkemat salaisuudet paljastuessaan muuttavat koko ihmiskunnan tulevaisuuden.

Rauhansota keskittyy enimmäkseen kuvaamaan Rauhanlaitosta vastustavien pientehtailijoiden kapinan kasvua ja sissisodankäyntiä. Rauhanlaitos on hyvistä tarkoitusperistään huolimatta korruptoitunut diktatuuri, jota vastaan on taisteltava. Valta on turmellut ihmiskunnan hyväntekijät. Vastarintatarinan kuvasto on tuttua scifi-kauraa parhaimmillaan: salaisia tukikohtia, aivojen kanssa synteesin tekeviä tietokoneita, keinoälyjä, sekä tietenkin tarinan keskiössä olevat voimakenttäkuplat, jotka pääsevät suurempaan rooliin romaanin jatko-osassa Aikaloukku.

Seikkailua riittää, ja kirja on selkeästi juonivetoinen rymistely, jossa henkilöhahmot ovat toissijaisia tekniikan ja sen kehityksen pohdiskelun rinnalla. Eivät hahmot nyt kamalimmasta päästä ole, ehkä hiukan kliseisiä vain. Mutta pidän Vingessä siitä tausta-ajatuksesta, että kaikki voisi olla mahdollista ja perusteltua, vaikka ilmiöiden mahdollistamaa teknologiaa ei vielä olisikaan olemassa. Varsinkin aivojen kanssa yhteyden luovat koneet ja tietoiset tekoälyt kiihottavat ainakin tämän lukijan mielikuvitusta. Koneiden kanssa synteesin luonut henkilö tarvitsee kuitenkin kylmän laskentatehon lisäksi myös inhimillistä harkintaa:

Kaikkitietävyydestä ei ollut paljon apua muiden käymässä keskustelussa. Toisessa ääripäässä hän "tiesi" miljoona pientä tosiasiaa, jotka yhdessä muodostivat heidän tilanteensa ja toisessa hän puolestaan tunsi matemaattiset teoriat, jotka vaikuttivat noihin tosiasioihin. Mutta ääripäiden välisellä alueella, jossa tiedon arvioiminen tapahtui, hän tunsi olevansa heikoilla.
(s. 252)

Viihdyin kirjan parissa, tosin huomasin jossain vaiheessa lukeneeni aivot turhan rennolla vaihteella, sillä jouduin ajoittain palaamaan taaksepäin ja tarkistamaan, kuka kukin oikein oli ja mitä olikaan nyt tapahtumassa. Jatko-osa Aikaloukku piti otteessaan tehokkaammin, ja siitä lisää seuraavassa blogitekstissä. Törmäsin kirjastossa ensin nimenomaan Aikaloukkuun, jonka takakannen kuvauksen perusteella lainasin. Takakannessa mainittiin sen olevan jatko-osa tälle kirjalle, joten luin sen ensin, eli voisi sanoa tämänkin tulleen valituksi takakannen perusteella. Lisäksi se voisi sopia haasteen kohtiin 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, 23. Käännöskirja tai 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän.

tiistai 5. joulukuuta 2017

"Baby is three"

Theodore Sturgeon: More Than Human

(1953. Millennium, 2000)




29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia

Tämä ja seuraavat pari blogitekstiäni tulevat käsittelemään scifiä. Scifillä genrenä on vähän kehno maine. Sitä on alusta asti usein pidetty halpana seikkailuviihteenä, jossa salskeat sankarit pelastavat maailman (ja avuttoman kaunottaren) suuruudenhullujen avaruushirviöiden lonkeroista. Tätä mielikuvaa vastaan on myös taisteltu yhtä kauan kuin kyseinen genre on ollut olemassa. Yhdysvaltalaisen Theodore Sturgeonin vuonna 1953 julkaistu More Than Human on yksi noista vastarintataistelijoista. Ensinnäkin Sturgeon sijoittaa teoksensa maapallolle, nykyhetkeen ja nykyisen kaltaiseen maailmantilaan. Avaruusoliot eivät hyökkää, teknologia ei riistäydy hallinnasta eikä edes ekosysteemi romahda. Mikä siitä sitten tekee tieteisfiktiota? Se, miten se käsittelee ihmisenä olemista. Eikö kaikki fiktio sitten käsittele? Ei ihan tällä tavalla.

More Than Humanin perusajatus on se, että tietyllä kyvyllä siunatut ihmiset voivat yhdistää mielensä, "blesh", ja muodostaa yhdessä uudenlaisen ihmislajin edustajan, joka toimii saumattomassa yhteistyössä. Mielten yhdistymisen lisäksi uuden yhteisöihmisen komponenteilla on myös muita yliluonnollisia kykyjä. Yhdeltä henkilöltä tähän yhteiseen organismiin tulee kyky hypnotisoida muita ja lukea ajatuksia, toiselta kyky oppia mitä vain, kolmannelta teleportaatiokyky ja neljänneltä kyky liikuttaa esineitä ajatuksen voimalla. Yksin nämä ihmiset eivät ole mitään; he ovat orpoja, vammaisia, köyhiä, syrjittyjä, eivätkä he pysty valjastamaan taitoaan käyttöön. Heitä pelätään, syrjitään ja heille tehdään väkivaltaa nimenomaan tuon erikoiskyvyn takia. Toisten ihmisten päähän ajatuksia asettamaan kykenevä Lone on henkisesti jälkeenjäänyt nuori mies, jonka tajunta on hyvin rajattu ja elämä kurjaa:

The idiot lived in a black and gray world, punctuated by the white lightning of hunger and the flickering of fear. His clothes were old and many-windowed. Here peeped a shinbone, sharp as a cold chisel, and there in the torn coat were ribs like the fingers of a fist. He was tall and flat. His eyes were calm and his face was dead.

Lone päätyy monen mutkan kautta maatilalle, jossa lapseton vanha pariskunta ottaa tämän siipiensä suojaan. Vanhuksien avulla Lone oppii yhteisön ja myötätunnon tärkeyden. Ne ovat maailmassa niin harvassa esiintyvä luonnonvara. Lone oppii pitkän uurastuksen jälkeen kommunikoimaan puheen avulla, mutta helppoa elo ei ole ennen kuin hän sattumalta löytää muut, joilla on samanlainen kyky yhdistyä kuin hänellä. Kun ryhmä on koossa ja yhdistyminen tapahtunut, joutuu uusi ryhmämieli kohtaamaan moraaliset ongelmat. Kuinka selkeästi ylivoimainen uusi yhteisöihmislaji enää voisi tulla toimeen vanhan kunnon vajavaisen homo sapiensin kanssa? Mutta uuden ihmisen viesti on selvä: yksin emme tule selviämään, vain yhteisössä on voimaa.

Sturgeonin romaani pohjautuu novelliin "Baby Is Three", jonka ympärille hän kirjoitti alku- ja loppuosan. Tietynlaisen palapelimaisuuden romaanista huomaa. Se esittelee idean, pohdiskelee sen eri puolia, mutta tarina ei romaanissa mielestäni ole kummoinen. Kirjassa oli hienoja kielellisiä hetkiä, kuten yllä lainattu aloituslause, ja se herätti ajatuksia tulevaisuudesta ja ihmiskunnan kehityksestä. Mutta ei se ehkä tämän vuoden suosikkikirjakseni tai Sturgeon suosikkikirjailijakseni noussut. Mielenkiintoinen tuttavuus kuitenkin, ja persoonallinen lajinsa edustaja.

Koska päähenkilöt osaavat kaikkea jännää, kuten teleportaatiota ja ajatustenlukua, valitsin kirjan haasteen kohtaan 29, "Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia". Muita sopivia kohtia voisivat olla 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö tai 31. Fantasiakirja.

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

"Alla väenpaljous"

Heta Pyrhönen, Sanna Nyqvist & Päivi Koivisto (toim.): Keltaiset esseet

(Tammi, 2016)



13. Kirja "kertoo sinusta"

Tammen Keltainen kirjasto -sarja on tunnettu laadukkaan käännöskirjallisuuden julkaisijana jo vuodesta 1954 alkaen. Monet kirjallisuuden nobelistit ovat saaneet ensimmäisen suomennetun julkaisunsa nimenomaan Keltaisessa kirjastossa, ja tuttu värimaailma ja asettelu ovatkin yleensä varma laadun tae. Vuonna 2016 julkaistiin Heta Pyrhösen, Sanna Nyqvistin ja Päivi Koiviston toimittama kirjoituskokoelma Keltaiset esseet, jossa suomalaiset kirjallisuudentutkijat esittelevät omia, Keltaisessa kirjastossa julkaistuja tutkimuskohteitaan.

Oman esseensä saavat William Faulkner (jolta itsekin luin vastikään romaanin The Sound and the Fury), Italo Calvino (ks. blogitekstini kirjasta Jos talviyönä matkamies), Toni Morrison, Don DeLillo, Kazuo Ishiguro, Jhumpa Lahiri, Peter Høeg, Paul Auster ja Jennifer Egan. Lisäksi mukana on pitkän linjan kääntäjä Helene Bützowin haastattelu. Kaikki ovat enemmän tai vähemmän palkittuja ja arvostettuja kirjailijoilta, joista ainoastaan Høegsta ja Eganista minulla ei ole kokemusta, mutta näiden esseiden perusteella voisin hyvin tutustua niihinkin. Loput olivat tuttuja ja jos ei hyviksi niin ainakin mielenkiintoisiksi havaittuja.

Olen itsekin opiskellut kirjallisuutta, joten siinä mielessä kirja "kertoo minusta". Varsinkin William Faulkneria, Toni Morrisonia ja Jhumpa Lahiria koskevat esseet palauttivat mielen yliopiston pieniin luokkatiloihin, joissa pienryhmässä opponoimme toistemme esseitä ja kannustimme tarkempaan ja vahvemmin perusteltuun analyysiin. "Kieli on ainoa työväline, mikä meillä humanisteilla on", opettajamme sanoi, "joten sen on oltava laserintarkkaa". Eräällä amerikkalaisen kirjallisuuden kurssilla käsittelimmekin nimenomaan tässäkin kirjassa esiteltyä Morrisonin Sinisimmät silmät -romaania, ja tuli kyllä kova halu lukea kyseinen kirja uudestaan. Oli mukava pitkästä aikaa lukea tarkkanäköistä ja detaljeihin uppoutuvaa kirjallisuudentutkimusta myös sellaisista näkökulmista, joihin en itse ole niin perehtynyt. Kirjaan valitut esseet ovat yleistajuisia ilman mitään tieteellistä jargonia, ja niiden tarkoitus on esitellä tiettyjä puolia käsiteltävistä kirjailijoista sekä moderneja kirjallisuudentutkimuksen suuntauksia. Palkitun kääntäjän haastattelu tuo pienen pilkahduksen aliarvostetun mutta äärimmäisen tärkeän alan ammattilaisen työhön.

Koska olen tänä vuonna lukenut uuutamankin sekä kooltaan että sisällöltään massiivisen teoksen (Alastalon salissa, Ulysses), jäi parhaiten mieleeni Vesa Kyllösen mainio essee Don DeLillon Alamaailmasta ja suuren, ensyklopedisen romaanin käsitteestä:

Yltäkylläisyyden kulttuurissa kriitikot rakastavat kaikkea suurta. "Suuri eurooppalainen romaani" ja "mestariteos" ovat arvottavia määreitä: teos ei ole vain kanonisoitu arvostelumenestys, vaan myös muotonsa, kerrontatekniikoittensa ja teemojensa puolesta ylivertainen. Käsitteillä on vastineensa Yhdysvalloissa, jossa "suuri amerikkalainen romaani" käsitetään usein vielä kirjaimellisemmin. Se on paitsi suvereeni myös korostetun suuri ja tarkoituksellisen eeppinen - niin sielultaan kuin fyysiseltä kooltaankin. Yksityiskohtien runsaudessa se on vertaansa vailla.
(s. 97)

Noissa järkälemäisissä teoksissa, jotka pyrkivät sisällyttämään koko maailman kansiensa väliin, on jotain samaan aikaan hyvin kiehtovaa ja tavallaan vähän ärsyttävää. Virtuoosimaisuudesta saattaa helposti tulla ylimielinen olo, kuin kirjailija haluaisi osoittaa oman paremmuutensa lukijaan nähden. Olen aikonut lähitulevaisuudessa lukea viime aikoina sangen paljon julkisuudessa olleen Miki Liukkosen O-romaanin, johon käsittääkseni tuollainen ensyklopedisuus pätee oikeinkin hyvin. Samoin loputtoman pitkällä lukulistalla on jossain vaiheessa mainittu DeLillon Alamaailma, sekä hänen hengenheimolainensa Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaari. Toisaalta pelkkä ajatus tietotulvan alle joutumisesta ja tuhannen sivun nimien ja käsitteiden luettelun läpikahlaamisessa uuvuttaa jo etukäteen, mutta jokin niissä silti samaan aikaan houkuttelee.

Kirja oli oikein mielenkiintoinen ja hyvä katsaus Keltaisen kirjaston kirjailijoista kirjoitettuun nykytutkimukseen. Se sai myös pohtimaan omaa lukijuuttaan ja sitä, miten kirjallisuutta tulee itse luettua, mitä asioita arvostettua ja mihin kiinnitettyä huomiota. Se voisi sopia haaseen kohdan 13 lisäksi myös kohtiin 6. Kirjassa on monta kertojaa, 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, 15. Kirjassa harrastetaan ja se liittyy harrastukseen, 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole.

torstai 30. marraskuuta 2017

"Ikeassa et koskaan ole yksin"

Miki Liukkonen: Lapset auringon alla

(WSOY, 2013)



26. Sukutarina

Miki Liukkonen on ollut paljon esillä, sillä media on nostanut hänet persoonaksi. Keskioluenhuuruiset haastattelut ja egoilulta kalskahtavat lainaukset ovat tehneet Liukkosesta nykypäivän kirjallisuuden julkkiksen. Rakastipa häntä tai vihasi - ja häntä haastatelleissa toimittajissa on ollut selkeästi molempia - Liukkosen nimi on tullut tutuksi muillekin kuin kirjallisuuden hardcore-harrastajille. Se on sinänsä hieno saavutus runoilijana uransa aloittaneelta nuorelta kirjailijalta, sillä harvapa maallikko osaa nimetä juurikaan ketään toista suomalaista nykyrunoilijaa. Mutta sillä on se negatiivinen puoli, että teoksia alkaa tulkita tekijän (kuvitellun) persoonan kautta. Aloitin oman tutustumiseni Liukkosen teksteihin esikoisromaanista Lapset auringon alla (2013), mutta huomasin lukiessani, että jouduin tietoisesti analysoimaan omia ennakkokäsityksiäni kirjailijasta, etten antaisi niiden vaikuttaa liikaa lukukokemukseeni.

Lapset auringon alla on jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen osa käsittelee Jonas Auer -nimistä miestä, joka on erittäin kiinnostunut keltaisesta väristä:

Jonas Auer muisti yhä hyvin selkeästi kuinka hän ensimmäisen kerran tutustui keltaiseen väriin. Tietenkin hän oli jo sitäkin ennen nähnyt keltaista auringonkukissa, voissa, joissain juustoissa ja alppiruusuissa ja maalauksissa, siis kaikkialla siellä missä keltaista nyt yleensä nähdään, ja juuri sen verran kuin keskiverto ihminen on keltaista siihen ikävuoteen mennessä ehtinyt nähdä, ellei sitten oteta lukuun Kaukoidän lapsia, jotka kulttuurinsa yleisen keltaisuuden ansiosta ovat altistuneet sille jo poikkeuksellisen paljon.

Jonas on perinyt isältään suuren omaisuuden, asuu valtavassa talossa Fiskarsissa ja kuluttaa päivänsä ajelemalla urheiluautollaan, pysähtymällä huoltoasemilla analysoimaan niiden sisustusta, tekemällä taidetta rakennusten pohjapiirustuksista ja miettimällä täydellistä kerrostalon rappukäytävän nimitaulua. Jonaksen kiinnostuksen kohteet ja harrastukset ovat siis melko erikoisia, voisi sanoa. Se voisi johtaa pilkkaavaan tai kärjistävään kuvaamistapaan, mutta Jonas näyttäytyy silti jotenkin sympaattisena hahmona. Pieni kärjistys toki sallittakoon, ja se kuuluukin kirjan tyyliin - alkaahan koko teos maailmaa kuohuttavalla poliittisella päätöksellä, jonka seurauksena Egyptin pyramidit on päätetty purkaa, sillä niistä ei ole mitään hyötyä kellekään. Uskottavuuden reunalla huojuvaa revittelyä nykymaailman tilasta ja monesta muustakin asiasta on siis ehdottomasti luvassa.

Kiinnostus keltaiseen väriin johtaa Jonaksen osallistumaan Keltaisen värin konferensseihin, mitä kautta hän tutustuu aiheen guruun Jouko Viitaan. Viita on elokuvaohjaaja, joka tällä hetkellä on kiinnostunut pornosta, jossa hän haluaa käyttää näyttelijänä kuvankaunista italialaista vaimoaan, Milana Guarduecia. Jonas ja Milana tietenkin rakastuvat, kuinkas muutenkaan.

Toinen osa sijoittuu tulevaisuuteen ja käsittelee Jonaksen ja Milanan poikaa, Henryä. Henry on perinyt isältään omalaatuisen luonteen, joka löytää tosin erilaisen purkautumistavan. Henry on sairaalloisen kiinnostunut eläinten kiduttamisesta, mille korvikkeen tuo vain musiikki. Nopeasti huipputaitavaksi kitaristiksi kehittyvä Henry pääsee Los Angelesiin arvostetun kitaraopettajan oppilaaksi, ja siellä tutustuu mystiseen uskonlahkoon, uuszeniläisiin, jotka vannovat väkivallan nimeen. Uuszeniläiset pitävät Henryn isää Jonasta jonkinlaisena profeettanaan, mikä hämmästyttää Henryä - ja varmasti vielä enemmän olisi hämmästyttänyt Jonasta itseään.

Tarina on melko sakea ja rönsyilevä, ja vaikka viihdyin sen parissa, en lopussa oikein ollut varma, mitä olin lukenut. Kriittinen ajattelu ja käsitykset uskottavuudesta ja realismista piti jättää narikkaan ja antaa vain mennä virran mukana. Pidin kirjasta, mutta on hankala sanoa tarkalleen, miksi. Mistä kirja oikein kertoi vai kertoiko se mistään? Se tuntui ottavan kantaa ja ironisoivan milloin mitäkin, mutta ehkä jollain tavalla päämäärättömästi. Odotin vielä enemmän symmetriaa kahden eri puoliskon, isän ja pojan tarinan välille. En vakuuttunut Jonaksen elämäkertaa kirjoittavan toimittajan tuomasta kehyskertomuksen raakileesta, se tuntui turhalta. Liukkonen kuvaa aisteja, varsinkin kirjan aiheen huomioon ottaen värejä todella vahvasti. Liukkonen heittelee paljon viittauksia eri taiteenlajeihin, joka selkeästi osoittaa hänen laaja-alaisen perehtymisen kulttuuriin, mutta on paikoin vaarassa jäädä yksityiskohdilla briljeeraamiseksi vailla sen suurempaa merkitystä. Mutta ehdottomasti Lapset auringon alla oli hyvä kirja, ja tulen lukemaan suurella mielenkiinnolla tällä hetkellä kovassa nosteessa olevan O-romaaninkin.

Kirja sopii haasteen 26 lisäksi kohtiin 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen.


maanantai 27. marraskuuta 2017

"Mihin päättyvi tie?"

Alma Kuula: Virta venhettä vie - Päiväkirja vuosilta 1901 - 1919

(WSOY, 1968)




45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja

Alma Kuula oli 1900-luvun alkupuolella elänyt suomalainen sopraano, joka muistetaan myös säveltäjä Toivo Kuulan puolisona. Alma Kuula piti päiväkirjaa tunnollisesti lähes koko elämänsä ajan, ja hänen kuoltuaan hänen tyttärensä Sinikka Kuula-Marttinen kokosi niistä kirjan. Kirja kattaa vuodet 1901 - 1919, eli vuodet nuoruudesta tyttökoulussa aina Toivo Kuulan kuoleman jälkiseen vuoteen. Tämä on kolmas tänä vuonna lukemani jollain tavalla Toivo Kuulaan liittyvä kirja. Aiemmin blogissani olen käsitellyt Juhani Koiviston elämäkertaa Tuijotin tulehen kauan - Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä sekä Aarni Krohnin luonnoksenomaista katsausta Kuulan elämään, On meidät vihurit valinneet.

Päiväkirja on ehkä turhaankin aliarvostettu kirjallisuuden laji. Se yleensä luokitellaan vain historialliseksi dokumentiksi, jolla on arvoa vain kirjoittajan läheisille tai historiantutkijoille, vaikka sillä voi aivan yhtä hyvin olla myös kaunokirjallisia ansioita. En ole juurikaan lukenut julkaistuja päiväkirjoja tai kirjeitä, mutta tämä sai ajattelemaan, että miksipä ei. Alma Kuulan päiväkirjoissa suurin anti on historiallinen, mutta muitakin ansioita on, ja kieli on varsin kaunista alusta loppuun. Historialliselta kantilta Alma Kuulan päiväkirjat kertovat mielenkiintoisia huomioita 1900-luvun alun nuorten elämästä, koulumaailmasta ja opiskeluista, sekä tietenkin musiikista ja suomalaisen taiteen kultakaudesta. Pidin suuresti kuvauksista opinnoista, ja kuinka oppimisen ilo ja halu kehittyä musiikin ammattilaiseksi välittyvät Alman merkinnöistä Helsingistä, Milanosta ja Pariisista. Opiskelu ulkomailla on käsittääkseni ollut hyvin harvinaista tuohon aikaan, mutta ei sentään tavatonta. Vuodet ennen Suomen itsenäistymistä ovat täynnä niin huolta poliittisista muutoksista maailmalla kuin nuoren naisen intoa, unelmia ja arkipäivän haasteita. Havainnot Sibeliuksesta, Merikannosta, Heikki Klemetistä ja monista muista suomalaisen musiikin merkkihahmoista ovat hauskaa luettavaa, vaikka eivät toki olekaan muuta kuin ohimeneviä mainintoja. Mutta jollain tavalla ne silti tuovat tuollaiset monumentaaliset hahmot lähemmäksi arkea, todellisiksi lihaa ja verta olleiksi ihmisiksi.

Luonnollisesti suuren osan kirjasta täyttää Toivo Kuulan dominoiva hahmo. Sen takiahan juuri nämä vuodet päiväkirjasta on julkaistuun versioon valittu. Kuula näyttäytyy Alman päiväkirjamerkinnöissä intensiivisenä mutta hellänä hahmona, eikä muista lähteistä tuttu mustasukkaisuus ole niin vahvasti läsnä. Alman vilpitön ihailu säveltäjämiestään kohtaan välittyy vahvana, ja luonnehdinnat uunituoreista ja sittemmin klassikoiksi nousseista teoksista ovat teräviä ja herkkiä. Kritiikkiä miestään kohtaan hän ei ole päiväkirjoihinsa juuri sisällyttänyt, vai lieneekö tytär sensuroinut tekstiä sitä kirjaksi kootessaan? Joka tapauksessa Alma selvästi rakasti ja ihaili miestään yli kaiken.

Voimakkain ja samalla kauhein osio päiväkirjoissa ovat merkinnät Toivon väkivaltaisen kuoleman jälkeen. Toivo Kuulahan ammuttiin sanaharkan päätteeksi vappuna 1918, kun sisällissodan voittaneet sotilaat olivat juhlimassa Viipurin seurahuoneella, missä säveltäjäkin vietti iltaa. Niin pohjaton suru, epätoivo ja viha epäoikeudenmukaisuutta ja epäpätevää tutkintaa kohtaan saivat minutkin lukijana liikuttumaan. Ja kun ymmärtää kyse olevan jonkun päiväkirjasta ja henkilökohtaisesti koetuista tunteista, vaikutus on entistä vahvempi:

Verellä tahtoisin nämä sanat kirjoittaa. Toivoni, rakkaimpani, ainoani on surmattu, hyvä Jumala, surmattu mitä raaimmalla tavalla, läpi pään, läpi aivojen ammuttu.
Minulta he ovat riistäneet armaani, puolisoni, ystäväni, veljeni, koko elämäni, toisen puolen sieluani, sekä pieneltä Sinikalta isä kultansa. Eikä yhtään myötätunnon osoitusta ole heidän puoleltaan tullut minulle. Ei yksikään tule puhumaan, kuinka se on käynyt, eikä yksikään heistä kirjoita ainoatakaan riviä minulle poloiselle. Kaikki koetetaan peittää hämäryyteen, enkä tästä vielä minä saisi puhua, enkä nostaa mitään juttua.
(s. 308) 

Kirja sopii haasteen 45 lisäksi kohtiin 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 8. Suomen historiasta kertova kirja, 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt, 36. Elämäkerta tai muistelmateos, 38. Kirjassa mennään naimisiin.

torstai 23. marraskuuta 2017

"Lukija ja Lukijatar"

Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

(Se una notte d'inverno un viaggiatore, 1979. Suom. Jorma Kapari. Tammi, 1983)



15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen

Italo Calvinon romaani Jos talviyönä matkamies on kirja, jonka alussa Lukija ottaa käteensä Italo Calvinon romaanin Jos talviyönä matkamies ja alkaa lukea. Varsinainen metamatka on siis tiedossa, ja Calvinon romaani onkin kirja kirjoista, lukemisesta, lukemisen kokemuksesta ja tarinoiden luonteesta.

Kehyskertomuksena on siis sinä-pronomonilla puhuteltavan Lukija-nimisen hahmon pyrkimykset lukea aloittamansa kirja Jos talviyönä matkamies. Kirja kuitenkin yhtäkkiä alkaa toistaa itseään ja samat sivut toistuvat ladontavirheen vuoksi yhä uudestaan ja uudestaan. Ei muuta kuin etsimään korvaavaa kappaletta kirjakaupasta. Hyvityksenä saatu uusi kappale kuitenkin osoittautuu täysin eri kirjaksi kuin vasta aloitettu. Kirja toisensa jälkeen Lukija pyrkii jatkamaan aloittamaansa tarinaa, mutta törmää aina vain uusiin kirjoihin, joista jokainen jää kesken syystä tai toisesta juuri kun se alkaisi osoittautua mielenkiintoiseksi. Matkan aikana Lukija kohtaa tietenkin myös Lukijattaren, jonka kanssa voi hyvinkin etsiä yhteistä tarinaa, useammassakin merkityksessä.

Puolet kirjasta koostuu noista aloitettavista ja keskenjäävistä kirjoista, jotka edustavat useita eri tyylilajeja ja kansallisuuksia. Näihin kuuluu oikeiden kirjallisuusperinteiden lisäksi myös kuvitteellisen kimmerialaisen kirjallisuuden helmi, jonka yliopiston professori Lukijalle kääntää lennosta. Tyylilajeilla leikitellään, ja luetut tarinat jollain tavalla aina nivoutuvat yhteen Lukijan oman tarinan vaiheiden kanssa. Hauskin ja terävin piikki on yliopiston kirjallisuuden laitoksella, kun feministisen koulukunnan tutkijat ovat päättäneet ottaa tulkittavakseen vain romaanin alun ja heivanneet lopun menemään, sillä pelkästään alussa on jo riittävästi työsarkaa patriarkaalisten rakenteiden purkamisessa.

Kirjassa lukeminen ei ole pelkkä elämäntapa, vaan koko elämä. Fiktio ja fakta sekoittuvat Lukijan sukeltaessa syvemmälle alkavien ja keskenjäävien tarinoiden maailmaan, jotka peilaavat kokemusta todellisuudesta:

Mutta kuinka voi määritellä tarkan hetken jolloin jokin tarina alkaa? Kaikki on jo alkanut aikaisemmin, jokaisen romaanin ensimmäisen sivun ensimmäinen rivi viittaa johonkin joka on jo tapahtunut kirjan ulkopuolella. Tai todellinen tarina on se joka alkaa kymmenen tai sata sivua myöhemmin ja kaikki se mikä edeltää on vain prologia. Ihmislajin yksilöiden elämä muodostaa jatkuvan juonen, jossa jokaisen yrityksen eristää koetun pätkä jolla on merkitys erillään muusta - esimerkiksi kahden ihmisen tapaaminen joka muodostuu ratkaisevaksi kummallekin - on otettava huomioon että kumpikin kuljettaa mukanaan kudosta jonka muodostavat teot, ilmapiirit, toiset ihmiset ja että kohtaamisesta seuraa muita tarinoita jotka erottautuvat heidän yhteisestä tarinastaan.
(s. 163)

Minun on pakko myöntää, etten suuremmin pitänyt Jos talviyönä matkamies-romaanista. Se oli teoriassa hienompi kuin minulle henkilökohtaisesti käytännössä. Ymmärrän sen tyylillisen ja rakenteellisen omalaatuisuuden, mutta olen ehkä sen verran huono pääsemään kirjassa vauhtiin ja sinuiksi hahmojen kanssa, että jatkuvasti uudestaan alkavat tarinat eri tyylilajeissa enimmäkseen ärsyttivät. Lukijan omaa tarinaa seurasin mielenkiinnolla, mutta se on vain puolet tarinasta. Jos kirjasta puolet ärsyttää eikä kiinnosta, tuntuu koko lukukokemus melko raskaalta. Mutta se on vain minun mielipiteeni, enkä ole Calvinon arvostusta ja ammattitaitoa sinänsä kritisoimassa.

Kirjassa harrastetaan totta kai lukemista, siksi haasteen kohta 15 täyttyy. Muita sopivia kohtia voisivat olla 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis, 13. Kirja "kertoo sinusta", 23. Käännöskirja, 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.